Minulla on hiljainen epävakaa persoonallisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus ja ahdistusta

Millainen on hiljainen epävakaa persoonallisuushäiriö?

Monilla on nykyään. Kuka persoonallisuushäiriödiagnoosin on tehnyt? Ei ihan musta tuntuu-juttu eli luultavasti ei ole. Diagnooseja on muutenkin vaikea määrittää. Älä jää diagnoosien vangiksi, vaan elä elämääsi juuri sellaisena kuin olet.

Epäilen vahvasti että minullakin on hiljainen epävakaa peroonsallisuushäiriö. Ennalta arvaamattomat lapsuuden olosuhteet ovat tämän taustalla.

Pelkään menettäväni läheiseni tavalla tai toisella, ja pelkään myös, ettei minusta pidetä tai minä hetkenä hyvänsä kaikki lakkaavat vain pitämästä minusta. Olen usein ahdistunut, mutta usein näytän vain ilosen puoleni muille. Kun ajattelen maailmaa ja ihmissuhteitani pidän niitä ennalta arvaamattomina, vaikka ne eivät sitä todellisuudessa ole (tai no maailman tilanne nyt on mitä on).

Kuitenkaan harvoin näytän ulospäin pelkojani, suljen ne parhaimpani mukaan sisälle. Joskus avaudun jonkun verran kun on hyvin itkuinen päivä, mutta koitan peittää surun. Tiedän, että ihmiset pitää mua melko positiivisena ja sosiaalisena ihmisenä koska ihmisten seurassa sitä yleensä olen. Usein kuitenkin olen vain kotona uniongelmineni ja koitan vain selviytyä kaikesta. Pidän itsestäni huolta väkisin, treenaan ja syön ihan hyvin. Pelkään rupsahtamista, koska se lisäisi pelkoa mieheni menettämisestä entisestään. Kamppailen työn ja opiskelun kanssa lähea päivittäin, tästä tietää sentään mieheni. Mutta muille en uskalla kertoa. Pelkään paljastuvani laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi. Vihaan usein itseäni ja mietin jatkuvasti mitä kaikkea olen tehnyt väärin, pienimpiäkin yksityiskohtia. Olen itseni pahin vihollinen enkä halua satuttaa muita valittamalla. Jos joskus avaudun jostain ongelmistani, vihaan itseäni entistä enemmän. Olen jumissa oman pään sisällä ja jos en koskaan pääse paranemisprosessiin kiinni, joudun feikkaamaan elämäni loppuun asti, koska en ikinä voisi luovuttaakaan, koska muut siitä jäisi kärsimään.

Hiljainen epävakaa myös täällä. Oman epävakaan äidin kanssa vietetty lapsuus oli rankka: alkoholiongelmia, heitteillejättöä, emotionaalista hyväksikäyttöä, syytöksiä, nimittelyä ja niin edelleen.

Omat oireet oman epävakauden kanssa alkoivat varhain, mutta kukaan ei ollut niitä huomaamassa. Äiti suhtautui tarpeisiini negatiivisesti. Pyrinkin sittemmin aina peittämään oman pahoinvointini. Päätin että minusta ei koskaan tulisi samanlaista kuin äitini, mikä lisäsi entisestään oman epävakauteni suuntautumista sisäänpäin, eli täksi hiljaiseksi epävakaudeksi.

Lapsuudesta saakka olen kokenut voimakkaita tuskan tunteita, jotka vievät itkuisuuden tuolle puolen. Itku vaan jatkuu ja jatkuu. Itkusta syntyy kohtaus, joka voi kestää useita tunteja, parista tunnista kuuteenkin tuntiin. Kohtaukseen kuuluu voimakkaan tuskan lisäksi toivottomuutta, yksinäisyyttä ja tunnetta hylätyksi tulemisesta. Ensimmäinen tällainen voimakas itkukohtaus on onnistuttu ajoittamaan aikaan, jolloin olin kolmen vanha. Apaattisuus voimakkaan tunnekohtauksen jälkeen kestää useita päiviä, ja on aikuisiälläkin aiheuttanut poissaoloja opinnoista ja työstä. Nämä päivät menevät välillä täysin katatonisiksi. Silmät ovat turvonneet ja usein miltein muurautuneet umpeen, päänsärky fyysisesti raskaan kohtauksen jälkeen on voimakasta, syöminen ja vähäinenkin kehon liikuttaminen on mahdotonta, nukkuminen ei onnistu.

Edellä joku viisastelija on jo kirjoittanut, että "ei kannata jäädä diagnoosien vangiksi, vaan elää elämää juuri sellaisena kuin on". Nämä kommentoijat saisivat jo oppia pysymään erossa ketjuista, joiden aihealueesta itsellä ei ole mitään tietoa tai käytännön kokemusta.

Ensinnäkään diagnoosi ei ole syy käyttäytymiselle vaan apukeino asioiden sanoittamiselle. Diagnooseja on nykyään enemmän kuin sata vuotta sitten, ja tieto lisääntyy jatkuvasti. Vähitellen termit kulkeutuvat ihmisten tietoisuuteen, mikä on hyvä asia, koska siten asioista pystytään puhumaan yhdessä, ja ihmiset ymmärtävät tarvittaessa hakea apua aiempaa määrätietoisemmin.

Toisekseen jokainen elää elämäänsä jo valmiiksi sellaisena kuin itse on. Hyvin harva lähtee tutkimaan mielenterveyden sairauksia tai hakeutuu psykiatrin arvioitavaksi, mikäli se ei jostain syystä juuri itselle tunnu tärkeältä.

Terveen ja tasapainoisen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää mielen sairauksia, ja näitä vähättelijöitä tuntuu siitä syystä löytyvän vähän joka ketjusta. Ehkä voisi miettiä asiaa mieluummin niin, että "onpa hyvä ettei itselläni ole näitä ongelmia" ja etsiä joku toinen aihealue, johon kommentoida sen sijaan...

Mikä on hiljainen epävakaa pershäiriö?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on hiljainen epävakaa pershäiriö?

Se on ns. sisäänpäinkääntynyt versio epävakaudesta, hiljaiset eivät riehu tai draamaile ihmissuhteissa samaan tapaan kuin etenkin nuoremmat epävakaat (moni rauhoittuu iän myötä). Hiljaiset kärsivät yksin. 

Itselläni on muuten lähes sama setti diagnoosipuolella kuin aloittajalla, enkä ymmärrä miten minun kuvitellaan olevan työkykyinen, kun hädintuskin pärjään oman pääni kanssa arjessa? Sain suurimman osan diagnooseistani 20 vuotta sitten, ja olen ollut osastohoidossa, päiväpolilla ja ties missä ryhmäterapiassa. Mikään ei auta tai paranna, vaikka parhaani yritänkin. Sopivaa lääkitystä ei meinaa löytyä, olen yliherkkä melkein kaikelle ja jos pystyn jotain hetken syömään, sitten alkaakin nousta maksa-arvot ja pitää lopettaa. 

Itse määrittelen itseni trauman enkä epävakaadiagnoosin myötä. Kummatkin diagnoosit omaan siis, PTSD ja epävakaa.

Traumapohjainen apu on auttanut löytämään vakauden, lievittämään ahdistusta, puhumaan traumoista ilman ylivireyteen ajautumista(ahdistus väheni), rakentamaan minua ihmisenä niin että traumatisoituneet osat on enemmän kytköksissä itseeni niin etten ole niin hajaantuneena omista kokemuksista ja pääsen niihin käsiksi ja kykenen itseäni reflektoimaan paremmin. Olen oppinut meditaatiota jonka avulla osaan katsella tunteitani menemättä niiden mukaan aina. Koen että epävakaa käytös on traumakäytöstä. Akuutissa traumatisoitumistilassa olin epävakaa, olin survival modessa. Normaalisti ei ellei tule tosi paha triggeri mikä repäisee jotain auki. Iso osa elämästäni on myös ollut turvallisuuden hakua turvattoman lapsuuden jälkeen mikä on estänyt pärjäämistä. Olen halunnut elää vain turva-arkea. Moniin uusiin asioihin ryhtyminen on ollut ahdistavaa.

Minussa on myös kaksi tilaa. Positiivinen ja pärjäävä ja se toinen, traumatisoitunut. Traumatisoitunutta puolta olen piilotellut ja traumoja alitajunnasta. Ne puolet on pitänyt selviytymiskeinona kehittää että olen päässyt elämässä etiäpäin. Dissosiaatio on ollut suojamekanismini. On ollut hankala elää näin kahtiajakautuneessa tilassa. Olen omaksunut jonkun käsityksen toksisesta positiivisuudesta missä minun pitää olla positiivinen ja mennä eteenpäin naama irvessä ymmärtämättä ja hyväksymättä tunteitani.

Diagnoosit ovat kovin keinotekoisia karsinoita käsittämään koko ihmisen historian ja monimutkaisen tunne-elämän. kyseenalaistan epävakaam diagnoosin ja miellän itseni enemmän C-PTSD:n kautta. Toistuva trauma. Kykenemättömyys käsitellä omaa psyykettä pirstaloineita ja rikkoneita kokemuksia joira en ole kyennyt laittamaan osaksi omaa kokemusmaailmaani vaan kehittänyt lähes eri ihmisen jona elän.

Ymmärrän monisukupolvisen trauman perheessäni, vanhempien ja omasta traumakäytöksestä. Vanhempani käyttäytyi epävakaasti mikä lisäsi huolta lapsena. Oli paljon ongelmia perheessä mm.talous ja elin kroonisessa stressitilassa lapsena. En kykene aikuisenakaan elämään stressitilassa kroonisessa ylivireydessä. Se on ajanut burnikseen.

Koen itseasiassa epävakaan loukkaavana diagnoosina koska siinä puututaan käytökseen yrittäen kutsua sitä epävakaaksi eikä ymmärretä traumaa taustalla. Kuin olisin häiriöitynyt ihminen persoonaltani mitä en ole. Olen traumatisoitunut

Sålmi kirjoitti:

Hiljainen epävakaa myös täällä. Oman epävakaan äidin kanssa vietetty lapsuus oli rankka: alkoholiongelmia, heitteillejättöä, emotionaalista hyväksikäyttöä, syytöksiä, nimittelyä ja niin edelleen.

Omat oireet oman epävakauden kanssa alkoivat varhain, mutta kukaan ei ollut niitä huomaamassa. Äiti suhtautui tarpeisiini negatiivisesti. Pyrinkin sittemmin aina peittämään oman pahoinvointini. Päätin että minusta ei koskaan tulisi samanlaista kuin äitini, mikä lisäsi entisestään oman epävakauteni suuntautumista sisäänpäin, eli täksi hiljaiseksi epävakaudeksi.

Lapsuudesta saakka olen kokenut voimakkaita tuskan tunteita, jotka vievät itkuisuuden tuolle puolen. Itku vaan jatkuu ja jatkuu. Itkusta syntyy kohtaus, joka voi kestää useita tunteja, parista tunnista kuuteenkin tuntiin. Kohtaukseen kuuluu voimakkaan tuskan lisäksi toivottomuutta, yksinäisyyttä ja tunnetta hylätyksi tulemisesta. Ensimmäinen tällainen voimakas itkukohtaus on onnistuttu ajoittamaan aikaan, jolloin olin kolmen vanha. Apaattisuus voimakkaan tunnekohtauksen jälkeen kestää useita päiviä, ja on aikuisiälläkin aiheuttanut poissaoloja opinnoista ja työstä. Nämä päivät menevät välillä täysin katatonisiksi. Silmät ovat turvonneet ja usein miltein muurautuneet umpeen, päänsärky fyysisesti raskaan kohtauksen jälkeen on voimakasta, syöminen ja vähäinenkin kehon liikuttaminen on mahdotonta, nukkuminen ei onnistu.

Edellä joku viisastelija on jo kirjoittanut, että "ei kannata jäädä diagnoosien vangiksi, vaan elää elämää juuri sellaisena kuin on". Nämä kommentoijat saisivat jo oppia pysymään erossa ketjuista, joiden aihealueesta itsellä ei ole mitään tietoa tai käytännön kokemusta.

Ensinnäkään diagnoosi ei ole syy käyttäytymiselle vaan apukeino asioiden sanoittamiselle. Diagnooseja on nykyään enemmän kuin sata vuotta sitten, ja tieto lisääntyy jatkuvasti. Vähitellen termit kulkeutuvat ihmisten tietoisuuteen, mikä on hyvä asia, koska siten asioista pystytään puhumaan yhdessä, ja ihmiset ymmärtävät tarvittaessa hakea apua aiempaa määrätietoisemmin.

Toisekseen jokainen elää elämäänsä jo valmiiksi sellaisena kuin itse on. Hyvin harva lähtee tutkimaan mielenterveyden sairauksia tai hakeutuu psykiatrin arvioitavaksi, mikäli se ei jostain syystä juuri itselle tunnu tärkeältä.

Terveen ja tasapainoisen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää mielen sairauksia, ja näitä vähättelijöitä tuntuu siitä syystä löytyvän vähän joka ketjusta. Ehkä voisi miettiä asiaa mieluummin niin, että "onpa hyvä ettei itselläni ole näitä ongelmia" ja etsiä joku toinen aihealue, johon kommentoida sen sijaan...

Minullakin oli näitä itkukohtauksia lapsena ja minua pidettiin temperamenttisena lapsena. Toisaalta siinä oli paljon muutakin, vanhemmat kävi läpi taloudellista helvettiä mikä oireili mielenterveysongelmina ja kotona oli epävakaata, toinen vanhempi tosi uraorientoitunut, toiselle maistui alkoholi, toinen sairasteli pahasti. Siinä jäi lapsen huolto vähän välillä vähemmälle ja hänen emotionaalisiin tarpeisiin vastaaminen. Elin stressitilassa missä kokoajan pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu.

Eipä se sinänsä ihmetytä jos sain itkukohtauksia. Se oli huomion hakemista ja turvattomuutta. Vielä nykyäänkin menen välillä tuoksi lapseksi. Tarvin jonkun osoittamaan että hän välittää, antaa turvaa ja hoitaa tuota turvatonta lasta. Se on ollut puoliso. Tunnen isoa turvaa kun itken ja toinen lohduttaa vieläkin kuin lapsi.

Lapsuusiän kiintymyssuhdehommat voi oireilla monenlaisina ongelmina läheisriippuvuuteen ja stressinsäätelyongelmiin asti.

Näin mitä on turvallinen tasapainoinen arki vasta kumppanini perheen kanssa missä ei kokoajan tarvi pelätä että joku horjuttaa perusturvallisuutta arvaamattomalla käytöksellään. Oma traumatyö on auttanut myös parisuhteessa. Meillä on oikeastaan hyvin tasapainoinen parisuhde nykyään vaikka olen "epävakaa". (Kritisoin diagnoosia). Syy on traumojen työstö ja kykenevyys itsereflektoida ja kommunikaatio.

Vierailija kirjoitti:

Sålmi kirjoitti:

Hiljainen epävakaa myös täällä. Oman epävakaan äidin kanssa vietetty lapsuus oli rankka: alkoholiongelmia, heitteillejättöä, emotionaalista hyväksikäyttöä, syytöksiä, nimittelyä ja niin edelleen.

Omat oireet oman epävakauden kanssa alkoivat varhain, mutta kukaan ei ollut niitä huomaamassa. Äiti suhtautui tarpeisiini negatiivisesti. Pyrinkin sittemmin aina peittämään oman pahoinvointini. Päätin että minusta ei koskaan tulisi samanlaista kuin äitini, mikä lisäsi entisestään oman epävakauteni suuntautumista sisäänpäin, eli täksi hiljaiseksi epävakaudeksi.

Lapsuudesta saakka olen kokenut voimakkaita tuskan tunteita, jotka vievät itkuisuuden tuolle puolen. Itku vaan jatkuu ja jatkuu. Itkusta syntyy kohtaus, joka voi kestää useita tunteja, parista tunnista kuuteenkin tuntiin. Kohtaukseen kuuluu voimakkaan tuskan lisäksi toivottomuutta, yksinäisyyttä ja tunnetta hylätyksi tulemisesta. Ensimmäinen tällainen voimakas itkukohtaus on onnistuttu ajoittamaan aikaan, jolloin olin kolmen vanha. Apaattisuus voimakkaan tunnekohtauksen jälkeen kestää useita päiviä, ja on aikuisiälläkin aiheuttanut poissaoloja opinnoista ja työstä. Nämä päivät menevät välillä täysin katatonisiksi. Silmät ovat turvonneet ja usein miltein muurautuneet umpeen, päänsärky fyysisesti raskaan kohtauksen jälkeen on voimakasta, syöminen ja vähäinenkin kehon liikuttaminen on mahdotonta, nukkuminen ei onnistu.

Edellä joku viisastelija on jo kirjoittanut, että "ei kannata jäädä diagnoosien vangiksi, vaan elää elämää juuri sellaisena kuin on". Nämä kommentoijat saisivat jo oppia pysymään erossa ketjuista, joiden aihealueesta itsellä ei ole mitään tietoa tai käytännön kokemusta.

Ensinnäkään diagnoosi ei ole syy käyttäytymiselle vaan apukeino asioiden sanoittamiselle. Diagnooseja on nykyään enemmän kuin sata vuotta sitten, ja tieto lisääntyy jatkuvasti. Vähitellen termit kulkeutuvat ihmisten tietoisuuteen, mikä on hyvä asia, koska siten asioista pystytään puhumaan yhdessä, ja ihmiset ymmärtävät tarvittaessa hakea apua aiempaa määrätietoisemmin.

Toisekseen jokainen elää elämäänsä jo valmiiksi sellaisena kuin itse on. Hyvin harva lähtee tutkimaan mielenterveyden sairauksia tai hakeutuu psykiatrin arvioitavaksi, mikäli se ei jostain syystä juuri itselle tunnu tärkeältä.

Terveen ja tasapainoisen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää mielen sairauksia, ja näitä vähättelijöitä tuntuu siitä syystä löytyvän vähän joka ketjusta. Ehkä voisi miettiä asiaa mieluummin niin, että "onpa hyvä ettei itselläni ole näitä ongelmia" ja etsiä joku toinen aihealue, johon kommentoida sen sijaan...

Minullakin oli näitä itkukohtauksia lapsena ja minua pidettiin temperamenttisena lapsena. Toisaalta siinä oli paljon muutakin, vanhemmat kävi läpi taloudellista helvettiä mikä oireili mielenterveysongelmina ja kotona oli epävakaata, toinen vanhempi tosi uraorientoitunut, toiselle maistui alkoholi, toinen sairasteli pahasti. Siinä jäi lapsen huolto vähän välillä vähemmälle ja hänen emotionaalisiin tarpeisiin vastaaminen. Elin stressitilassa missä kokoajan pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu.

Eipä se sinänsä ihmetytä jos sain itkukohtauksia. Se oli huomion hakemista ja turvattomuutta. Vielä nykyäänkin menen välillä tuoksi lapseksi. Tarvin jonkun osoittamaan että hän välittää, antaa turvaa ja hoitaa tuota turvatonta lasta. Se on ollut puoliso. Tunnen isoa turvaa kun itken ja toinen lohduttaa vieläkin kuin lapsi.

Lapsuusiän kiintymyssuhdehommat voi oireilla monenlaisina ongelmina läheisriippuvuuteen ja stressinsäätelyongelmiin asti.

Näin mitä on turvallinen tasapainoinen arki vasta kumppanini perheen kanssa missä ei kokoajan tarvi pelätä että joku horjuttaa perusturvallisuutta arvaamattomalla käytöksellään. Oma traumatyö on auttanut myös parisuhteessa. Meillä on oikeastaan hyvin tasapainoinen parisuhde nykyään vaikka olen "epävakaa". (Kritisoin diagnoosia). Syy on traumojen työstö ja kykenevyys itsereflektoida ja kommunikaatio.

Epävakautta kun mietitään, minulla on tasapainoinen parisuhde, pitkäkestoisia tasapainoisia ystävyyssuhteita, olen huomattavan pitkäjänteinen (vaikkakin aina heikko itsetunto on saanut jättämään yrittämättä tehdä asioita ja toisinaan en ole tiedostanut rajojani ja olen puskenut itseni burnikseen), en pelkää hylätyksi tuloa erityisesti vaikkakin tiedän että surisin ja reagoisin vahvasti jos vaikka kumppanini äkillisesti jättäisi minut, en käytä päihteitä vaan yritän kohdata tunteeni minä ne on. Nuorena kivulaiden tunteiden kohtaus oli vaikeampaa ja yritin turruttaa itseäni esim alkoholilla. En käyttäydy epävakaasti muutakuin jos saan takauman joka repii jotain pintaan ja kun olin akuutissa traumatilassa. Tätäkin tapahtuu vähemmän trauma-avun myötä, normaaliarkeni on seesteistä.

Mitä taas näkisin jotenkin "epävakaina" piirteinä on eri minäkäsitykset mitä minulla on mitkä on toisistaan eroavia koska olen joutunut rakentamaan itseni trauman jälkeen uusiksi. Minäkäsitykset on täysin vastakkaisia. Koen itseni vuorotellen pärjääväksi ja hyväksi (ainoa mikä minulle on välillä todistanut sitä on suoriutuminen, suorittaminen) ja vuorotellen sellaiseksi joka ei osaa mitään ja on huono. Tämä heikko minäkäsitys, mikä on saattanut tulla jostain koulukiusaamisen ja köyhyyden ynnä muun kautta on siellä sisällä. Se on sisäinen tunne ettei osaa mitään oikein ja on huonompi. Olen toisaalta rakentanut pärjäävän minän joka menee ja tekee. Niin ei voi tehdä jos kokoajan kokee olonsa huonoksi. Tekeekö tällainen minusta persoonaltani epävakaan?

Ongelmaksi lopulta nousi stressinsäätelyongelmat. Jatkuva ylivireydessä eläminen yhdistyneenä heikkoon stressinsietoon vei burniksiin. Olen elänyt myös huomattavassa apaattisuudessa ja alivireydessä jossa aika vain kuluu. Koen että tämä alivireys on varmaan monelta osin ollut masennuksena pitämäni olotila. Psykiatriassa minulle syötettiin pillereitä vuosia jotka sotki paljon vielä prosessointia ja lisäsi merkittävästi ylivireyttä purkuvaiheessa ja lisäsi ahdistustasoja.

Olen kauhistunut epävakaisiin ihmisiin kohdistetusta vihasta jossa epävakaata persoonallisuutta omaavia pidetään huolestuttavina epätoivottuina tyyppeinä. Olen itsekin kokenut toki epävakaata käytöstä lapsena vanhempien toimesta joten ymmärrän toki että epävakaa käytös ahdistaa. Tunnen monia kelle on tungettu tämä diagnoosi jotka on mitä ihanimpia ja lojaaleimpia ystäviä.

Mitä olen havainnut että sitä varmaan laitetaan paljon etenkin naisille jolla on traumataustaa ja masennusapu ei tehoa eikä sitten myöskään todeta muitakaan mielensairauksia. Minulle tuo diagnoosi ei sano oikein mitään itsestäni vaan lisää lähinnä huonoa tunnetta itsestä ja vähentää tunnetta arvostelukyvystäni ja itsereflektointikyvystäni mitä tarvitaan itsensä saattamiseen parempaan vointiin