Lue keskustelun säännöt.
Äitini syyllistää minua siitä, kun en tule käymään "kotona" säännöllisesti
17.02.2021 |
Olen jo melkein kolmekymppinen akka mutta äitini luulee että olen suurin piirtein vielä alaikäinen. On sitä mieltä, että velvollisuuteni olisi tulla säännöllisesti kotiin kylään viikonlopuksi, lomiksi jne. Asutaan eri kaupungeissa (muutin tarkoituksella kauemmas hänestä), mutta hänen mielestä minun pitäisi tulla aina junalla "kotiin". En halua, enkä pysty syytämään niin paljoa rahaa junamatkoihin + koronakin vielä. Miten voin kertoa tämän läheisriippuvaiselle äidille?
Kommentit (26)
Kysy kävikö hän lapsuudenkodissaan sinun iässäsi joka viikonloppu ja lomat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysy kävikö hän lapsuudenkodissaan sinun iässäsi joka viikonloppu ja lomat.
Tähän hän joko valehtelisi että "Kyllä kävin" tai sitten "En käynyt ja kadun sitä loppuikäni!"
Lasten saamisessa parasta on että voi itse tehdä lapsilleen toisin kuin itselleni on tehty. Suvun rikkinäinen ketju korjautuu minun jälkeeni. Tätä mallia en siirrä eteenpäin.
Sama. Ja sitten kun sinne menee vaikka yöksi tai pariksi, alkaa loppuvaiheessa narina "joko sun nyt pitää lähteä". No eihän mun pidä, mä HALUAN lähteä kyläilyn jälkeen omaan kotiini. Äiti ikään kuin säälii minua kun en enää voi viettää pitkiä aikoja "kotona" (hänen kotonaan), kun perhana menin ottamaan sen miehenkin eri paikkakunnalta ja siellä joudun nyt asumaan.
Älä mene. Vähennä nyt selkeästi käyntejäsi. Tiedän että tulee syyllinen olo, mutta siitä pääsee yli. Sulla on oikeus viettää vapaa-aikaasi niin kuin haluat.
Minun äitini vainosi minua isäni kuolemaan saakka. Valjasti siihen koko suvun ja tunkeutui jopa työpaikalle. Hän pilasi vainollaan suurimman osan aikuisesta elämästäni. Lapsuudesta ja nuoruudesta ei varmaan tarvi puhuakaan. Vaino loppui vasta isän hautajaisissa, kun en suostunut lähtemään "kotiin". Silloin meni viesti perille, enkä ole hänestä sen jälkeen kuullut. En tiedä, missä on, elossa ilmeisesti kuitenkin.
Ei todellakaan ole ikävä mutta tietty katkeruus kyllä varjostaa elämää. Miksi minulle syljettiin tällainen - toki omassa taustassaan hyvin traumatisoitunut - äiti, joka ei muuta tehnyt kuin piti tarpeetonta työleiriä ja pakotti kuuntelemaan loputonta toistuvaa tarinaa omista sodanaikaisista kauhun ja köyhyyden kokemuksistaan.
Olen monella tapaa älykäs ja lahjakas. Olisin voinut pärjätä elämässä paljon nykyistäkin paremmin, vaikka ihan hyvin pärjään nytkin. Mutta olen tehnyt sen yksin ilman vanhempieni tukea. Päin vastoin, vanhempani yrittivät kaikin keinoin estää, että en hakeutuisi yliopistoon, he halusivat minut emäntäkouluun. Mahdollisimman lähelle heitä.
Tarinan pointti. On ihan mahdollista, että äiti on jopa kateellinen lapselleen, eikä halua auttaa lapsen etenemistä maailmassa. Kun ei itsellä ollut mahdollisuutta.