Kumpi on ollut onnellisempi: lapsuutesi vai aikuisuutesi?

Lapsena olin onnellisempi.

Aikuisena vain petetyksi tulemista ja muuta paskaa.

Lapsena minua kaltoinkohdeltiin jatkuvasti. Vasta aikuisena minua on kohdeltu ihmisenä.

Lapsuus oli aivan jäätävää paskaa, aikuisuus on ollut ylivoimaisesti parempaa tai siis ylipäänsä hyvää elämää. Saa päättää itse olemisensa, menemisensä, tekemisensä, syömisensä, nukkumisensa, läheisensä. Kaiken.

Lapsena en ollut täydellisen onnellinen, mutta kuitenkin paljon onnellisempi kuin aikuisena, jolloin olen ollut suurimman osan ajasta ahdistunut ja masentunut (yli 30 vuotta jo siis).

Kumpikin samaa paskaa, kunpa en olisi ikinä edes syntynyt.

Paljon pahaa sattunut elämäni aikana. 😔

Aidosti onnellinen olen ollut vain lasteni syntymistä. He ovat elämäni aurinko ja kuu.❤️

Lapsuutta varjosti vanhempien alkoholismi. Aikuisuutta varjostaa laajalti erinäiset ongelmat asumiseen liittyvistä asioista parisuhteeseen ja terveyteen.

Tiedä sitten kumpi parempi

Onnellisempi aikuisena. Olen nyt tosin vasta 25. Lapsuutta väritti turvaton perhe, sosiaalisten tilanteiden pelko, ongelmat koulussa ja itsemurhatoiveet. Yritinkin itsemurhaa kun olin 20. Sen jälkeen asiat ovat lähteneet ratkeamaan pikkuhiljaa. Olen onnellisessa ja pitkässä parisuhteessa, ystävyyssuhteeni ovat draamattomia ja olen alani parhaita korkeakoulussa. Yläasteella kuvittelin etten ikinä näe tätä ikää, ja nyt odotan tulevaisuutta innolla. 

Lapsena. Silloin sai vielä sentää elää, tehdä asioita, nauttia maailmasta.

Onni ei ole raataa itseään kuolemaan jotta kapitalisti voi täyttää taskunsa. Ihme että niin moni uskottelee itselleen sen olevan upeeta elämää.

Minulla oli surkean köyhä lapsuus sen ajan kehitysmaa-Suomessa. Nyt aikuisena on mennyt paremmin.

Lapsuudessa oli jonkin verran vaikeita jaksoja esimerkiksi koulukiusaamisen ja ystävien puutteen vuoksi, mutta en minä koko lapsuuttani ollut yksinäinen ja ainakin mulla on aina ollut tosi hyvä ja rakastava perhe. Perusturvallisuus on siis ollut kunnossa, kotona oli kaikki hyvin ja lapsena olin myös siinä mielessä optimistinen, että jaksoin aina uskoa, että tulevaisuudessa asiat menevät hyvin.

Aikuisena on sitten ollut kaikenlaista kakkaa, kuten terveysongelmia, vaikeuksia työnhaussa ja yksinäisyyttä. Enää en edes jaksa uskoa, että löytäisin vielä tulevaisuudessa puolison, kun olen yli kolmenkymmenen ja ensisuudelmakin on edelleen kokematta.

Tällä hetkellä kokonaisuutena arvioituna lapsuuteni oli onnellisempi kuin tähänastinen aikuisuuteni. Elämää on toki sen verran jäljellä, että vaaka voi vielä kallistua toiseen suuntaan, mutta kovin todennäköiseltä se ei vaikuta, jollei jotain ihmeellistä tapahdu.

Elin lapsuutena väkivaltaisessa perheessä hullun äidin kanssa. Mutta en ole nyt aikuisenakaan onnellinen. Olin joitain vuosia. Sitten aloitin parisuhteen. Pahim virhe koskaan.

Lapsena olin paljon onnellisempi. Olin iloinen ja avoin, oli paljon kavereita, koulussa pärjäsin ihan hyvin, perheasiat oli kunnossa.

Aikuisena olen syrjäytynyt työtön keskivaikeasta masennuksesta kärsivä ihmisraunio.

Olin paljon onnellisempi siihen asti, kunnes koulu alkoi. Se vetää puntit jokseenkin tasan loppujen lopuksi.

Olen onnellisempi nyt aikuisena, varsinkin omien lasteni tultua elämääni. Heidän kauttaan olen joutunut kohtaamaan monia oman lapsuuteni pulmia ja ikään kuin saanut ne käsiteltyä. Ymmärrän omia vanhempianikin nyt paremmin.

Toki monia asioita elämästäni puuttuu, monta onhan tässä vielä vuosia jäljellä.

Kyllä lapsuudessa oli tosi paljon hyvääkin, mutta valitettavasti Isäni mt-ongelmineen aiheutti välillä erittäin epämiellyttäviä aikoja... Olen onnellisempi aikuisena.

Pysäyttävä kysymys sai minut tajuamaan, että olen ollut onneton koko ikäni. Lapsuuden pilasi syntyminen lesta perheeseen. Nuoruuden pilasi irtautuminen lestadiolaisuudesta, ystävät jäivät. Aikuisuutta pilaa huono parisuhde. Ruoho tuntuu vihreämmältä aidan toisella puolen, elämätön elämä ahdistaa. Ei olisi pitänyt alkaa seurustella ensimmäisen kanssa joka osoittaa huomiota. Olisi enemmän pitänyt elää, reissata, paneskella ristiin rastiin. Nyt +40v tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa.

Lapsuus oli itsemurha äityilin pelastamista ja siihen liittyvää hylkäämistä ja epävarmuutta alkoholiongelmien vuoksi vuodesta toiseen. Joo, aikuisena onnellisempi.

Lapsena, vaikka oli väkivaltainen vanhempi ja jatkuvan pelon alla piti elää. Mutta olin sentään suhteellisen terve. Aikuisuus on ollut yhtä sairastamista parikymppisestä asti. Somaattisia sairauksia siis, ei psyykkisiä, mutta kroonisia ja oikein millekään niistä ei voi mitään.

Aikuisuus. Olen pikkuhiljaa antanut isälleni anteeksi.