Annatko anteeksi ihmiselle joka ei edes pyydä?

Vierailija kirjoitti:

Kuvaat hyvin sitä kuinka läheisriippuvaisen elämä kietoutuu toiseen ihmiseen. Vaikka hän ei ole tekemisissä kanssasi, sinä mietit vain häntä etkä osaa elää eteenpäin. Sitten kun hän tiputtelee jotakin hyvää sinulle, niin koet taas saaneesi arvostusta. Sitten romahdat, kun hän taas loukkaa sinua. Koko tunne-elämäsi ja minä-kuvasi ovat riippuvaisia tämän toisen (kipeän) henkilön toiminnasta. Hän ei osaa välittää eikä oikeasti rakasta sinua. Hänen kiintymyssuhdetyylinsä ei tule muuttumaan, vaikka kuinka analysoisit häntä ja antaisit asioita anteeksi. Edessä vuosien prosessi, jos hän oikeasti havahtuu siihen, että haluaa muuttua empaattiseksi, vastuuta kantavaksi aikuiseksi ihmiseksi tunne-elämältään. En laittaisi kovin paljoa sen varaan. Sinun sen sijaan kannattaa aloittaa prosessi sitä kohti, että olisit onnellinen ja tasapainoinen ihminen riippumatta siitä, mitä joku toinen sinusta ajattelee. 

Tiedän ettei rakasta. (Olen sen muuten sanonutkin hänelle eikä sanonut mitään) Veisi varmaan helvettiinkin kanssaan.  En vain tiedä mitä minun pitää tehdä jotta teen oikein. Jatkuva syyllisyys myös enkä pääse elämään, tämä ei ole reilua.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan kaikessa mikä ei ole ns. maata kaatavaa tai välirikon arvoista, koska yksinkertaisesti anteeksi on suomenkielen vaikein sana, jota ei tule itsekään käytettyä aina kun pitäisi :D toisessa viestissäsi oli kyllä jotain muuta sekavaa ongelmaa, joten en osaa noin muuten sanoa mitä tilanteessa pitäisi tai ei pitäisi tehdä.

Niin siis, hän puhuu ilkeästi. Ja minä sen jälkeen tuomitsen hänen sanat ja kerron miten ilkeä hän on. 

Se mistä poden huonoa omatuntoa, on että jatkuvasti puhun hänelle noin. (johtuen siitä hänen toiminnasta)

ap

Joskus saatan oikein syväluodata hänen ongelmansa ja täräyttää ne hänelle. Ja hän jatkaa tylyttävää ja väheksyvää kommentointia. Sen jälkeen kun tomu on laskeutunut edellisestä kerrasta (anteeksi ei siis ole pyydetty, ja tämä painaa ainakin minua, mutta ilmeisesti häntä ei?)  Ottaa taas yhteyttä jollain neutraalilla ja ystävällisellä asialla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos tilanne on päällä ja hän joutuisi vastaamaan teoistaan, vetoaa sydänsairauteensa ja katkaisee puhelun. Aina, lähestulkoon.

ap

Tosi sekavaa että ”syväluotaat” jonkun toise ongelmia, taidatte olla kumpikin todella hukassa itsenne kanssa. Ei mikään ihme että ei halua niihin kanssasi paneutua. Olisi kummallekin parempi käsitellä omia ongelmia eikä liimautua tuohon sairaaseen dynamiikkaan. Jompi kumpi jos tervehtyy henkisesti päättyy suhde joka tapauksessa kun tuota yhteen tuovaa vellomista ei enää ole.

Olen yrittänyt päättää sen mutta hän ottaa aina yhteyttä ja hetkeksi näyttää että korjaantuu, tai jotain pinnallista. Sitten taas. Sama paska jatkuu ja  jatkuu. Jotain hyvää välissä . Pohjalla jatkuva negatiivinen virta vain vie ja vie ,  välillä pintaan pulpahtaa jotain hyvää, sitten jatkuu neutraalina kunnes taas jotain vähättelevää, ja kun vastaan (en hyväksy) on raivo päällä ja puhelu katkaistaan taas. Jatkuva odotustila, jatkuva keskeneräisyys, jatkuvasti painaa. Oma elämäni ei mene eteenpäin kun tämä ihmissuhde vetää ja painaa sitä taakse, ja vellon taas jossain pyörteessä. Ei tämä ole mitään elämää. 

ap

Vanha viisaus sanoo että kun asiat tekee joka kerta samalla tavalla niin lopputulos on sama. Sinuna en niinkään miettisi mitä tuo toinen tekee vaan mikä sinut saa roikkumaan tuossa kuviossa. Se on sinun vikasi, ei kenenkään muun vika.

Hän pyytää että yhteydenpito jatkuu, silloin kun olen katkaissut sen. Hän näkee vaivaa vaikka jonkun muun ihmisen kautta päästä tekemisiin (ja aina kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan). Minä olen aina ymmärtänyt väärin, hän ei vain osannut asettaa sanojaan oikein jne..... odottaa aina niin kauan kuin tomu laskeutuu enkä enää muista asioita. Siis onhan jo psykologisesti vaikeaa elää arkea sillä tavalla, siis muistellen.  Sitä hän sitten hyödyntää ja puhuu kaiken uusiksi.

ap

Itse joudut päättämään jatkatko tuota vai et, siihen ei vaikuta se antavatko muut omissa tilanteessaan anteeksi. Kirjoita päiväkirjaan seuraavaksi kun harmittaa ja palaa siihen seuraavan kerran kun ottaa yhteyttä. Kyseenalaistaisin kyllä myös niiden ihmisten toiminnan joiden kautta hän elämääsi luikertelee, normaalit ihmiset eivät sekaannu toisten ihmissuhteisiin ja voit hyvin pyytää etteivät he enää tee niin.

Mukavaa illanjatkoa!

Kiitos kun olet vastaillut.

ap

Joo. En ollenkaan ymmärrä pitkävihaisia ihmisiä. Mutta toisaalta ei kukaan ole koskaan tehnyt mitään anteeksiantamatonta mua kohtaan.

Tuo on selkeesti apn vanhempi. Mun oma vanhempi on samanlainen. Loukkaa, satuttaa, toivoo minulle pahaa, sanoo todella ilkeästi.

Esim ”toivottavasti ajat kolarin ja käy pahasti” tai ”sut olisi pitänyt sikiönä ta*paa eikä antaa syntyä” tai ”saisitpa potkut ja miehesi pettäisi”.

Oma äiti sanoo tällaista lapselleen. Koko elämäni hän on vain loukannut, nälvinyt ja ilkeillyt. Lapsena oli väkivaltainen myös, löi ja piiskasi ja läimi.

Oon ihan loppu äitiini. Aina se loukkaa, sit jos loukkaannun se haukkuu minut, hetken päästä kiemurtelee takaisin, taas loukkaa jne.

Välillä olen laittanut välit poikki (useampiakin kertoja) jolloin sitten laittelee mailia jossa syyllistää ja haukkuu. Taas luikertelee takasin elämään ja taas loukkaa!

En osaa sanoa samalla lailla hänelle vastaan kun ne äidin loukkaukset on niin törkeitä että menen aivan mykäksi.

Samaa problematiikkaa on mulla kuin mitä ap:lla. En tajua miten tämä ralli vaan yhä jatkuu. Olen yli 40 joten tätä on jatkunut jo vuosikymmenet! Mitä hemmettiä tällaselle vanhemmalle tekee?

Turhaa kuin paavin pallit.

Ilkeissä vanhemmissa on yksi asia mikä monesti aikuiselta lapselta unohtuu. Se ilkeys on VALINTA. Se ilkeä vanhempi osaa olla oikein herttainen ja ystävällinen naapureille, tuntemattomille, vähän vieraammille, ja sitten se vanhempi VALITSEE olla julma ja paha lapselleen.

Se ei ole siis vahinko vaan ihan tietoinen tahallinen valinta. Halutessaan osaa oll mukava, mutta omalle lapselleen ei halua olla. Vaan haluaa olla paha ja ilkeä.

Samanlainen äiti mullakin ja liki nelikymppiseksi luulin että se on vaan vahingossa ilkeä, ei vaan osaa puhua kauniisti, tai tahattomasti lipsauttelee. Vasta kun luin artikkelin tästä, tajusin että missään vaiheessa ei vahinko ollutkaan.

Äiti on vihannut minua aina, lapsenakin. Syytä en tiedä.

Onneksi osa terapeuteistakin on sitä mieltä että anteeksi ei tarvitse antaa jos ei pyydetä. Munkaan vanhemmat ei ole koskaan pyytäneet anteeksi silmitöntä väkivaltaa ja huonoa kohtelua. Pahinta on se että se jatkuu yhä, vaikka alan olla keski-ikäinen. Olen saanut ”selkääni” aikuisiässä myös, sillä vanhempani yhä kokevat oikeudekseen vaikka väkivalloin alistaa tahtoonsa. Eipä jäänyt sinne lapsuuteen se kaltoinkohtelu. Arvatkaa onko helppoa antaa anteeksi kun sama paska yhä vaan jatkuu!!

minun tapoihini ei kuulu anteeksi anto SE ON KERRASTA POIKKI. entinen koulu kaveri  kiusaaja idiootti moikkailee empä noteeraa nyt pääsen hänen lupiensa kanssa kostamaan virassani

Vanhempi on joo. Se on vaan, että epäilee todellisuudentajuaan. Kun kuvaa mitä se vanhempi tekee, se kuulostaa niin sairaalta että kun sen lukee, epäilee onko itse sekaisin ja kuvittelee kaiken, sen mitä tuntee.

ap

Ainakin yritän ja haluaisin..

Minulle selvisi jo aika nuorena se, että monelle anteeksi pyytäminen tarkoittaa vain lupaa jatkaa vahingoittavaa käytöstään jatkossakin, koska "annoithan sä viimeksikin anteeksi". Anteeksi en anna, ellei henkilö ihan oikeasti muuta käytöstään niin, että ei enää toista sitä mitä on aiemmin tehnyt. Ja sen muutoksen pitää olla pysyvä, eli joskus kymmenen vuoden jälkeen voin jo harkita, annanko anteeksi vai en.

Ehkä sinun ap ja muidenkin kannattaisi harkita puheluiden nauhoittamista. Ja kun vanhempi soittaa uudestaan, alat soittaa niitä edellisiä sanomisia hänelle, puhumatta itse mitään. Siinäpähän kuuntelee ihan omia puheitaan. Ap:n ei tarvitsisi miettiä enää onko itse sekaisin, kun nauhoitukset kertovat ihan selkeästi, kuka tässä se sekaisin on, eli se vanhempi.

Et sinä ap ole sekaisin, olen siis tuo ylempänä omasta ilkeästä äidistäni kirjoittanut. Ap melko varmaan vaan sekä luulee ja haluaa luulla että ehkä se vanhempi kuitenkin on kiltti ja rakastava (vaikkei ole). Ja toisekseen Apn on varmaan vaikea uskoa että se vanhempi loukkaa törkeästi ja tietoisesti (niin se kuitenkin tekee).

Siinä alkaa itse puolustella sitä vanhempansa, loivennella sen sanomisia, pehmennellä tekemisiä, pienentää loukkausten määrää mielessään, kun kuitenkin haluaisi uskoa ja toivoa että jospa se vielä muuttuu tai jospa se alkaisi rakastaa.

Tämä turha muutoksen toivo on tosi vaikea kitkeä pois. Välillä olen itse onnistunut. Sitten taas romahtaa ja se äiti pääsee elämääni taas järkyttämään.

Ei mullakaan ole vastausta siihen miten tollasen kanssa pitää toimia. Jos tietäisin niin ihanaa olisi. Nyt tää on tätä samaa loukkauksien sarjaa, loputtomiin. Äidin elämän loppuun asti.

Up!

Pitää pyytää anteeksi. Kaltoinkohtelijalle ei kannata antaa anteeksi ilman pyyntöä, sehän on vapaalippu sille että kaltoinkohtelu saa jatkua.

Totta kai. Koska annan anteeksi itseni vuoksi, en toisen vuoksi.

Forgiving is to seta prisoner free, and to find out the prisoner was yourself.

Corrie Ten Boom