Miksi vanhemmat kokevat riittämättömyyttä ja olevansa epäonnistuneita?

Olisiko taustalla myös se että oma lapsuus on ollut kurjahko ja samoja virheitä ei haluta enää toistaa vaan pyrkiä parempaan lapsuuteen oman lapsensa suhteen?  Toki siellä tulee sitten toinen ääripää vastaan. Eli lapsi kantaa vanhempansa odotukset, lapsi kantaa vanhempansa pettymykset eli on vanhempansa jatke. Pyritään olemaan "jotakin" lapsen kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on näitä juttuja, joita äidit vaan ymmärtää.

Kyllä ymmärtää isätkin ja vanhempi puolet ja kaikki joilla on vähänkään kykyä ajatella oman napansa ulkopuolelle...

Ei ymmärrä. Koska heiltä ei vaadita samaa kuin äideiltä.

Luulen, että monikin isä ymmärtää silti, koska miehetkin pääsääntöisesti rakastaa omaa lastaan ja haluaa lapselle parasta. Siis vaikka kulttuurisesti odotukset eivät ole samat, niin moni mies kuitenkin vaatii itseltään isänä aika paljon. Tai näin ainakin omassa lähipiirissä. Toki on poikkeuksiakin ja poissaolevia isiä.

Ylipäänsä koetaan huonoa omaatuntoa siitä, jos askat ei mene just niinku on suunnitellu, koska meillähän on Suomessa kaikki maailman mahdollisuudet onnistumiseen. Tulee syyllinen olo jos epäonnistuu niin henkilökohtaisessa kuin työelämässä, koska meille on annettu kaikki tarjottimella, ja siitä huolimatta ei tule täydellistä jälkeä.

Niin että pitäisi alkaa ymmärtää, että elämä on ja elämä tapahtuu, oli puitteet ihan mitkä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on näitä juttuja, joita äidit vaan ymmärtää.

Kyllä ymmärtää isätkin ja vanhempi puolet ja kaikki joilla on vähänkään kykyä ajatella oman napansa ulkopuolelle...

Ei ymmärrä. Koska heiltä ei vaadita samaa kuin äideiltä.

Tuo on totta. Sen huomaan omista asenteistakin. Meiltä näkyy naapuritaloyhtiön pihalle. Kun äidit ovat lastensa kanssa pihalla, en kiinnitä siihen huomiota. Annas kun joku isä kiikuttaa lastaan, opettaa ajamaan pyörällä tai nostaa lapsen syliinsä, olen itsekin että wau, onpa siinä hyvä isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on näitä juttuja, joita äidit vaan ymmärtää.

Kyllä ymmärtää isätkin ja vanhempi puolet ja kaikki joilla on vähänkään kykyä ajatella oman napansa ulkopuolelle...

Ei ymmärrä. Koska heiltä ei vaadita samaa kuin äideiltä.

Luulen, että monikin isä ymmärtää silti, koska miehetkin pääsääntöisesti rakastaa omaa lastaan ja haluaa lapselle parasta. Siis vaikka kulttuurisesti odotukset eivät ole samat, niin moni mies kuitenkin vaatii itseltään isänä aika paljon. Tai näin ainakin omassa lähipiirissä. Toki on poikkeuksiakin ja poissaolevia isiä.

Minä en luule. Miehet ei edes tajua mitä kaikkea oikeasti vaaditaan. Moni pitää itseään superisänä jos pitää isyysvapaat tai vie kerran kuussa lapsen päiväkotiin.

Ja hänhän on jumala jos edes käy koulun vanhempainillassa

Merkkivaatteista, tietyistä harrastuksista tai elämän yleisestä edustavuudesta en ole kovin kiinnostunut.

Silti koen riittämättömyyttä silloin tällöin. Minulla vielä melko pienet lapset, murrosikäisen vanhemmilla erilaiset ongelmat.

Pienet lapset tarvitsevat paljon vanhempiaan. Ja vanhempana  minä en aina jaksa sitä. Periaatteessa on toki ymmärrettävää, että kukaan ei jaksa aina olla vastaamassa kysymyksiin, leikkimässä, kiipeilytelineenä tai ylipäänsä olla aina vastaamassa jonkun toisen tarpeisiin. Mutta mikä määrä torjuntaa ja väsymystä on normaalia, mikä liikaa? Kyse on pienistä ja isoista arkisista tilanteista. Siitä että äyskii lapselle, tai lukkiutuu vessaan pidemmäksi aikaa, että saa olla rauhassa. Joskus puhuu rumasti lapselleen, koska hetkellisesti itse romahtaa väsymystään ja ei pääse tilannetta pakoon mitenkään. Ja sitten se vaihtelee, että kuinka paljon näitä tilanteita on. Ehkä kerran viikossa? Kerran päivässä? No jos muuten jaksaa olla aikuinen, niin ehkä lapsi ei siitä niin traumatisoidu. Koko ajan? Se on sen lapsen lapsuus, mikä kuva lapselle tulee itsestään ja vanhemmistaan?

Esikoinen alkaa myös olla sen ikäinen, että tulee kysymyksiä siitä miten lasta ohjataan, miten reagoida erilaisiin tilanteisiin koulussa ja kavereiden kanssa? Missä määrin suojella lasta, missä määrin luottaa omaan arvioonsa? Missä määrin ajatella, että elämä kantaa ja lapsen on itse ymmärrettävä asioita? Kuinka paljon oma puuttumiseni on minun omien vinoutumieni vääristämää (esim. tiedän ylireagoivani kaveriongelmiin, koska olen ylireagoinut niihin omassa elämässäni. Lapseni vaikuttaa olevan tässä suhteessa lunkimpi tapaus. Olisiko parasta jos olisin vain hiljaa?)

Ja minä olen vielä kohtuullisen rento ihminen. Toisilla ihmisillä on isoja paineita esim. uran, asumisen tai menestymisen suhteen. Ja heillä on omat syynsä kokea ne asiat ihan oikeasti tärkeiksi. Ja kaikilla on ainakin jonkun verran sairasteluja ja muita elämän kriisejä, jotka kuormittavat vielä enemmän kuin tavallinen arki.  

Se on ihan normaalia, vaikka olisi toiminut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kokeeko isät. Ainakaan heiltä ei vaadita mitään.

Sen sijaan äideille ladataan jättivaatimukset ja heitä myös haukutaan ihan jatkuvasti. Mikään ei vaan riitä.

Mitkä vaatimukset ovat aidosti tarpeellisia ja mitkä eivät? Lapsi tarvitsee ruokaa, lämpöä, puhtaita vaatteita, seuraa yms. Mutta tarvitseeko se lapsi todella niitä merkkivaatteita, monen harrastuksen harrastusrumbaa ja muuta, mitä monet äidit arvottavat korkealle?

Meillä ainakin isoimmat epäonnistumisen tunteet tulee tuolla lapsen tarpeiden korkeammilla tasoilla eli lapsen turvallisuus, tunnekasvatus, itsetunto, itsensä toteuttaminen jne., ei niinkään fyysiset perustarpeet. Näitä korkeampia tasoja ei Suomessa edes ole pidetty tarpeina ennen vanhaan, niin ei ole mitään käsitystä miten lasta tulisi kasvattaa.

Syyllistävä ja tuomitseva ilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on näitä juttuja, joita äidit vaan ymmärtää.

Kyllä ymmärtää isätkin ja vanhempi puolet ja kaikki joilla on vähänkään kykyä ajatella oman napansa ulkopuolelle...

Ei ymmärrä. Koska heiltä ei vaadita samaa kuin äideiltä.

Tuo on totta. Sen huomaan omista asenteistakin. Meiltä näkyy naapuritaloyhtiön pihalle. Kun äidit ovat lastensa kanssa pihalla, en kiinnitä siihen huomiota. Annas kun joku isä kiikuttaa lastaan, opettaa ajamaan pyörällä tai nostaa lapsen syliinsä, olen itsekin että wau, onpa siinä hyvä isä.

Koska tuo, että isä osoittaa edes vähänkään kiintymystä tai ylipäätään edes rakastaa lastaan, on oikeasti todella harvinaista. Kun nainen päättää perustaa perheen ihanan oloisen miehen kanssa, ikinä ei voi olla varma miten tämä loppupeleissä suhtautuu jälkikasvuunsa. Suurimmassa osassa tapauksista miehiä ei kiinnosta ollenkaan.

Usealla ystävälläni ja myös minulla, oli osallistuva ja rakastava isä, ja kuvittelivat perustaneensa perheen samanlaisen miehen kanssa. Ensi(hormoni)huuman laannuttua miehet pakenevat, saattavat olla kotona mutta eivät ole läsnä. Jotkut muuttavat kokonaan uuden naisen luo eivätkä välttämättä pidä lapsiinsa yhteyttä vuosikymmeniin. Osittain tämän riskin takia olen päättänyt jäädä lapsettomaksi, yksinhuoltajaksi minusta ei ole.