Lue keskustelun säännöt.
Lapsia vai ura - pakko valita?
08.02.2021 |
Olen 32-vuotias nainen ja nyt on alkanut tuntumaan, että (liian) pitkään lykkäämäni ajatusprosessi lasten hankinnasta tai hankkimattomuudesta alkaa olla pakko työstää loppuun. Tilanteeni on siis sellainen, että oma työurani on juuri lähtenyt haluamaani suuntaan eli olen päässyt ja pääsemässä mukaan isoihin kansainvälisiin projekteihin. Tässä vaiheessa täytyy vielä korostaa, että tämä on ollut haaveenani työuran suhteen koko aikuisikäni. Kohteet ovat suurimmalti osin kaukomaissa ja edellyttävät paikallaoloa noin 1 kk kerrallaan useampia kertoja vuodessa. Projektit ovat pituudeltaan useita vuosia. Mies on myös aika kunnianhimoinen urallaan, iältään hän on minua muutaman vuoden nuorempi. Lähinnä tässä siis mietityttää oma ikä ja sen mukanaan tuomat realiteetit mahdollista lisääntymistä ajatellen. Lapsista pidämme ja olemme molemmat mukana esimerkiksi Pelastakaa Lasten Suomen vapaaehtoistoiminnassa, mutta kummallakaan ei ole koskaan ollut erityistä suurempaa haavetta omasta perheestä. Silti sellaisen edes jonkinlaisen päätöksen tekeminen tuntuu todella vaikealta.
Onkohan tällaisen uran ja lasten hankinnan yhteensovittaminen vaan täysin mahdotonta? Tällä hetkellä se todellakin tuntuu siltä. En ole valmis näistä ulkomaan komennuksista luopumaan juuri kun olen vihdoin niihin päässyt käsiksi, tämän eteen on tullut tehtyä todella paljon töitä. En kuitenkaan voisi pienen lapsen vanhempana olla kuukausikaupalla pois kotoa, ja tuntuu että kansainvälinen ura katkeaisi sitten siihen kuin kanan lento. Mies olisi valmis pitämään vaikka tasan puolet vanhempainvapaasta, mutta se ei ratkaise sitä ongelmaa, mitä työn puolesta tuleva reissailu toisi tullessaan.
Onko muita vastaavan perhe vs. ura -ongelman kanssa painiskelevia tai asiaa pohtivia. Ajatuksia?
Kommentit (65)
Ap, oletko valmis siihen, että mies hankkii lapsen jonkun muun kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, onko ketjussa sanottu jo:
Vaikka mies etukäteen sanoisi olevansa läsnäoleva isä ja ottavansa koppia + vaikuttaisi siltä oman arviosi perusteella, niin totuus voi olla toinen. Mies saattaa muuttaa asiasta mieltään huomatessaan, että arki vauvan kanssa on työlästä tai isyys ei sittenkään ole hänen juttunsa. Herkästi käy niin, että mies jatkaa uran paahtamista ja vastuu lapsesta kaatuu sinulle. Hyvä muutenkin miettiä, miten toimisit, jos mies lähtisi/kuolisi, miten huolehtisit lapsesta.
Minä en ole yhtä vaativalla uralla kuin aloittaja, mutta yksi asia tuli mieleen. Etukäteen et voi tietää, millaisia tunteita vanhemmuus herättää. Nimimerkillä itse olen aina ollut hyvin työorientoitunut ja lapsen synnyttyä olen ollut henkisesti todella kiinni lapsessa. Olen jäänyt pitkäksi ajaksi hoitovapaalle ja pidentänyt tuota hoitovapaata vielä sillä ollessani. Lapsi menee päiväkotiin 2 v iässä ja minulla olisi edessä viikon työmatkoja. Ennen lasta nuo työmatkat menivät, mutta nykyään ei yhtään houkuttaisi ja yritän saada sovittua pomon kanssa, että ekan työvuoden aikana tekisin matkatöitä normaalia vähemmän. Eli vaikka työ on ollut minulle iso asia, niin lapsi on mennyt työn edelle.
Kummilapsista puhuminen lastensaannissa vertautuu siihen, että ap pohtisi tarvitseeko hän mitään urakehitystä kuitenkaan kun siskonsa on jo opiskellut farmasian tohtoriksi ja nykyisin mukana Pfizerillä koronarokotteen tutkimuksessa. Toiset haluaa uran ja/tai toiset perheet ja jotkut ei kumpaakaan