Lue keskustelun säännöt.
Lapsia vai ura - pakko valita?
08.02.2021 |
Olen 32-vuotias nainen ja nyt on alkanut tuntumaan, että (liian) pitkään lykkäämäni ajatusprosessi lasten hankinnasta tai hankkimattomuudesta alkaa olla pakko työstää loppuun. Tilanteeni on siis sellainen, että oma työurani on juuri lähtenyt haluamaani suuntaan eli olen päässyt ja pääsemässä mukaan isoihin kansainvälisiin projekteihin. Tässä vaiheessa täytyy vielä korostaa, että tämä on ollut haaveenani työuran suhteen koko aikuisikäni. Kohteet ovat suurimmalti osin kaukomaissa ja edellyttävät paikallaoloa noin 1 kk kerrallaan useampia kertoja vuodessa. Projektit ovat pituudeltaan useita vuosia. Mies on myös aika kunnianhimoinen urallaan, iältään hän on minua muutaman vuoden nuorempi. Lähinnä tässä siis mietityttää oma ikä ja sen mukanaan tuomat realiteetit mahdollista lisääntymistä ajatellen. Lapsista pidämme ja olemme molemmat mukana esimerkiksi Pelastakaa Lasten Suomen vapaaehtoistoiminnassa, mutta kummallakaan ei ole koskaan ollut erityistä suurempaa haavetta omasta perheestä. Silti sellaisen edes jonkinlaisen päätöksen tekeminen tuntuu todella vaikealta.
Onkohan tällaisen uran ja lasten hankinnan yhteensovittaminen vaan täysin mahdotonta? Tällä hetkellä se todellakin tuntuu siltä. En ole valmis näistä ulkomaan komennuksista luopumaan juuri kun olen vihdoin niihin päässyt käsiksi, tämän eteen on tullut tehtyä todella paljon töitä. En kuitenkaan voisi pienen lapsen vanhempana olla kuukausikaupalla pois kotoa, ja tuntuu että kansainvälinen ura katkeaisi sitten siihen kuin kanan lento. Mies olisi valmis pitämään vaikka tasan puolet vanhempainvapaasta, mutta se ei ratkaise sitä ongelmaa, mitä työn puolesta tuleva reissailu toisi tullessaan.
Onko muita vastaavan perhe vs. ura -ongelman kanssa painiskelevia tai asiaa pohtivia. Ajatuksia?
Kommentit (65)
Jos koko ego suurinpiirtein perustuu uraan, kuten joku lastensaantia täällä katuva esitti, voi tosiaan miettiä, toivooko oikeasti jälkeläisiä. Jos kokee niin suurta riittämättömyyttä, että vain ura täyttää aukon, voi olla jopa kapsille vaarallista olla sellaisen katkeran henkilön armoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos asiaa pitää kysyä lasta ei pidä tehdä.
Nimenomaan, jos omassa lapsuudessa ollut paljon puutteita kannattaa keskittää hoiva itseensä. Ei se ole itsekästä, päinvastoin.
Itse pistin loskat sisään kahdesti ( valmiiseen lopputulokseen asti ) ennen 25 ikävuotta.
Ja nyt kun lapset ovat 3 ja 1,5 vuotta, aloitan opinnot korkeakoulussa syksyllä.
Opintoja 3-4 vuotta, ja kun valmistun ja aloitan sen urailun, niin lapset ovat 7 ja 5.
Tuntuu ainakin vielä realistiseltä saada molemmat, en nyt tietenkään opiskele niitä huippusuper-massikeisariduuneja, mutta ei myöskään klassinen hoitoala.
Mutta jos olet noin pitkillä komennuksilla ulkomailla, niin en suosittele lapsia.
Vaikka se isä lupaisi hoitaa himahommat, niin kyllä se tuppaa vaan vaatimaan molempien panostusta, no ehkä yhden lapsen kanssa onnistuu vielä.
Toisaalta, teillä on varmaan pinkka tikissä, joka helpottaa kivasti. Itsellä ei samaa bonaria ole, eikä niitä sukulaisia yms hoitajia yhtään.
Harmi tietysti, jos nimenomaan älykkäät eivät sikiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyään nainen voi valita molemmat, uran & lapset.
Tämä on pelkkää sanahelinää naistenlehdissä jne. Todellisuus ja käytäntö on toinen. Sen tietää moni nainen, minäkin. Valitsin lapset. Tekisin saman valinnan uudelleen, mutta harmittaa kuitenkin vähän. Kokeilen vielä siipiäni yrittäjänä ja olisiko yhteensovittaminen siten helpompaa. Nähtäväksi jää.
Mieheni on elänyt kahden uraohjuksen lapsena. Hän on vielä aikuisenakin katkera siitä, että hänellä ei ole ollut läsnäolevia vanhempia. Puolisokseen hän valitsi tietoisesti naisen, joka toteuttaa äitiyttä eri tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskollani on lapsia, joiden kanssa vietin paljon aikaa, kun olivat pieniä. Luulin että tiedän, mitä äitiys tarkoittaa. En todellakaan tiennyt! Se että sinulla on sylissä jotain omaa.. mikä on niin täydellistä ja rakasta, että se on lähes tuskallista. Mikään työprojekti ei tuota samaa rakkautta... omahyväistä tyydytystä kyllä, mutta se kovin erilaisella tavalla palkitsevaa: lyhytkestoisesti. Pinnallisesti.
Jos joskus koet, että pystyt antamaan lapselle kaikkesi hänen ensimmäisen 3 vuoden aikana, saat suuremman lahjan, kuin mistä osasit edes haaveilla.
Jis teet lapsen puolella sydämellä, on olemassa suuri riski, että saat elinikäisen riesan.
Nauti toistaiseksi työstäsi, ja mieti aihetta uudelleen parin vuoden päästä.
Nauti vain urastasi. Älä hanki lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista, arvostan niitä paljon! Tottahan tuo on, että tavallaan vastasin omaan kysymykseeni jo avausviestissäni. En haluaisi olla mikään puoliksi läsnä oleva vanhempi, se olisi lasta kohtaan väärin. Meillä on miehen puolelta hyvä tukiverkko lähellä (ja toisaalta myös odotuksia lisääntymisen suhteen...), mutta eihän mikään kuitenkaan vanhempaa korvaa. Ehkä minun ei tosiaan tarvitse lopullista päätöstä tehdä, enkä usko että mieskään on täysin loppuun saakka vielä harkinnut. Joka tapauksessa kun sain tätä asiaa hieman lisää pohdituksi kirjoitettuani sen tänne sekä luettuani vastauksianne, on nyt jotenkin helpompaa antaa itselleen "lupa" keskittyä uraan. Ja tosiaan meillä on ihana tukilapsi ja myös kummilapsia elämää ilostuttamassa joka tapauksessa. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi lapsi ja olen isossa organisaatiossa johtoryhmässä. Jokaisen äitiyslomani aikana olen aina tipahtanut 1-2 tasoa alaspäin. Eli en ole saanut mennä samaan paikkaan kuin ennen äippälomaa (tämä siis päällikkö/johtaja -tasoilla). Joten kyllä se lapsen saanti vaikuttaa. Aina olen sitten 2-3v sisään kiivennyt takaisin, pitää olla todella hyvä työssään.
Lapset on paljon tärkeämpää kuin ura joten siinä mielessä mulle valinta oli helppo, mutta kyllä aina jonkunverran korpesi tipahtaa entisistä hommista ja joutua entisen alaisen alaiseksi....
Sama. Tai no en ole johtoryhmässä vielä mutta jotenkin aina pyritään tuuppaamaan sivuun äitiyslomalla. Pitää olla parkkiintuneempikin nahka ja pitää puolia aika härskisti. Olen keskitason osastopäällikkö. Ikää 36v. Lasten takia olen kieltäytynyt mm yhdestä työpaikasta, johon aina olin halunnut ja se ajatuksena korpeaa koska ei mieheni minun ikäisenä moista valintaa tarvinnut tehdä (hän 8v vanhempi). Nyt mieheni ura on ihan eri sfääreissä kun omani. Mutta olen silti tyytyväinen valintaan, että tein lapset ja he ovat mulle elämää tärkeämpiä mutta tunnustan, että ottaa toisinaan vieläkin päähän tämä äitejä syrjivä asenne työpaikoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ihan allekirjoita tuota, että suurten yhtiöiden johtotehtävissä naiset ovat aina lapsettomia. Toki he harvemmin ovat ruuhkavuosia eläviä, tai sitten heillä on tukeva puoliso. Ja se monelta onneksi löytyy nykyään urasta riippumatta.
Valitsin itse lapset, olin 4 vuotta kotona ( opiskelin osin samalla ja tein osa-aikatöitäkin konsulttina), enkä koe, että olisin joutunut luopumaan tai tinkimään urastani. Uralla eri vaiheet ovat vaatineet erilaista panostusta, mutta aina on pystynyt hyppäämään takaisin kelkkaan. Vaikka olin pitkään kotona, niin myös puoliso on yhtä lailla ollut vastuussa perheestä, mikä on kantanut pitkälle silloin, kun itsellä on ollut haastavia tilanteita.
Ymmärrän,että kaikilla ei ole näin ja ap:kin joutuu tietysti tekemään valintansa omista lähtökohdistaan. Halusin vain sanoa, että aina ei tarvitse valita jompaakumpaa.
En ole koskaan kuullut kenenkään kuolevan ihmisen katuvan sitä, että olisi tehnyt liian vähän töitä elämänsä aikana. Enemmän on kadutti sitä, että uhrattiin liikaa työelämälle ja unohdettiin ne rakkaimmat tärkeimmät ihmiset. Ei elämä voi olla pelkkää työntekoa. Valintasi on helppo. Ehdottomasti lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen asia kannattaa mielestäni sisäistää hyvin, että lapsen syntymän jälkeen joudut AINA luopumaan jostain ja tekemään kompromisseja. Sellaista tilannetta ei voi olla, että voisit jatkaa entiseen tapaan tai jopa kunnianhimoisemmin työelämässä. Ehkä lapsen kasvaessa voi taas panostaa hiljalleen enemmän.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan kuullut kenenkään kuolevan ihmisen katuvan sitä, että olisi tehnyt liian vähän töitä elämänsä aikana. Enemmän on kadutti sitä, että uhrattiin liikaa työelämälle ja unohdettiin ne rakkaimmat tärkeimmät ihmiset. Ei elämä voi olla pelkkää työntekoa. Valintasi on helppo. Ehdottomasti lapset.
Et voi tehdä valintaa ap:n puolesta omista lähtökohdistasi. Kyllä on olemassa meitäkin, jotka mietimme että olikohan lasten hankkiminen järkevää sittenkään. Suren sitä, että en ole voinut käyttää lahjakkuuksiani toivomallani tavalla.
Nykyinen työelämä on joka tapuksessa sitä, että voi lentää sivuun missä kohtaa vaan. Kannattaa miettiä myös sitä, onko se ura tarpeeksi muutaman kymmenen vuoden päästä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että haluan saada molemmat. Mutta viime kädessä en voi uhrata työlle kaikkea ja valitsen tarvittaessa lapset. Hyvätkin tyypit lentää jatkuvilla YT-kierroksilla pihalle tai jotain muuta.
Hei ap, minusta se, että mietit näitä asioita tällä tavalla aloituksessasi ei todellakaan ole merkki siitä että et halua lasta (kuten muutamat täällä yrittävät jollain kummallisella logiikalla vakuutella) vaan siitä, että olet normaali, järkevä ja vastuullinen aikuinen joka pohtii elämän kenties isointa päätöstä ja sen erilaisia seurauksia tulevaisuutta ajatellen, ihan kuten kuuluukin pohtia. Jos et ollenkaan (edes alitajuntaisesti) haluaisi lasta et todellakaan edes miettisi näitä asioita tällä hetkellä vaan keskittäisit kaikki ajatuksesi yksiselitteisesti uraasi.
Minulla oli muutama vuosi sitten hieman vastaavanlainen tilanne kuin sinulla nyt, tosin olin silloin huomattavasti alle 30v. Olin ollut opintojen jälkeen työelämässä vasta pari vuotta mutta kuitenkin saanut jo tehdä töitä kansainvälisessä, yhdessä maailman tunnetuimmista yrityksistä. Asun siis ulkomailla, ja täältä käsin kävin myös noin kuukauden kestävillä työmatkoilla toisella mantereella. En siis tosiaan ollut tuossa vaiheessa edes missään "tärkeässä" esimiesasemassa vaan ihan tavallinen työntekijä tuossa firmassa, joten sinänsä minulla oli käynyt satumainen onni siinä että sain tehdä tuollaista työtä vaikka olin vastavalmistunut. Ja kyllä, olihan se mieltä hivelevää päästä ulkomaille tekemään jännittäviä ja vastuullisia projekteja, jotain sellaista mitä ei perus toimistotyössä omassa kotimaassaan voi kokea. Noista parista vuodesta kertyi tärkeää työkokemusta tulevaisuutta varten (tätä ei minulta kukaan voi ottaa pois) ja tietysti hienoja, lämpimiä muistoja.
Päätimme siis, kuten voit jo päätellä, kuitenkin suhteellisen nopeasti mieheni kanssa hankkia lapsen ja onneksemme se onnistui kun sitä olimme suunnitelleet (kaikilla ei käy yhtä hyvin). Ensimmäisen lapsen syntymästä lähtien olen ollut kotona (nyt kohta kolme vuotta) ja toinenkin lapsi on tässä välissä siunaantunut. Tiedän, tämä on suuri klisee mutta samalla myös totuus: lapseni tuovat elämään niin paljon enemmän merkitystä kuin mitkään kokemistani kuukausista ulkomailla.
Samalla mietin, että saan tehdä töitä ja kehittää uraani kyllästymiseen ja uupumukseen asti vielä 30-40 vuotta kunhan lapset ovat kasvaneet ja tulleet itsenäisemmiksi eivätkä tarvitse äitiään niin paljon kuin nyt. Ja jos nyt ihan realistisia ollaan: kukaan ei tule työpaikallani muistelemaan tai kiittelemään minua vuosikymmenien päästä ja sanomaan että olin korvaamaton työntekijä. Nope. Työntekijöitä tulee ja menee. Sen sijaan, lapsilleni olen heidän elämässään tärkein tuki ja korvaamattomassa asemassa. Juu tiedän, jos heitä ei olisi eivät he minua olisi kaipaamassa.. :D Mutta se mitä yritän sanoa on se että äitiys on monella tapaa niin kovin merkittävää ja tärkeää työtä jonka vaikutukset kantavat vuosikymmenien päähän, kokonaisen ihmiselämän ajan.
Näiden muutaman vuoden aikana kotona olen toki muistellut tähänastista työtaivaltani lämmöllä, mutta en ole varsinaisesti kaivannut vielä takaisin. Asioiden tärkeysjärjestys on jotenkin luontevasti muuttunut lasten myötä, sen huomaa vasta äidiksi tultuaan (koska kukaan ei ole "valmis" äiti yhdessä yössä vaan jokaisella tähän liittyy omanlainen kasvutarina joka usein vaatii aikaa). Tiedän että töiden aika koittaa vielä kun palaan työpaikalleni ja ehdin saada myös työrintamalla vielä paljon aikaan.
Summa summarum: tietenkin lasten saamiseen liittyy kompromisseja. Mutta kompromissit eivät lopulta aina ole huonoja asioita vaan ne saavat meidät katsomaan elämää sellaisesta näkökulmasta joka oli meille aiemmin vieras. Sitä ei tosiaan voi tietää millaisen onnen lapset tuovat tullessaan ennen kuin sen itse kokee. :)
Tämä valinta on valitettavasti usein naisille edelleen todellisuutta. Itse jouduin luopumaan todella mielenkiintoisista työtilaisuuksista, että ehdin saada kaksi lasta (ikä alkoi tulla vastaan). Vielä en tiedä, miten ura tästä toipuu, mutta takapakkia ainakin otettiin ja rajusti. Katkeruutta ei niinkään aiheuta se, että jostain joutui lasten vuoksi luopumaan, vaan se, että mies sai saman luopumatta juuri mistään. Tai no, joutui hänkin luopumaan esim. aikaa vievästä harrastuksesta ja väitöskirjahaaveesta toistaiseksi, mutta ura (tai keho) ei kokenut kolhuja.
Mulla oli siinä mielessä samankaltainen tilanne kuin sulla eli en hirveesti ikinä halunnut lapsia. Päätin kuitenkin kokeilla, lähinnä ajatuksella "kaikkihan aina sanoo, että lapset ovat tärkeintä maailmassa". Noh, ikävä kyllä täytyy sanoa, että ilmankin olisin pärjännyt varsin hyvin. Lapseni on mukava ja rakastan häntä, mutta uskon, että elämäni olisi varsin hyvää ilmankin häntä. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että perheeseemme tulisi kaksi lasta, mutta aika varhaisessa vaiheessa päätin, etten halua elää yhtään vuotta enempää kapsiperheeni kuin on pakko. Jos omat kiinnostuksen kohteet suuntautuvat voimakkaasti kodin ulkopuolelle, lapsen saaminen rajoittaa paljon elämää. (Olemme kohtuullisen hyvin tienaavia, mutta emme kuitenkaan niin rikkaita, että olisi varaa ottaa hoitaja muuta kuin satunnaisesti.)