Lue keskustelun säännöt.
Valaiskaa minua nuoret eläkeläiset
08.02.2021 |
Nythän on niin, että olen ulalla tästä ilmiöstä.
Millaisia syitä teillä kaksi- ja kolmekymppisillä on elämässänne, että olette eläkkeellä?
Mitä kaikkea on tapahtunut? Näetkö hidastakaan ulospääsyä? Onko kaikki työelämä liian vaativaa?
Kun aiheesta lueskelee, tuntuu, että oikeat syyt jää piiloon. Haluaisin tästä realistisemman kuvan. Sympatiseeraan teitä kyllä.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Tässä on varmaan kyse sukupolvieroista. Aiemmin ihmisille työ oli kunnia-asia ja kattoi valtaosan elämästä ja sosiaalisuudesta. Nämä ihmiset kuvittelevat, että jos ei ole työtä, ihminen on sitten vaan 24/7 kotona neljän seinän sisällä kököttämässä. Todellisuudessahan asia ei ole näin.
Nykyajan työelämä on erittäin raadollista, ja moni herkempi palaa loppuun jopa osa-aikatöissä. Työhyvinvointi on heikolla tolalla monella työpaikalla, ja kiireen ja huonojen työolojen lisäksi työntekijät kärsivät huonosta johtamisesta, huonosta työilmapiiristä, kiusaamisesta yms. Entisten aikojen kevyet puuhastelut ja jutustelu ja ystävystyminen työkavereiden kanssa ovat monissa paikoissa historiaa. Nyt tapellaan väsymyksestä puolikuolleina verissäpäin työkavereita vastaan, ja silti palkka voi olla niin pieni, että ei tule edes toimeen ilman tukia.
Työelämästä poisjääminen taas mahdollistaa sen, että ihminen voi rauhoittua ja toipua. Stressi ja jatkuva paine sekä kiusaaminen eri muodoissa heikentää sekä fyysistä, että psyykkistä terveyttä. Kun tällaisesta ympäristöstä pääsee eroon, alkaa olo pikkuhiljaa helpottua. Kotoa voi lähteä metsään kävelylle, tutustua ihmisiin netissä tai livenä, harrastaa, lukea, tehdä rauhassa ruokaa ja leipoa, hankkia lemmikin, tavata sukulaisia, haaveilla, opiskella (ei tarkoita koulua, vaan omatoimista opiskelua esim. netistä) itseään kiinnostavia asioita ja vaikka mitä.
Oma arvioni on, että valtaosa mielenterveyssyistä eläkkeellä olevista on itseasiassa ihan normaaleja ihmisiä, joilla on vain matalampi toleranssi kaltoinkohtelulle. Jos heitä olisi alusta alkaen kohdeltu hyvin ja pidetty vaatimukset kohtuullisina, ei heillä olisi minkäänlaisia ongelmia olla työelämässä. Mutta koska tämä yhteiskunta on päätetty rakentaa vinoutuneeksi ja tehokkaaksi, niin kolikon kääntöpuolelta löytyy sitten enenevissä määrin ihmisiä, jotka eivät enää jaksa.
"...löytyy sitten enenevissä määrin ihmisiä, jotka eivät enää jaksa."
Laiskuus on todella surkea perustelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hortonin neuralgia eli eräs päänsärkysairaus. Jäin määräaikaiselle eläkkeelle 32-vuotiaana, eli aika nuorena. Nykyään eläke on pysyvä.
Pääkipukohtauksia jotka kestää muutaman minuutin kerrallaan on tällä hetkellä päivittäin. Hyvänä päivänä pari, pahimpia en jaksa edes laskea. Kohtauksen aikana en pysty olemaan oikein missään paikallaan enkä reagoimaan esim. puheeseen.
Hyvinä kausina on kivuttomiakin päiviä, mutta nykyinen paha kausi on kestänyt jo kesästä.
Teen käsitöitä ja perheessä on koira. Kaikki kotityöt, joissa voi pitää tauon kipukohtauksen aikana onnistuu. Lapsen kanssa on vähän haastavampaa, mutta on tottunut siihen, että kivusta tulee tauko ja malttaa odottaa juttujen jatkumista. On kuitenkin jo koululainen.
Väitän että Suomessa on erittäin helppo vain jäädä kotiin. En vähättele mielenterveysongelmia, mutta meidän yhteiskunnassa on vaihtoehto että haetaan paperit että tämä oli tässä ja ei tarvitse yrittää. Jollekin yksilötasolla tämä saattaa olla hyvä ratkaisu, mutta yhteiskunnallisesti tämä on suuri ongelma josta moni muu maa ei kärsi. Meillä on tavallaan ajatuksena kiva asenne että älä huoli jos menee heikosti kun yhteiskunta kantaa... ikävä kyllä tämä ei nykypäivänä enää toimi kun ei ole tarpeeksi veronmaksajia pyörittämään tätä yhteiskuntaa. Pahinta onkin juuri se että ollaan kaikki kasvettu ajatuksella että ei tarvitse pärjätä ja että on se yhteiskunnan luoma turvaverkko, kun se päin pakko pian ottaa pois. Tämä johtaa siihen että apua nyt saavat uhriutuvat ja vielä enemmän koska heiltä viedään pois se turvaverkko jonka oletettiin olevan aina siellä eikä heillä ole kykyä ja tarmoa edes yrittää.
En tiedä miten nuoria tarkoitat mutta itse jouduin autokolariin 35-vuotiaana ja selkä ja oikea käteni vaurioituivat. Selkä vaivaa vähemmän mutta yksikätisenä (varsinkin kun olen oikeakätinen) on todella vaikea keksiä mitään työtä mitä pystyisin tekemään, ainakaan sellaista josta joku palkkaakin maksaisi. Minulla on kaksi ammattia ja kumpaakaan en pysty tekemään, lisäksi menivät harrastukset. Olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, ollut jo vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Tarkennan vielä että emme siis elä millään paheksumillanne sossutuilla (jotka minusta ovat tosi hyvä juttu ja tarpeen) vaan työkyvyttömyyseläkkeelläni sekä asumistuella jota pienituloiset työssäkäyvätkin saavat.
Sossutukia ne eläkkeetkin, etenkin työkyvyttömyys/varhaiseläkkeet, ovat. Eli elät meidän muiden verorahoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väitän että Suomessa on erittäin helppo vain jäädä kotiin. En vähättele mielenterveysongelmia, mutta meidän yhteiskunnassa on vaihtoehto että haetaan paperit että tämä oli tässä ja ei tarvitse yrittää. Jollekin yksilötasolla tämä saattaa olla hyvä ratkaisu, mutta yhteiskunnallisesti tämä on suuri ongelma josta moni muu maa ei kärsi. Meillä on tavallaan ajatuksena kiva asenne että älä huoli jos menee heikosti kun yhteiskunta kantaa... ikävä kyllä tämä ei nykypäivänä enää toimi kun ei ole tarpeeksi veronmaksajia pyörittämään tätä yhteiskuntaa. Pahinta onkin juuri se että ollaan kaikki kasvettu ajatuksella että ei tarvitse pärjätä ja että on se yhteiskunnan luoma turvaverkko, kun se päin pakko pian ottaa pois. Tämä johtaa siihen että apua nyt saavat uhriutuvat ja vielä enemmän koska heiltä viedään pois se turvaverkko jonka oletettiin olevan aina siellä eikä heillä ole kykyä ja tarmoa edes yrittää.
Jos ei ole tukiverkkoa eikä saa töitä niin jäljelle jää rikokset. Poliisejakaan ei ole varaa kouluttaa lisää joten sano hyvästit yhteiskuntarauhalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkennan vielä että emme siis elä millään paheksumillanne sossutuilla (jotka minusta ovat tosi hyvä juttu ja tarpeen) vaan työkyvyttömyyseläkkeelläni sekä asumistuella jota pienituloiset työssäkäyvätkin saavat.
Sossutukia ne eläkkeetkin, etenkin työkyvyttömyys/varhaiseläkkeet, ovat. Eli elät meidän muiden verorahoilla.
Ja aattele, sinäkin voit joutua sossutuille! Et ole mitenkään immuuni sairastumiselle tai loukkaantumiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
No sinulla sentään on jotain mikä pitää sinut liikkeellä. Tarkoitin lähinnä nuoria yli tai alle 20-v, joista on YLE areenat dokkareita pullollaan, jotka vain nukkuvat ja pelaavat tietokoneella. Ovat kuin zombeja. Sillä tarkoitin, että kotonaolo voi syrjäyttää vain pahemmin, jos ei ole yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
Tarkennan vielä että emme siis elä millään paheksumillanne sossutuilla (jotka minusta ovat tosi hyvä juttu ja tarpeen) vaan työkyvyttömyyseläkkeelläni sekä asumistuella jota pienituloiset työssäkäyvätkin saavat.
Sossutukia nekin ovat, varsinkaan kun sinulle ei ole ehtinyt työeläkettä kertymään.
Tottakai on ehtinyt kertymään, työeläkeyhtiö maksaa yli 75% eläkkeestäni. Olen samassa tilanteessa kuin todella moni muu pienipalkkaista työtä tehnyt. Kansaneläkelaitoksen osuus on pikkuruinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
No sinulla sentään on jotain mikä pitää sinut liikkeellä. Tarkoitin lähinnä nuoria yli tai alle 20-v, joista on YLE areenat dokkareita pullollaan, jotka vain nukkuvat ja pelaavat tietokoneella. Ovat kuin zombeja. Sillä tarkoitin, että kotonaolo voi syrjäyttää vain pahemmin, jos ei ole yhtään mitään.
Jos osaat laskea niin minä olen aikoinani ollut juuri tuollainen kuvaamasi tapaus. Olen nyt 37 mutta en toki ole aina ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkennan vielä että emme siis elä millään paheksumillanne sossutuilla (jotka minusta ovat tosi hyvä juttu ja tarpeen) vaan työkyvyttömyyseläkkeelläni sekä asumistuella jota pienituloiset työssäkäyvätkin saavat.
Sossutukia ne eläkkeetkin, etenkin työkyvyttömyys/varhaiseläkkeet, ovat. Eli elät meidän muiden verorahoilla.
Maksan eläkkeestäni myös veroa. Sinun autosi alla kuluva helvetin kallis asfaltti on maksettu osin niillä rahoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
No sinulla sentään on jotain mikä pitää sinut liikkeellä. Tarkoitin lähinnä nuoria yli tai alle 20-v, joista on YLE areenat dokkareita pullollaan, jotka vain nukkuvat ja pelaavat tietokoneella. Ovat kuin zombeja. Sillä tarkoitin, että kotonaolo voi syrjäyttää vain pahemmin, jos ei ole yhtään mitään.
Jos osaat laskea niin minä olen aikoinani ollut juuri tuollainen kuvaamasi tapaus. Olen nyt 37 mutta en toki ole aina ollut.
Mutta miksi nämä nuoret eivät lähde liikkeelle, hae kouluun, hanki ystäviä? Onko oikeasti jonkun mielestä hienoa viettää nuoruus tuolla tavoin neljän seinän sisällä?
Kokoomuksen äänestäjä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
Eli et ole siis pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä vaan määräaikaisella eli kuntoutustuella. En siis tarkoita millään pahalla, ihmettelin vain ekasta kommentistasi sitä, että miten olet saanut eläkkeen pelkän masennuksen takia.
Itse olen 29-vuotias nainen ja mulla on diagnosoitu toistuva vaikea masennus, bulimia (josta olen tosin parantumassa hyvää vauhtia), sosiaalisten tilanteiden pelko, julkisten paikkojen pelko, määrittämätön psykoottinen häiriö ja estynyt persoonallisuushäiriö. Diagnosoimattomia ongelmia, mistä olen puhunut paljon terapiassa (missä käyn kahdesti viikossa) ovat mm. sairauden pelko ja vahva somatisaatiotaipumus ja niihin liittyvä kuolemanpelko, ja pakkoajatukset ilman varsinaisia pakko-oireita. Ainoa lähipiirini on lapsuudenperhe ja olen erittäin syrjäytynyt.
Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 10 vuotta ja sitäkin anotaan aina vuodeksi kerrallaan ja psykiatri olisi kovalla kiireellä/innolla lähettämässä minua opiskelemaan ja kaikenlaisiin kuntouttaviin työjuttuihin. Ajatus töistä tai opiskelusta herättää itsessäni kauhun ja paniikin sekaisia tunteita enkä oikein pysty kuvittelemaan, että voisin ikinä selviytyä ns. normaalista elämästä. Terapeuttini mielipide on jotain omani ja psykiatrini väliltä.
Ovatko jotkut kaksi- ja kolmekymppiset oikeasti päässeet pysyvälle eläkkeelle? Miten ihmeessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
Eli et ole siis pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä vaan määräaikaisella eli kuntoutustuella. En siis tarkoita millään pahalla, ihmettelin vain ekasta kommentistasi sitä, että miten olet saanut eläkkeen pelkän masennuksen takia.
Itse olen 29-vuotias nainen ja mulla on diagnosoitu toistuva vaikea masennus, bulimia (josta olen tosin parantumassa hyvää vauhtia), sosiaalisten tilanteiden pelko, julkisten paikkojen pelko, määrittämätön psykoottinen häiriö ja estynyt persoonallisuushäiriö. Diagnosoimattomia ongelmia, mistä olen puhunut paljon terapiassa (missä käyn kahdesti viikossa) ovat mm. sairauden pelko ja vahva somatisaatiotaipumus ja niihin liittyvä kuolemanpelko, ja pakkoajatukset ilman varsinaisia pakko-oireita. Ainoa lähipiirini on lapsuudenperhe ja olen erittäin syrjäytynyt.
Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 10 vuotta ja sitäkin anotaan aina vuodeksi kerrallaan ja psykiatri olisi kovalla kiireellä/innolla lähettämässä minua opiskelemaan ja kaikenlaisiin kuntouttaviin työjuttuihin. Ajatus töistä tai opiskelusta herättää itsessäni kauhun ja paniikin sekaisia tunteita enkä oikein pysty kuvittelemaan, että voisin ikinä selviytyä ns. normaalista elämästä. Terapeuttini mielipide on jotain omani ja psykiatrini väliltä.
Ovatko jotkut kaksi- ja kolmekymppiset oikeasti päässeet pysyvälle eläkkeelle? Miten ihmeessä?
Kuntoutustuki on se nimitys Kelassa mutta kyseessä on määräaikainen työkyvyttömyyseläke - toki tiedän näiden eron. En missään kohtaa sanonut että ainoa syyni olla työkyvytön olisi vaikea masennus, minulla on tuota sinun listaasi pidempi luettelo muitakin syitä. Mikään asia ei ole niin yksinkertainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän mietityttää tuo masennuksen takia parikymppisenä eläkkeelle jääminen. Tekeekö hyvää masennukselle jäädä neljän seinän sisälle? Luulisi että päinvastoin.
Olen 37v ja ollut vakavasti masentunut yli 20 vuotta. En ole ollut missään "neljän seinän sisällä" - on paljon muutakin kuin työ jota voi tehdä. Olin pari vuotta 10v sitten ns väkisin töissä, romahdin sen jälkeen täysin. Mulla on kuitenkin kaksi lasta ja vanhemmuus sujuu hyvin, sitäkin on syynätty ja hyvä niin. Äitinä olen jaksava ja motivoitunut. Tukiverkko on tosi pieni mutta olemassa kuitenkin, nykyään minulla on myös parisuhde ja pystyn hiukan ylläpitämään ystävyyssuhteita. Masennus ei monella välttämättä näy mitenkään päällepäin. Tosi moni olettaa minun olevan vain työtön. Se on ihan ok mulle.
Juuri lääkäri taas totesi että voimavarat eivät riitä muuhun kuin perheen pyörittämiseen. Lapset voivat hyvin ja pärjäävät hyvin koulussa ja ongelmia ei ole ollut. Pysyvää eläkettä en ole vielä saanut mutta pitkiä jaksoja kyllä. Hoitoakaan en enää saa koska en oletettavasti kuntoudu, itekseen pitää pärjäillä. Lääkitys on. Harrastan voimavarojen mukaan liikuntaa ja kirjallisuutta.
Eli et ole siis pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä vaan määräaikaisella eli kuntoutustuella. En siis tarkoita millään pahalla, ihmettelin vain ekasta kommentistasi sitä, että miten olet saanut eläkkeen pelkän masennuksen takia.
Itse olen 29-vuotias nainen ja mulla on diagnosoitu toistuva vaikea masennus, bulimia (josta olen tosin parantumassa hyvää vauhtia), sosiaalisten tilanteiden pelko, julkisten paikkojen pelko, määrittämätön psykoottinen häiriö ja estynyt persoonallisuushäiriö. Diagnosoimattomia ongelmia, mistä olen puhunut paljon terapiassa (missä käyn kahdesti viikossa) ovat mm. sairauden pelko ja vahva somatisaatiotaipumus ja niihin liittyvä kuolemanpelko, ja pakkoajatukset ilman varsinaisia pakko-oireita. Ainoa lähipiirini on lapsuudenperhe ja olen erittäin syrjäytynyt.
Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 10 vuotta ja sitäkin anotaan aina vuodeksi kerrallaan ja psykiatri olisi kovalla kiireellä/innolla lähettämässä minua opiskelemaan ja kaikenlaisiin kuntouttaviin työjuttuihin. Ajatus töistä tai opiskelusta herättää itsessäni kauhun ja paniikin sekaisia tunteita enkä oikein pysty kuvittelemaan, että voisin ikinä selviytyä ns. normaalista elämästä. Terapeuttini mielipide on jotain omani ja psykiatrini väliltä.
Ovatko jotkut kaksi- ja kolmekymppiset oikeasti päässeet pysyvälle eläkkeelle? Miten ihmeessä?
Kuntoutustuki on se nimitys Kelassa mutta kyseessä on määräaikainen työkyvyttömyyseläke - toki tiedän näiden eron. En missään kohtaa sanonut että ainoa syyni olla työkyvytön olisi vaikea masennus, minulla on tuota sinun listaasi pidempi luettelo muitakin syitä. Mikään asia ei ole niin yksinkertainen.
Tämä kuntoutustuki siis on uusittu vuoden välein vuodesta 2002 tuota vuosien 2009-2010 työssäoloaikaani lukuunottamatta ja nyt tällä erää olen ekalla useamman vuoden jaksolla. Tuota se on, jos sairaus ei ole takuulla pysyvä niin tietenkään pysyvää eläkettä ei saa. Arvioni mukaan minulla olisi siihen ehkä mahdollisuus parin vuoden kuluttua, kun olen yhtäjaksoisesti ollut työkyvytön 12 vuoden ajan.
Vuoden jakso kuntoutustukea on siis melko pitkä yhtenäinen jakso. Yhdessä vaiheessa b-lausunnossani oli ekaa kertaa vuosiin lyhyt maininta mahdollisesta kuntoutusaikeesta - päätös olikin aiemman vuoden pituisen pätkän sijaan puoli vuotta. Jos joku on esim "hyvää vauhtia paranemassa syömishäiriöstä" niin hänellä menee työeläkeyhtiön ja Kelan näkökulmasta varsin hyvin. Vuoden jaksoja saa jos on oletettavaa ja todennäköistä että tuossa ajassa vointi ei parane. On täysin normaalia olla työkyvytön vuoden tai puolen vuoden pätkissä vuositolkulla.
Iistun ennemmmin lopunikäni linnnassa kuin olen nuori eläkeläinen.
Mutta miksi nämä nuoret eivät lähde liikkeelle, hae kouluun, hanki ystäviä? Onko oikeasti jonkun mielestä hienoa viettää nuoruus tuolla tavoin neljän seinän sisällä?
Kokoomuksen äänestäjä[/quote]
Luuletko, että sairastuneella on voimavaroja samalla tavalla vain lähteä jonnekin ja esim.
hakeutua monesti tuomitsevienkin ihmisten joukkoon ?
Ja varsinkin ihmisten, joilla asiat ovat paremmin ja jotka elävät "normaalia" / "täydellistä" elämää.
Eikä kukaan omaa sairastumistaan ole valinnut, itsekin olisin paljon mieluummin terve ja normaali.
Se olisi toisaalta hyvä, jos nämä ihmettelijät ja tuomitsijat itse joutuisivat kokemaan millaista on olla sairas.
Ehkä silloin alkaisi ymmärrystä löytymään.
Maniataipumus ilman masennusvaiheita. Virallisesti bipo, kun tälle sairaustyypille ei muutakaan diagnoosia ole. Joku epätyypillinen bipo ilmeisesti.
Paranoidinen skitsofrenia, johon sairastuin 17-vuotiaana. Lapsuudessa hyväksikäyttöä, rankkaa koulukiusaamista ja ongelmia perheenjäsenten välisissä suhteissa.
Kuntoutuminen on ollut todella hidasta, mutta yritys on ollut kova. Mua on vienyt eteenpäin vahva ajatus siitä, etten halua sairastaa loppuelämääni, ja toive opiskelusta ja työnteosta itää sisälläni.
Mulla on kuitenkin elämässäni asiat ihan hyvin. On pitkäaikainen parisuhde, ystäviä ja sukulaisia, kaikenlaista pientä tekemistä päivisin. En nyt ihan sentään sängyssä makaa 24/7. Luen paljon itsehoito-oppaita ja käyn syvällisiäkin vertaistukikeskusteluja ystävieni kanssa, jotka myös ovat kuntoutuja.
Eteenpäin menen hitaasti, mutta varmasti.