Kun vajaa 2-vuotias itkee itsensä uneen:(

Joku tässäkin ketjussa suositteli jättämään lapsen itsekseen nukahtamaan, jos nukuttaminen on hulinaa ja huutoa. Tähän jatkokysymys: entä jos yksin jäämisestä seuraa pahantekoa, johon on _pakko_ puuttua? Esim. tapetin repimistä seinästä, verhon avaamista ja siinä roikkumista? Näin meillä. Kirjoittelin muutama viikko sitten tänne melkein 2-vuotiaan vilkkaan pojan nukkumaanmenoriehunnasta. Välillä meni vähän paremmin, kun aikuinen ensin lauloi ja silitti ja sitten makasi hiljaa sängyllä, kunnes lapsi nukahti. Mutta nyt viikon ajan on taas ollut ihan kamalaa. Jos yrittää itse kellahtaa sängylle teeksentelemään nukkuvaa ja sanoo hyvät yöt, saman tien poika ampaisee pystyyn ja takertuu verhoon. (Meillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta vaihtaa sängyn paikkaa.) Kun hänet irrottaa siitä, seuraa hillitön kikatuskohtaus ja pakeneminen sängyn toiseen päähän, josta pompataan verholle uudelleen viimeistään, kun aikuinen on taas makuullaan. Joskus huutaminen tehoaa, ei aina sekään. Rutiineilla ei tunnu olevan merkitystä eikä sillä, kuinka väsynyt lapsi on.



Niin että pitäisikö lapsen antaa itsekseen repiä verho kiinnityksestään irti ja tapetti seinästä, jotta oppisi nukahtamaan?

Mutta meillä tytär 1v 7kk itkee ennen nukahtamistaan vain 1-15 minuuttia päivästä riippuen, sillä hän jää joka tapauksessa joka kerta yksin omaan huoneeseensa nukkumaan, ovi rakosellaan auki, itkun kanssa tai ilman. Ja hän tietää sen, mutta jaksaa silti yrittää itkun kanssa lähes joka ilta.



Tämä on sitä kuuluisaa " tahtojen taistelua" ja " rajojen etsimistä" jossa pieni ihminen ensimmäisen kerran tajuaa todella pystyvänsä hyppyyttämään yhtä tai jopa kahta aikuista aivan oman pillinsä mukaan lähes loputtomasti. Ja sen hän tekeekin, onhan se kiva saada selkävoitto sekä äidistä että isistä joka ikinen ilta.



Sanot, että tarjoat lapselle kaikkea mahdollista: omaa sänkyä, teidän sänkyä, lauluja ja vaikka mitä. Tarjoapa joskus päättäväinen " Hyvää yötä" ja kävele pois. Niin se unikoulu ennenkin hoidettiin. Vielä ei ole tietääkseni yksikään lapsi itseään hengiltä huutanut. Ja mahtuuhan sitä ääntä maailmaan, vaikka kieltämättä oman lapsen itkun kuunteleminen on sydäntä, hermoja ja korvia raastavaa, tiedän sen.



Niin kauan kuin tarjoat lapsellesi aina uuden vaihtoehdon edellisten lisäksi, eli käytännössä tarjoudut vaikka seisomaan päälläsi ja soittamaan ukulelea, kunhan hän vain nukahtaisi, niin kauan kerrot lapsellesi, että hän on perheen herra ja Hidalgo ja sanelee teillä talon tahdin. Ja nyt lapsi on vasta alle 2-vuotias. Arvaapa, miten teillä asiat sitten hoidetaan, kun lapsi on 15 v?!?



Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta jo vanha kansa tiesi sanoa, että joka kuritta kasvattaa se lastaan vihaa ja näin se todella on. Alle 2 vuotias tarvitsee selkeät rajat ja joskus ne on asetettava sydäntä raastavalla tavalla. Ja jos ei niitä isä ja äiti lapselle aseta, niin kuka sitten?

että johtuu ihan siitä että nukahtaminen on vaikeutunut tutin jättämisen jälkeen. Meillä oli samantyyppistä tässä taannoin (reilu 1,5v) ja on edelleen jos menee yliväsymyksen puolelle. Eli lapsi ei ole oikein sinut vielä nukahtamisen kanssa ja mikäli uni ei otollisella hetkellä tule, alkaa armoton nukkumisen vastustelu samalla kun lapsi suuttuu ja hermostuu ja turhautuu tilanteesta. Eikä siis osaa rauhoittua nukkumaan jolloin itku on sellaisessa tilanteessa ainoa mitä väsynyt lapsi osaa tehdä?



Auttaisiko tutin palauttaminen hetkeksi teidät yli pahimmasta kierteestä? Itse varmaan menisin sen eli helpoimman kautta tuossa tilanteessa, mutta ainakin joku konkreettinen muutos varmaan tarvitaan. Joku uusi rutiini?. Meillä auttoi uusi sänky omassa huoneessa kun vanhempien huoneessa sijaitsevasta sängystä oli tullut lapsen mielessä ilmeisesti epätoivottu paikka ja taistelutanner em. nukahtamisongelmien myötä.

Ennen tyttö nukahti noin 1-5 min eli nukuttamista ei tarvittu. Lomalta paluun jälkeen tyttö on aloittanut itkukonsertin nukkumaan mennessä.



Lapsillamme on hyvin vakiintunut rytmi eli nukkumaan käydään joka ilta noin 20.30 ja samaa kaavaa on noudatettu alusta saakka. Tähän saakka tyttö on mennyt nukkumaan yhdessä isonveljensä (5v) kanssa mutta tänään poika ei enää suostunut samaan aikaan petiin " koska korvat ei kestä" .



Lähdin väsyneen tytön kanssa makkariin, laitoin sänkyyn, luimme muumikirjan ja vikalle sivulle päästessä alkoi itku. Me juttelemme ja kyselen miksi hän itkee - tyttö puhuu jo aika paljon - sekalaisia selostuksia sain. Haluaa isin (isi ei nyt tule koska tekee muuta alakerrassa), haluaa veljen (veli ei tule nukkumaan vielä koska ei jaksa kuunnella itkua), haluaa nallen (tässä). Lopulta neiti sanoi että haluaa nukkua - laita tutti suuhun ja nuku! Vielä muutama nyyhkytys ja nukahdus.



Muina iltoina tällä viikolla itlua on ollut 15-30 min. Nukkumaanmenoa ei keskeytetä eikä sänkyä vaihdeta vaikka kuinka metelöisi.



Lieneekö ikään liittyvää - tosin en muista esikoisella mitään tällaistä. Nukkumaan meno on hänen kohdallaan aina ollut helppoa, ainoa asia joka on helppoa!



Me yritimme unikoulua esikoisella yösyömisestä johtuen - kaksi viikkoa hän huusi kuin hyeena ja luovutimme. Parin kk päästä hän lopetti syömisen itsekseen. Silloin päätin että lapset saavat syödä kukin niin kauan kuin haluavat. Kakkonen oli äitiystävällisempi ja lopetti yösyömiset imeväisiässä.

Ihan tarkennukseksi pitää sanoa, että heti kun poika alkaa itkeä, en koskaan ole samantien alkanut tarjoilla muita vaihtoehtoja. Siinä vaiheessa kun poika huutaa pää punaisena ja näyttää jo, että pian tukehtuu, kysyn haluaako juoda vettä tai muuta vastaavaa. Juuri siksi, että saisin pojan huomion kiinnittymään johonkin muuhun ja itkun loppumaan. Tai ainakin vaimenemaan. Ei tulisi mieleenkään jättää noin kovasti itkevää lasta yksin omaan sänkyyn. Vaikka siis itse olisin viereisessä huoneessa.



Poika on ollut vaativa ja itkuinen aina, osasyy allergioissakin, siis noihin itkuihin. Joten huutoon ollaan " totuttu" ja sietokyky on varmasti kohonnut parin vuoden aikana. Ihan pienestä itkusta ei siis ole kyse. Mutta rajansa kaikella...



TÄnään, juuri parhaillaan, mies kokoaa pojalla uuteen kotiin ostamaamme lastensänkyä. Otetaan se käyttöön jo nyt, jospa se helpottais asiaa. Luulenpa, että tuosta pinniksestä on tullut jotenkin vastenmielinen paikka pojalle.



Pakko vielä korjata, ettei kukaan luule poikamme saavan kaikkea tahtoaan läpi huutamalla. Kun viikko sitten menin nukuttamaan poikaa ja hän olis halunnut leikkiä pikkuautolla. En tietenkään antanut periksi ja siitä alkoi yli tunnin kestänyt huuto ja itku.

Tekstisi kuulostaa jotenkin vihaiselta.



Mielestäni lapsen itku ja läheisyyden kaipuu eivät ole ainoastaan vanhempien hyppyyttämistä. Lapsella voi olla kausia, jolloin häntä esim. ahdistaa yksin jääminen tai nukahtaminen, eikä mielestäni niihin tarvitse suhtautua niin, että " kova kovaa vastaan" . Ahdistus tai pelko ei myöskään ole sama kuin rajojen etsiminen tai tahtojen taistelu tai selkävoiton tavoittelu.



Omien lasteni kanssa en ole koskaan ymmärtänyt, miksi lapseen täytyisi suhtautua mustavalkoisesti niin, että joko kaikki tai ei mitään. Tarkoitan, että esim. iltaitkuissa vaihtoehdot olisivat ainoastaan, että kaikki mahdolliset palvelut päällä seisomisineen ja ukulelen soittamisineen tai sitten ei mitään ja täydellinen reagoimattomuus. Kannatan kohtuullisuutta. Lapsen hätään voi suhtautua empaattisesti ilman, että heti jokin selkävoitto tapahtuisi. En ymmärrä ollenkaan, että miksi vaikkapa läheisyyttä tai laulua pitäisi niin visusti pantata, että koskaan ei niitä voisi koettaa, " kun lapsi sitten vaatii aina ja kaiken ja vielä enemmän ja odotapa kun hän on 15-v" . En tunnista ollenkaan tuollaisia lapsia ja tuollaista kehityskertomusta ainakaan omistani.



Vaikka lapsi ei itkuun kuolisikaan, todelliseen hätä- tai kauhuitkuun reagoimattomuus jättää jälkensä. Minusta lapsen hätään ei tule suhtautua välinpitämättömästi.



Nukahtamistilanteessa mielestäni tärkeintä on turvallisuus. Nukkuminen on mukava asia, jota ei tarvitse pelätä. Nukahtaminen ei ole hylkäyskokemus, jota pitää itkeä.



Ap:lle paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta pienen pojan kanssa! Teillä on ollut hyvä ja turvallinen nukahtamisrutiini, jonka ilmeisesti tutin jättäminen on nyt rikkonut. Itse yrittäisin antaa pienelle aikaa ja läheisyyttä. Kokeilisin ehkä lastensänkyyn nukuttamista niin, että sänky on ihan nukuttajan sängyn vieressä. Hellimisen määrää ja sängyn etäisyyttä voisi sitten vähitellen muuttaa, kun turvallisuudentunne on lapsella palautunut ja vakiintunut.

Tulinpa vielä antaan raportin ekasta illasta lastensänkyyn nukuttamisesta. Hyvin meni. Itkuitta nukahti alle puolessa tunnissa, kun lauloin. Jopa siis minä äitinä kelpasin nukuttamaan:)



Samalla kun odotin, että lapsonen nukahtaa, tulin miettineeksi juuri tuota, että iltaitku olisi tahtojen taistelun merkki... Siis mietin juuri sitä, että päiväsaikaan meillä ei ikinä saa itkulla mitään läpi, ollaan tosi tiukkoja ja tarkkoja siitä, että pysytään johdonmukaisina. Jotenka tuli mieleen, että tuskin iltaitkussa on siitä kyse, että sillä poika yrittäisi saada tahtonsa läpi jossain asiassa. Jos sitten laulan lähes koko sen ajan, että lapsi nukahtaa eikä hänen tarvitse itkeä, niin tuskin se on pahasta.



Äh, sekavaa tekstiä kun olen jo nukkumaan lähdössä itsekin. Kuitenkin edelliselle kirjoittajalle kiitos, samoin ajatuksin minäkin - turvallisuuden tunne nukahtaessa on tärkeää. Nukkuminenhan ON mukavaa, joten miksi tehdä siitä painajaista lapselle huudattamalla häntä.



Hyvää yötä kaikille!

Ja hypytetään vanhempia... Pissahätä, kakkahätä, jano jne. jne.



Mutta koskaan en minäkään jätä huutavaa lasta yksin. Kyllä sen tietää, välillä olen kyllä vähän epävarma ;), milloin vaan kiukutellaan kiukkuamisen vuoksi.



Läheisyyttää ei koskaan ole liikaa. Ja tiedän itse hirmuisten painajaisten näkijänä että kuinka turvaton olo voi olla. Ajattelin juuri tuossa että mitäs jos edellisenä yönä on pieni nähnyt painajaista ja pelkää kovin, ja sitten hänet jätetään yksin huutamaan. Kuinka kauhuissaan pieni onkaan?



Rajat on ok, en sitä tarkoita. Mutta hellyttää ja läheisyyttä ei voi ikinä olla liikaa.



Sekavaa tekstiä... :)



Hemppu