Voi helvetti. Luulin olevani hetero, mutta taidan olla ihastunut samaan sukupuoleen

Sehän on ilo. Itse löysin yli kolmekymppisenä rakkauden saman sukupuolen edustajaan, vaikka tunnistin taipumukseni jo nuorempana, mutta oikea ihminen ja aika oli vasta nyt. Hämmennystä tämä aiheuttaa enemmän ympäristössä.

Ihana kuulla! :D

En tiedä sukupuoltasi, joten voi olla että se, mitä homomiehenä kerron, ei välttämättä koske sinua, mutta toivottavasti tarinastani on edes hieman apua. : )

Itse huomasin olevani kiinnostunut muista miehistä yläasteella. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään, sillä pelkäsin, että ihmiset tuomitsisivat minut tai perheeni ei hyväksyisi minua. Yritin jopa uskotella itselleni, etten ole homo vaan bi. Lukiossa vielä menin sanomaan yhdelle tytölle, että mä pidin hänestä. Näin jälkikäteen ajateltuna on ihan hyvä, ettei ollut hänen tyyppiään. Juuri lukioaikana, taisin olla 16 tai 17, väittelin vanhempieni kanssa tasa-arvoisesta avioliittolaista ja multa lipsahti, että olen bi. Isäni vastasi, että hänellä ei ole mitään väliä, että kenen kanssa seurustelen, mutta toivoo, että saisin tyttöystävän. Tämä ruokki ajatusta siitä, ettei hän hyväksyisi mua homona, vaikkei hän sitä varmasti tarkoittanut.

Lukion loppupuolella päätin, että jo riittää tarpeeton piilossa oleminen. Ympärilläni oli suvaitsevia ystäviä ja ylipäätänsä suhteeni perheeni kanssa oli parantunut pikkuhiljaa. Tulin ulos kaapista vain lähimmille ystävilleni ja päätin, että vähitellen uskaltaisin avautua muillekin. Lukioaika oli mulle kyllä todella hektistä henkisesti. Abivuonna mä ihastuin yhteen ystävääni ja uskalsin lopulta kertoa hänelle tunteistani. Harmikseni hän oli hetero, mutta me pysyimme ystävinä ja vieläkin viestittelemme toisillemme, vaikka hän muuttikin toiselle puolelle maata opiskelemaan.

Yliopistossa uskalsin olla jo paljon avoimempi itsestäni. Jos joku kysyi, niin kerroin avoimesti, että olen homo, enkä enää peitelyt sitä salaisuutena. Ihastuin jälleen kerran yhteen luokkakaveriini, mutta meni yli puoli vuotta, että uskalsin kertoa hänelle. Juuri pelko siitä, että menettäisin hänet kaverina, pyöri koko ajan taustalla. Pelkäsin, että hän ei enää pitäisi musta. Lopultakin uskalsin kertoa hänelle, ja ilokseni hän sanoi olevansa iloinen siitä. Hänen mukaansa on kivaa, kun hänelle uskaltaa kertoa tunteistaan, vaikka hän onkin hetero. Mietin vain, mahtaakohan hänelle olla käynyt näin aikaisemminkin? En lainkaan ihmettelisi, jos näin sattuisi olemaan – komea sälli. :D

Jotenkin se, kun kerroin yliopiston luokkakaverilleni tunteistani, auttoi mua ymmärtämään, että enhän mä menetä ystäviäni sen vuoksi, että mä pidän heistä! Tämä puolestaan on auttanut minua olemaan avoimempi muiden ihmisten läheisyydessä. Lopulta, hieman yli vuosi sitten, löysin itselleni poikaystävän, enkä voisi mitenkään olla onnellisempi. Hän on mulle kaikki kaikessa, enkä ikinä halua erota hänestä. Olen myös esitellyt häntä sukulaisilleni, ja jokainen on ollut iloinen puolestani. <3

Mitä itse tekisin eri tavalla, ja mitä toivon, että sinä tekisit, on että hyväksyisit itsesi sellaisena kuin olet. Kuten tarinani alussa kerroinkin, halusin kitkeä ajatukset siitä, että olisin homo, kokonaan pois. En halunnut hyväksyä itseäni, vaan uskottelin olevani joku muu. Älä tee näin. Se aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja ainakin itselleni se lisäsi sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Tulipas pitkä teksti ja varmasti hieman aiheen vierestäkin, mutta musta on kiva jakaa kokemukseni muille, jotka voisivat hyötyä siitä! Toivon todella, että viestini merkitys auttaa sinua, ja jos sain pelkoasi/ahdistustasi edes vähän lievennettyä, koen onnistuneeni "tehtävässäni". ;3

Kaikkea hyvää sinulle! : )