Lue keskustelun säännöt.
Olen ihminen jonka perään itketään vuosia
31.01.2021 |
Toisaalta nämä ihmiset vihaavat mua, mutta silti eivät vain pääse jatkamaan omaa elämäänsä, vaan odottavat että palaan heidän elämäänsä, mitä ei ikinä tule tapahtumaan ja olen tämän heille kertonutkin. Eikö tuollainen ole outoa?
Kommentit (45)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Yleensä tää on "ensimmäisten" kohtalo.
Ensimmäinen suhde, ensimmäinen ihastus jne. Nämä harvoin menee niin, et molemmat olis toistensa ensimmäiset.
Päädyt suhteeseen tietyn tyyppisten ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairaaksi se muuttuu, kun osalla on pieniä lapsia ja puoliso ja silti joku vieras ihminen on heidän ykkösprioriteetti.
Mistä sinä tiedät mitä he ajattelevat, kun et kerran ole tekemisissä? Ehkäpä se onkin ihan toisin päin eli sinä ajattelet heitä ja saat lohtua siitä kuvitelmasta, että perääsi itketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet nainen, niin olet todella hyvännäköinen, muulla ei ole väliä. Jos taas olet mies, niin olet riittävän kuspiä ollaksesi vastustamaton.
Ettei vaan olisi omaa kuvitelmaasi. Jonkinlaista toiveajattelua kenties.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudessakin kun muutin kuulin jälkikäteen , että kaverini äiti oli kertonut lapsensa surevan kuin joku olisi kuollut, kun muutin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessakin kun muutin kuulin jälkikäteen , että kaverini äiti oli kertonut lapsensa surevan kuin joku olisi kuollut, kun muutin. Ap
Jotkut jättävät suuremman jäljen. Sussa on jotain erikoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet karismaattinen.
Kun vastaa itse itselleen saa juuri sellaisen vastauksen kuin haluaa 😂
Ehkäpä hakeudutkin tekemisiin läheisriippuvaisten ja takertuvien ihmisten kanssa.
Saat heiltä sopivasti ego boostia ja itsevarmuutta.
Suosittelen tutustumaan Dunning-Kruger -syndroomaan.
Vierailija kirjoitti:
Ehkäpä hakeudutkin tekemisiin läheisriippuvaisten ja takertuvien ihmisten kanssa.
Saat heiltä sopivasti ego boostia ja itsevarmuutta.
Varmaan noin. Olen huomannut olevani hulluus/narsisti/reppana-magneetti. Normaalit ja tasapainoiset ihmiset eivät noteeraa mua ollenkaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessakin kun muutin kuulin jälkikäteen , että kaverini äiti oli kertonut lapsensa surevan kuin joku olisi kuollut, kun muutin. Ap
Niin.
Ihan normaalia, että ystävän menettämistä surraan. Aikuisillekin normaalia.
Usko jo, et ole mitenkään spesiaali.
Mä ihmettelen myös varsinkin yhtä exää. Ei meillä ollut aikoinaan mitenkään onnellinen suhde eikä se kauaa lopulta kestänytkään. Silti vielä 20 vuoden jälkeen kyseli minua kahville. En mennyt mutta jäin miettimään että onko jäänyt roikkumaan muihinkin exiinsä samalla tavalla. En ollut hänelle se ensimmäinen, en se pitkäikäisin, en tärkein, en mitään erikoista että olisin päätynyt ihon alle. Mutta näin kävi. Ihmeellisintä on että elämämme risteävät aina silloin tällöin tahattomasti edelleen, tutustuessamme olimme toisillemme täysin tuntemattomia.
Kuvittelet siis olevasi ajatustenlukija.