Kun oma lapsi lyö

Jaa.

Miksi annatte lyödä?

Kyllä noihin lyömisiin selittelyjä löytyy.

Löytyy kyllä myös keinot estää se lyöminen.

Siiihen kannattaa voimat pistää.

Se on kaikille osapuolille paras. Se vaatii ryhtiä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt jo aikuisen pojan yh-äiti. Meillä on hyvät välit mutta edelleen riidellään rajusti pikkuasioista joskys päivittäinkin. Mutta vain sanallisesti ei koskaan fyysisesti.

Olen ehkä väärässä, mutta kuitenkin sitä mieltä että lapsi ei lyö äitiään jos on kasvatuksessa onnistunut edes jotenkuten.

Helppo sanoa ns. normaalin lapsen äitinä. 

Vierailija kirjoitti:

Jaa.

Miksi annatte lyödä?

Kyllä noihin lyömisiin selittelyjä löytyy.

Löytyy kyllä myös keinot estää se lyöminen.

Siiihen kannattaa voimat pistää.

Se on kaikille osapuolille paras. Se vaatii ryhtiä.

Kertoisitko miten estää lyöminen ja potkiminen, kun vieressä on henkilö joka lyö ja potkii. Jos itse menee karkuun, henkilö alkaa hajottaa paikkoja tai pikkusisarusta. Kun pitää kiiinni, lyömisen yrittäminen jatkuu. Kerro miten toimia, joko tilanteessa tai ennakoiden, kun kerran osaat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minun väkivaltaa ammattilaiset puolusteli: "No kun te olette *Jennan* kanssa niin läheisiä, niin lapsi uskaltaa purkaa tunteensa teihin..." Vasta aikuisena olen tajunnut mikä hirviö olin ja käytökseni ei ollut oikeutettua, ja joudun purkamaan asiaa terapiassa. -ap

Oon tuo jonka kumppanin lapsi lyö. Oliko sulla yhtään ns logiikkaa tuossa että kehen purit sinun tunteita lyömällä? Varmaan ymmärrät nyt aikuisena ettet ollut hirviö vaan lapsi jolla ei ollut tapoja purkaa tunteitaan muuten. Toivon että saat terapiasta apua. Lapsi ei ole vastuussa siitä mitä tekee aikuisille. Olen niin pahoillani puolestasi. Kaikkea hyvää sinulle.

Minulta puuttui kokonaan kyky käsitellä negatiivisia tunteita ja siitä seurasi ahdistuneisuutta, myöhemmin vielä vaikea-asteinen paniikkihäiriö. Lisäksi minua kiusattiin tarhassa ja koulussa, olin yksinäinen ja kärsin järkyttävistä, kaikkien aistien ylikuormittumisesta. Tarha- ja koulupäivien jälkeen olin aivan poikki ja joskus vain huusin lattialla sikiöasennossa. Purin kiukkuani tasapuolisesti niin äitiin kuin isään. Ehkä se johtui juuri siitä että minulla oli niin tiivis suhde heihin, eikä minua itseäni ole koskaan pahoinpidelty heidän toimestaan, olivat luotettavia. En ole aivan varma, hämmentynyt sen sijaan.

Olin tavallisella luokalla ja ysin-kympin oppilas, vaikka oikea paikka olisi ollut erityisluokka. Työelämässä en ole ollut vielä päivääkään, vaikka olen opiskellut menestyksekkäästi lukiossa, sitten työllistävää alaa amk:ssa ja vielä yhden erikoisammattitutkinnon aikuisamiksessa. Sosiaalisia taitoja minulla ei ole, olen sellainen luotaantyöntävä, monotonisella äänellä paapattava insinöörityyppi (aikken insinööri olekaan). Usein tunnen syyllisyyttä siitä, että olen tuottanut niin paljon surua vanhemmilleni.

-ap

Kiitos kun kerrot.

Olen tavannut muutaman kerran tämän kumppanini lapsen ja sen perusteella sekä sen perusteella mitä isänsä puheista tiedän, tälleen nopeasti tulee sellainen olo että hänessä on samoja pääpiirteitä kuin sinussa.

Lapsi oppi varhain lukemaan ja toinen vanhempansa antaa hänelle jatkuvaa palautetta siitä miten taitava ja tarkka ja järjestelmällinen hän on jne. En tunne itse lasta mutta minulla on aika hyvä käsitys hänen perheestään ja hänen perheensä käsityksestä hänestä. Hän on esikoisensa ja suorituspaineet ovat ihan hurjat. Lapsi on erityisen ahdistunut jos ei ole mielestään ollut paras jossain ja on kova korostamaan omaa osaamistaan ja samalla painaa aktiivisesti muita alas. Hänellä on vielä 10v aikaa edes alustavaan aikuisuuteen, olen tälleen "kauttaläheisenä" miettinyt miten rankkaa vielä tuleekaan kun ekaluokkalainen on jo noin tuskissaan pärjäämisen ja parhaanaolon kanssa.

Saanko vielä kysyä että mikä sinua olisi ehkä voinut aikoinaan auttaa? Osaatko nyt sanoa mitä olisit silloin toivonut ja tarvinnut?

Varmasti sairaalahoitoa tai minut olisi pitänyt laittaa kokonaan laitokseen asumaan. Minulla ei muuten koskaan ollut tarvetta olla paras tai korostaa itseäni, päinvastoin olin sellainen hissukka. Mutta muuten kovilta tuntuneet pettymykset ja suru aiheuttivat tunnekuohun.

Tämä puolisosi lapsi tarvitsisi kipeäsi neuropsykiatrian puolen apua. Tiedän etteivät vanhemmat vielä nykypäivänä suostu hankkimaan lapsilleen apua häpeän takia.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Kehittymätön ihminen on siitä vajavainen olio, että se pyrkii kyykyttämään ja jopa lyömällä saadakseen tahtonsa läpi - jos sellainen sille sallitaan.

Ei kannata sallia.

Miinuksista päätellen en yhtään ihmettele, että meillä on näitä lapsihirviöitä. Te miinustajat niitä kasvatatte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minun väkivaltaa ammattilaiset puolusteli: "No kun te olette *Jennan* kanssa niin läheisiä, niin lapsi uskaltaa purkaa tunteensa teihin..." Vasta aikuisena olen tajunnut mikä hirviö olin ja käytökseni ei ollut oikeutettua, ja joudun purkamaan asiaa terapiassa. -ap

Oon tuo jonka kumppanin lapsi lyö. Oliko sulla yhtään ns logiikkaa tuossa että kehen purit sinun tunteita lyömällä? Varmaan ymmärrät nyt aikuisena ettet ollut hirviö vaan lapsi jolla ei ollut tapoja purkaa tunteitaan muuten. Toivon että saat terapiasta apua. Lapsi ei ole vastuussa siitä mitä tekee aikuisille. Olen niin pahoillani puolestasi. Kaikkea hyvää sinulle.

Minulta puuttui kokonaan kyky käsitellä negatiivisia tunteita ja siitä seurasi ahdistuneisuutta, myöhemmin vielä vaikea-asteinen paniikkihäiriö. Lisäksi minua kiusattiin tarhassa ja koulussa, olin yksinäinen ja kärsin järkyttävistä, kaikkien aistien ylikuormittumisesta. Tarha- ja koulupäivien jälkeen olin aivan poikki ja joskus vain huusin lattialla sikiöasennossa. Purin kiukkuani tasapuolisesti niin äitiin kuin isään. Ehkä se johtui juuri siitä että minulla oli niin tiivis suhde heihin, eikä minua itseäni ole koskaan pahoinpidelty heidän toimestaan, olivat luotettavia. En ole aivan varma, hämmentynyt sen sijaan.

Olin tavallisella luokalla ja ysin-kympin oppilas, vaikka oikea paikka olisi ollut erityisluokka. Työelämässä en ole ollut vielä päivääkään, vaikka olen opiskellut menestyksekkäästi lukiossa, sitten työllistävää alaa amk:ssa ja vielä yhden erikoisammattitutkinnon aikuisamiksessa. Sosiaalisia taitoja minulla ei ole, olen sellainen luotaantyöntävä, monotonisella äänellä paapattava insinöörityyppi (aikken insinööri olekaan). Usein tunnen syyllisyyttä siitä, että olen tuottanut niin paljon surua vanhemmilleni.

-ap

Kiitos kun kerrot.

Olen tavannut muutaman kerran tämän kumppanini lapsen ja sen perusteella sekä sen perusteella mitä isänsä puheista tiedän, tälleen nopeasti tulee sellainen olo että hänessä on samoja pääpiirteitä kuin sinussa.

Lapsi oppi varhain lukemaan ja toinen vanhempansa antaa hänelle jatkuvaa palautetta siitä miten taitava ja tarkka ja järjestelmällinen hän on jne. En tunne itse lasta mutta minulla on aika hyvä käsitys hänen perheestään ja hänen perheensä käsityksestä hänestä. Hän on esikoisensa ja suorituspaineet ovat ihan hurjat. Lapsi on erityisen ahdistunut jos ei ole mielestään ollut paras jossain ja on kova korostamaan omaa osaamistaan ja samalla painaa aktiivisesti muita alas. Hänellä on vielä 10v aikaa edes alustavaan aikuisuuteen, olen tälleen "kauttaläheisenä" miettinyt miten rankkaa vielä tuleekaan kun ekaluokkalainen on jo noin tuskissaan pärjäämisen ja parhaanaolon kanssa.

Saanko vielä kysyä että mikä sinua olisi ehkä voinut aikoinaan auttaa? Osaatko nyt sanoa mitä olisit silloin toivonut ja tarvinnut?

Varmasti sairaalahoitoa tai minut olisi pitänyt laittaa kokonaan laitokseen asumaan. Minulla ei muuten koskaan ollut tarvetta olla paras tai korostaa itseäni, päinvastoin olin sellainen hissukka. Mutta muuten kovilta tuntuneet pettymykset ja suru aiheuttivat tunnekuohun.

Tämä puolisosi lapsi tarvitsisi kipeäsi neuropsykiatrian puolen apua. Tiedän etteivät vanhemmat vielä nykypäivänä suostu hankkimaan lapsilleen apua häpeän takia.

-ap

Kiitos taas kun kerrot.

Vaikka asia ei ole minun, arvelen että käy juuri niin ettei lapsi ehkä saa apua koska toinen vanhempi vastustaa jne ja nekään eivät saa lapselleen diagnoosia ja tukea jotka sitä etsivät ja koettavat saada.

Elämä on hauras.