Mikälainen anoppi sinulla on?

41 vuotta piinaa ja väheksyntää.

Raivostuttava!

Omia virheitä ei myönnetä eikä nähdä. Palaute otetaan vastaan huutamalla ja itkemällä sekä tietysti syyttelemällä.

Suosii räikeästi tyttärensä lasta, mutta väittää, että kaikki lapsenlapset yhtä rakkaita. Valittaa millon mistäkin, koska tietenki vain hänellä huolia, ongelmia, vaivoja.

Ihmettelee vielä kovaan ääneen miksi hänelle ei soiteta ja kysellä kuulumisia/vointia. Ei ymmärrä syytä.

Ja viimeisin paras tempaus oli vierittää vika minun niskaan miksi ei ole nähnyt 2kk lapsenlasta, no tietysti, koska minä en ole hänelle soitellut.

Alkuun ajattelin, että minulla on mahtava anoppi. Harmillisesti siirappikerroksen alta paljastui sisin täynnä paskaa.

Viileän asialliset välit.

Anoppi teki jo 23 vuotta sitten selväksi, että olen liian alhaisesti koulutettu heidän sukunsa koulutustasoon nähden (olen DI). On myös tehnyt selväksi, että lastemme sukupuolissa olisi ollut toivomisen varaa. Lisäksi teen kuulemma liian mautonta ruokaa lapsille, kuulemma pitäisi olla enemmän suolaa, sokeria ja voita jotta lapsemme saisivat maukkaampaa ruokaa. Lista on loputon. Eli selkeästi en ole parasta mahdollista miniäainesta :D

Etäinen.

Oli aivan kauhee akka. Suosi toisen lapsen lapsia.

Ilkeä ja vähäjärkinen.

Pahin yhdistelmä.

En ollut tiennyt että tuollaista oikeasti on.

Vuosikausia oli riitelyä, hänen osaltaan suoranaista haukkumista jne.

Nykyään anoppi on kasikymppinen alzheimeristi. Ihan hyvin tullaan juttuun, auttelen häntä minkä pystyn ja olen unohtanut menneet. No niin on hänkin.

Tuli oltua toistakymmentä vuotta miehen kanssa, jonka napanuora äitiinsä ei ollut katkennut. Sänkyhommatkin keskeytyivät anopin soittaessa ovikelloa : " se on muori, tarvii mennä avaamaan ovi"!

Minulla oli hyvä anoppi - hän on siis edesmennyt. Hän oli vanhanajan ihminen, vaatimattomista oloista, erittäin suvaitsevainen, tiesi paljon asioista ja seurasi maailmanpolitiikkaa loppuun asti (yli 90 v). Viimeisinä aikoina hoitokodissa kun käytiin katsomassa, hyvästeli aina kädestä pitäen ja toivotti kaikkea hyvää.

Kuollut

Mukava. Ei ikinä mitään pahaa sanaa sanonut mulle. Mutta. Harmittaa lapsenlapsen puolesta. Ei minkään näköistä kiinnostusta kysyä miten lapsenlapsella menee, taikka tulisko se kylään. Vaikka asutaan naapuritalossa. Itse piti aina kysyä että sopiiko lapsenlapsen tulla käymään tai sopiiko yökyläily.

Nyt hän on löytänyt uuden miehen, niin ei olla oltu yhteyksissä puoleen vuoteen. Uusi mies kun löytyi, niin loppui kaikki yhteydenpito.

Ulkoruokinnassa.

Kuollut, jäi aika vieraaksi minulle, koska mieheni on ulkomaalainen. 

Oma anoppini (sekä siskoni ja parin kaverin anoppikokemukset) on laittanut miettimään aihetta, koska tosiaan itselläni ja usealla läheisellä on melko rasittava anoppi. Olen päätynyt siihen, että iso tekijä lienee vaihdevuodet: anopit on usein vaihdevuosi-ikäisiä naisia, joten on suhteellisen ymmärrettävääkin (vaikka harmillista), että hormonimuutosten vuoksi siinä iässä voi olla ailahteleva ja huonosti nukuttujen öiden ym. vuoksi väsynyt, mikä lisää stressiä jnejnejne. Lisäksi tottakai mielenterveysongelmia voi olla anopillakin, mikä sitten on asia erikseen ja varmasti jokaista ihmissuhdetta muokkaava piirre. 

Mun anoppi on suoraan sanottuna kiero, katkeroitunut (mieheni isälle, joka jätti hänet 10 vuotta sitten), ulkoisia kulisseja (pitää olla hienot laukut, autot, kengät, hiukset jne.) viimeiseen asti ylläpitävä, muista ihmisistä tuomitsevasti puhuva nainen. Itse koen kelpaavani hänelle mainiosti lähinnä omien saavutusteni vuoksi, en niinkään persoonani takia. Pahinta on, ettei hän välillä vaikuta välittävän mieheni sisarusten lapsista, koska välittömästi väsähtää heidän seuraansa ja puhisee ja huokailee elämän rankkuutta, jos lapsiperheitä on kyläilemässä. 

Parhaimmillaan meillä on ollut tosi hyviäkin keskusteluja, mutta aina petyn siihen, että jotain kautta päädytään "keskustelemaan" (eli hän avautuu ja minä kuuntelen) hänen ex-miehensä pahuudesta. Tai ex-miehen suvusta, exän nykyisen puolison suvusta tai ominaisuuksista, anopin elämän rankkuudesta tai hänen upeista saavutuksistaan urallaan. Itse en pysty hänelle sanomaan suoraan omia mielipiteitäni, minkä oma puolisonikin on todennut jopa järkeväksi, koska omien näkemysten esille tuominen todennäköisesti johtaisi taisteluun, minkä voittaminen ei ole edes mahdollista anoppiani vastaan. Parempi siis vain kuunnella ja vaikka olla hiljaa vastaamatta hänen avautumisiinsa ja mielipiteisiinsä, jotta ei tarvitse olla riidoissa. Haluan silti pitää välimme mahdollisimman mutkattomina, onhan hän mieheni äiti ja toivottavasti joskus lastemme isoäiti. 

Eipä ole anoppi enää eikä uutta tule.

Tosi mukava. Enemmän kaverilliset välit kuin varsinainen anoppi-miniä-suhde. Tietysti pieni ikäero auttaa siinä, ja että ollaan suht saman ikäisten lasten äitejä. Anoppi on vain seitsemän vuotta minua vanhempi.

Oma anoppini (ja appiukko myös) on ehkä kiltein ihminen jonka olen ikänäni tavannut. Tulen huomattavasti huonommasta taustasta, ja puolisoni perhe on taas hyvin korkeakoulutettu, mutta minut on otettu vastaan rakkaudella, myötätunnolla ja ymmärryksellä, ja appivanhempani ovat olleet merkittävä syy siihen, että olen päässyt elämässäni pidemmälle kuin perheeni, ja motivoineet minua kurottamaan pidemmälle opiskelu- ja työelämässä.

Minua on alusta pitäen kohdeltu perheenjäsenenä, ja appivanhempani ovat kannustaneet ja tukeneet minua läpi vaikean psykoterapian. Heidän ja poikansa ansiosta olen saanut perheen, joka minulta puuttui ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästäni.

Anoppi on hissukka, melko etäinen. Hän on myös mukava. Koskaan ei ole ollut ongelmia.

Sanon alkuun heti, että en yleistä kaikkien olevan samanlaisia!

Onneksi mulla ei ole poikakaveria, miestä ylipäätään ainakaan vielä, koska mitä lähi-piirissä ollut niin välit ovat aika 💩.

Anoppi ja nyt ex anoppi 20 vuotta. Tunnettu tänä vuonna tulee jo 40 v.

Ei ikinä riidelty, asioista erimieltä. Ystäviä edelleen.