Mikälainen anoppi sinulla on?

Aivan kamala tyrkyttäjä, ruokapöydässä, vaatteita, astioita, kodin tekstiilejä. Ei ymmärtänyt, mitä EI tarkoittaa. Loukkaantui, kun en hirvityksiä huolinut omaan kotiini.

Ei joululahjoja, kiitos! Toi silti, mutta ei enää seuraavana jouluna, kun jätin paketit avaamatta.. Juuri nämä pakkojoulut ( ja -juhannukset mökillä ) yhdessä. En kehdannut olla menemättä, onneksi ainoat näkemiset, kun asuimme toisella paikkakunnalla.

Kamalinta oli muutto samaan kaupunkiin ja uuden kotimme remontin aika, kun jouduimme asumaan heillä. Ei omaa elämää, työpäivän päätteeksi suoraan "kotiin" syömään. Kun oli poikansa kotiinsa saanut 3 kuukaudeksi, pitihän sitä hyysätä.

Minulle riitti 2 kk yhteiseloa, onneksi aikuinen tytär tarvitsi tukeani , muuten olisin asunut hotellissa tuon viimeisen kuukauden.

Anopin mielestä tuo yhteiselo sujui hyvin! Taisi kyllä nähdä minun mielipiteeni kasvoiltani.

Kävi päivittäin firmassamme moikkaamassa/utelemassa, kun "satuin kulkemaan ohi"...

Niin, tuo tyttären juttu, isänsä (exäni) kuoli ja eikös muutaman tunnin päästä tuosta uutisesta, juuri kun olin ehtinyt itkevän tyttäreni luo, anoppi soittaa tytölle udellakseen "mihin se kuoli"? Löin luurin kiinni!

Onneksi ex-anoppi, ei ole ikävä moista rasitusta!

Jostain syystä kumpikaan poikansa ei äitiään vierailulle kutsu... Kun käyvät itse, voivat lähteä pois, kun mitta tulee täyteen.

Yhdellä sanalla : ETÄINEN

On siinä sekä hyvät että huonotkin puolensa.

Huonot: ei luontaista läheisyyttä, keskustelu yleensä pinnallista tai kuuntelemista kun hän puhuu, en voi eikä kannata puhua pulputtaa omia asioitaan, hän kääntää aina asian kuin asian itseensä .

Hyvät: ei on puutu meidän asioihin mitenkään, ei kommentoi meidän tekemisiämme yhtään mitenkään, hän pitää mielipiteensä omanaan tai voi tietty sanoa niitä muille...

Toimeen tullaan, kun ei liikaa yhdessä olla. Pidän anopistani, vaikka ollaan erilaisia ihmisiä, hän on jotenkin kireä ja teennäinen. Sekaantuu asioihin, mutta olen oppinut jättämään vähälle huomiolle ne sekaantumiset. Olen myös kertonut hänelle, että on kasvattanut hyvän miehen pojastaan. Sitä alko itkettään. 

Etäinen minun tahdostani. Anoppi on tyrkyttäjä ja loukkaantuja jolle pahin on ollut itsenäisyyteni parisuhteessa. Eli hänen mielestään olen itsekäs lumppu kun katson että mieskin voi hoitaa lapsia, voin opiskella tai tehdä uraa. Olisi halunnut että on paras ystäväni, ei ymmärrä sanaa ei. Mielistelee. Tapaan vain kun on pakko.

Aivan paras, on kyllä jo nukkunut pois.

Perusanoppi, ailahteleva, ei pidä sovituista asioista välttämättä kiinni, juoruaa ja haukkuu sukulaisiaan, tuttujaan, suosii tyttärensä lapsia. Mutta, mitäpä tuosta, toimeen tullaan kun tavataan.

Ihan ok, vähän etäinen. Laittaa aina hienot ruuat, kun käydään kylässä. Ostaa lapsilleni kalliit lahjat, mutta oikeasti suosii tyttärensä perhettä. Appiukosta tykkään enemmän.

Minulla on aivan ihana anoppi - kun lapset olivat pieniä ja kouluikäisiä, auttoi monin tavoin <3

Vaikka avioerosta on jo lähes 15 vuotta, tapaan anoppia ja appea säännöllisesti, nyt korona-aikana tosin vain soitellaan, kun ovat yli 80 vuotiaita.

Mukava, suvaitsevainen, hyvin itsenäinen ja itsevarma. Tuntee melkein kaikki ihmiset ja ystäviä löytyy joka kulmalta. Osaa silti olla yksinkin. Hyvin suurpiirteinen ja ei turhan tarkka. Jos jotain negatiivista pitää sanoa ehkä välillä ärsyttää vähän tämä "kunhan on sinnepäin" -asenne.

Aivan ihana. Valitettavasti ei asuta samassa maassa niin näemme harvoin. Tulee kyllä vaihdeltua kuulumisia muuten.

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä sanalla : ETÄINEN

On siinä sekä hyvät että huonotkin puolensa.

Huonot: ei luontaista läheisyyttä, keskustelu yleensä pinnallista tai kuuntelemista kun hän puhuu, en voi eikä kannata puhua pulputtaa omia asioitaan, hän kääntää aina asian kuin asian itseensä .

Hyvät: ei on puutu meidän asioihin mitenkään, ei kommentoi meidän tekemisiämme yhtään mitenkään, hän pitää mielipiteensä omanaan tai voi tietty sanoa niitä muille...

Mulla kans tällaiset appivanhemmat. Meillä on kohteliaat välit, mutta 10v jälkeen en koe juurikaan tuntevani heitä. Ovat lisäksi hirveän konservatiivisia (minä en yhtään), jonka vuoksi tuntuu kuin oltaisiin ihan eri planeetoilta. Keskustelut on aina vaivaannuttavan pintapuolisia ja vierailut heidän luonaan ovat pelkkää kahvipöydässä pönöttämistä. Mistään ”syvällisemmästä” ei voi todellakaan puhua, tunteiden näyttäminen on myös ehdoton no-no. Välillä surettaa kun miehen kanssa on yhteinen lapsikin, mutta en voi väkisin yrittää lähentyä ihmisen kanssa joka ei tule yhtään vastaan. Yritetty on.

Mukava on, hyvä isoäiti. Valitettavasti alkoi kommentoimaan minun elämääni minun makuuni liikaa (tivasi työaikoja laskeskellakseen tienaamisiani, saarnasi puolisolleni rahan merkityksestä koska oletti minun tienaavan liian vähän, kommentoi mökkini kuntoa oman mielikuvituksensa perusteella, kommentoi päivähoitopäätöksiä negatiivisesti, tivaa tietoja omaisuuksistani jne.) Eivät nämä varmaan ole mitään hirveitä juttuja ja varmaan jotenkin vinksahtaneella logiikalla ihan hyvä tarkoitus on ollut taustalla, mutta olen valitettavasti sekä herkkä että jääräpäinen ihminen, enkä ole oikein "päässyt yli" noista jutuista. Nykyään tulee vaivautunut olo hänen seurassaan, enkä halua enää kertoa hänelle mitään asioitani. Tämä on sääli juttu, koska on kuitenkin kiva ihminen ja haluan hänelle pelkkää hyvää. En vain jotenkin pysty jättämään noita (pieniä?) juttuja taakse, nuo kommentit kuitenkin osoittivat, ettei hän kunnioita minua ja menen aina vaikeaksi, kun kohtaan sellaisen ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin hiljainen, kuollut.

Sama täällä. Minun anoppini oli todella kiltti ihminen, kaipaan häntä :(

Edellinen anoppi: Loistava tyyppi, ihana ihminen! Tultiin kavereiksi ja edelleen ollaan yhteyksissä ja käyn heillä kylässä.

Nykyinen anoppi: Mukava ihminen, mutta vähä liian taipuvainen juoruiluun. Kertoo myös liian avoimesti läheistensä raha-asioista yms. Mutta toimeen tullaan ja vietetään aikaa silloin tällöin yhdessä ja autellaan puolin ja toisin.

Kuollut ennen kuin tavattiin miehen kanssa. 

Ei valittamista. 

En tule toimeen anoppini kanssa. Ehkä olemme huonoissa puolissa liian samanlaisia. Lasten takia välimme ovat muodollisen kohteliaita. Varomme selvästi ärsyttämästä toisiamme. Muutaman kerran väärinkäsitykset ovat johtaneet molemminpuolisiin mielnsäpahoittamisiin tai anoppini itku-/marttyyrikohtauksiin. Vikaa on varmasti molemmissa, mutta en osaa pitää anopistani. Tämä harmittaa suuresti, kun asiaa ajattelee.

Parasta laatua, six feet under.

Liikunnallinen, koiraihminen, luonteeltaan melko hiljainen ja etenkin poikansa mielestä appiukkoni tossun alla. Vaatimattoman kuorensa alla kuitenkin hassutteleva ja hullunkurisen huumorintajun omaava, mukava nainen.

Emme ole läheisiä, paitsi että välissämme on valtameri, mieheni ei itse ole vanhempiensa kanssa läheinen joten itse vielä vähemmän. Lisäksi appiukko tosiaan ainakin jollain tapaa kontrolloi puolisoaan ja on hyvin vaikea päästä viettämään aikaa pelkästään anopin kanssa edes, kun olemme käymässä puolin tai toisin. Edellisellä vierailulla mieheni isä sai ruokamyrkytyksen ja kävimme anopin kanssa kolmistaan syömässä, se oli mukava kokemus, joita soisi tulevan enemmän eteen.

Anoppi on täydellinen! Ei tuppaudu eikä puutu meidän elämään, toppuuttelee appea joka taas on herkästi sanomassa mielipidettään asioihin. Auttaa kuitenkin tarvittaessa mielellään ja ottaa ilolla lapsenlapsia hoitoon silloin tällöin, vaikka onkin kiireinen uranainen ja tekee paljon töitä. Meillä ei ole erityisen läheiset välit, mutta hyvät ja asialliset kyllä. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen, hän on normaali fiksu ja mukava järki-ihminen.

No puhelias ja sosiaalinen. Vieraita lappaa jatkuvasti. Tavallaan arvostan sitä. Hän eli lapsuutensa syrjäseudulla kaukana muista. Itse olen kipuillut ihan pätöasioitten kanssa kun tuntuu toisinaan etten ole kehittynyt ala-asteajoista mitenkään.

Sanoo asiat justiinsa niinkuin ajattelee. Nuorempana loukkaannuinkin siitä usein. Enää en. Onnistuin kasvatustyössäni hyvin vaikka aluksi näyttikin siltä että suulaammilla puolisoni sisaruksilla on aivan häikäisevän erinomaisia lapsia ja omani olivat heidän mielestään kutakuinkin jälkeenjääneitä luusereita. En ollut aina varma, kannattaako lapsiaan altistaa serkkujensa vaikutuspiirille. Mutta päätin sitten ottaa linjan, ettei saa ruveta välttelemään. Ensinnäkin on tärkeää opetella tulemaan juttuun erilaisten ihmisten kanssa. Toiseksi myös itsetuntemuksen ja itsetunnon kehittyminen on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Oma lehmä ojassa tässäkin asiassa.

Meni nyt vähän rönsyilyksi, mutta yritin sanoa että haastavankin persoonan kanssa voi oppia tulemaan toimeen. Tsemppiä kaikille joilla ei ole asian kanssa helppoa. Minä kyllä muistan, varmaan iäti, miltä se tuntuu. Negatiivisia kokemuksia en yksilökohtaisemmin alkanut availemaan. Ne olivat nyt varmasti ihan samaa luokkaa kuin muillakin.