Mikälainen anoppi sinulla on?

Ei hyväksynyt mua, mustasukkainen pojastaan. Nyt kuollut. Olo on helpottunut. Oli ahdistavia vierailut.

Minun anoppini ei ole koskaan minua hyväksynyt. Tulen köyhästä suvusta eikä minulla ollut mitään omaisuutta, kun menimme mieheni kanssa naimisiin. Yritin kovastikin alussa saada hyväksyntää, mutta ei. En kelvannut mihinkään; en sukujuhliin, en talkoisiin enkä yhteisiin mökkiviikonloppuihin. Kun saimme oman talomme valmiiksi, anoppi totesi, että "kyllä olisi parempi erota, kun ei tuosta ole tupaantulijaisia laittamaan" . Jatkuvaa nokkaan sta ja kun lapset tulivat maailmaan, sama jatkuu heidän kohdallaan. Tämän ovat nyt lapsemme saaneet kokea, koska he ovat eriarvoisessa asemassa serkkuihin nähden. Minulle on sanottu, että "ei taida tuostakaan mitään ylioppilasta tulla, mutta niinhän on kuin äitinsä. Saamaton ja tyhmä." Lasten serkkuja puhutellaan " mummin suosikkityttö", " mummin suosikkipoika".

Tästä voikin sitten kysyä anopilta, että "miten meni noin niinku omasta mielestä?"

Huolehtivainen, kiltti ja lämmin. Antelias. Aina löytyy herkkuja ja yllätyspussi lapsenlapsille, joskus minullekin. Sukurakas karjalainen.

Ihana ja kiltti anoppi. Haluaisin olla tekemisissä enemmän, mutta kumpikaan meistä ei oikein osaa lähestyä toista. Hän on enemmän sisäänpäin kääntynyt (kuten mieheni) ja minä lörpöttelijä. Pelkään että olisin liian päällekäyvä jos alkaisin soitella tai kyselemään lähtisikö jonnekin. Mukavaa on aina silloin harvoin kun käydään kylässä.

Läpeensä kiero munahaukka.

Itselläni oli aivan kamala anoppi. Siksi(kin) minua jännitti tavata poikani naisystävä ensimmäistä kertaa. Se sana "anoppi" jo hirvitti. Vaan hyvinhän se meni.

Työskentelen hyvin naisvaltaisella alalla. Pakostakin joudun kuulemaan työkavereitteni kertomuksia tuttavistaan, sukulaisistaan, naapureistaan ja anopeistaan.

Olen huomannut, että ne, jotka solvaavat koko ajan kaikkia ympärillään olevia ihmisiä, ovat myös kaikkein huonoimmissa väleissä anoppiinsa.

Olisikohan peiliinkatsomisen aika?

Itse rakastan anoppiani ja koko mieheni sukua.

Ihan ok. Luulen, että arvostelee minua siitä, etten passaa ja paljon hänen poikaansa kuten vaimon kuuluisi tehdä. Puhuu muista siihen tyyliin, että tiedän itsekin olevani joskus puheenaiheena.

Mummina hän on ollut aivan loistava, parempaa en osaa edes kuvitella. Lapsilla on mummilasta just sellaisia muistoja, mitä hyvään lapsuuteen kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Työskentelen hyvin naisvaltaisella alalla. Pakostakin joudun kuulemaan työkavereitteni kertomuksia tuttavistaan, sukulaisistaan, naapureistaan ja anopeistaan.

Olen huomannut, että ne, jotka solvaavat koko ajan kaikkia ympärillään olevia ihmisiä, ovat myös kaikkein huonoimmissa väleissä anoppiinsa.

Olisikohan peiliinkatsomisen aika?

Itse rakastan anoppiani ja koko mieheni sukua.

Nro 383 jatkaa:

oma anoppi on ihan ok. Anopilla on siskoja, joista osa on tätä ok-osastoa, osa taas niitä anoppeja suoraan helvetistä. Yksi heistä on aivan hirveä miniöilleen ja omille tyttärilleen, vain omilla pojilla on jotain arvoa. Yksi pojistaan on pahasti alkoholisoitunut ja silti hän jaksaa moittia, miten miniä oli ilkeä ja jätti hyvän miehen. Oma anoppi myös ihmettelee, miten sisko käyttäytyy. Ei ne tyttäretkään enää äitiään jaksa, kun saavat vain moitteita niskaansa.

Mun anoppi on kiva ja tullaan hyvin juttuun

Anoppini on hyvin sairas eikä luultavasti elä pitkään. Tätä ennen oli hyvin kiltti ja sydämellinen ihminen, joskus hirveä hössöttäjä mistä joskus ärsyynnyin. Nyt jälkikäteen kaduttaa suuresti.

Anoppini on mukava ihminen, hänen seurassaan on helppo olla. Lapsen syntymän jälkeen olemme viettäneet huomattavasti enemmän aikaa yhdessä ja muutenkin pidämme tiiviisti yhteyttä. Näen häntä useammin kuin omaa äitiäni (asumme kaikki samalla paikkakunnalla) ja välillä tämä kaivertaa minua. Toisaalta äitini viihtyy yksin ja tarvitsee enemmän omaa aikaa, harvemmin pyytää esim kyläilemään. Minua ei haittaa, meillä on äidin kanssa hyvät välit ja olen tottunut hänen erakkoluonteeseensa, enemmän mietityttää lapsen suhde isoäiteihinsä, anopin kanssa hän näkee viikottain, omaa äitiäni ehkä kerran kuussa.

Tunneköyhin idiootti, jonka olen koskaan tavannut. Ei tunne tippaakaan empatiaa, mitä poikansa perhe on joutunut kokemaan erityislapsen syntymän jälkeen lukuisine sairaala-, erikoislääkäri- ja terapiakäynteineen. Ainoa kommentti häneltä oli, kun kerroin lapsen syntymän jälkeisen ajan olleen todella raskasta meille "Niiin... no semmosta se lapsiarki on". 

Yh, ymmärrätte varmasti miksi tuollaisen ihmisen kanssa ei jaksa olla tekemisissä.

Anoppini on joko taivaassa tai sitten ei ole.

Kuollut, oli jo kun miehen tapasin.

Olisi kyllä ollut helpompaa, jos mies ei olisi esiteininä menettänyt äitiään onnettomuudessa. Tai ainakin äidin menetys olisi pitänyt käsitellä muuten kuin vaikenemalla.

Minulla on aivan ihana anoppi. Kovin harvoin vain tapaamme, koska välimatkaa on tuhansia kilometrejä.

Juappo, mut pysyy pystys kuiteskii.

Tavallinen, vähän yksinkertainen ihminen. Tulemme ihan hyvin toimeen.

Aikaisempien "anoppien" kanssa tulin hyvin toimeen, mutta mieheni äidin kanssa oli jo heti eka tapaamisessa outo klangi. Anopista näki heti ensi minuutista, ettei tykkää van katsoi nenänvartta pitkin.

20 vuotta on saanut kärsiä ylimkelisestä ja rajattomasta käytöksestä. Välillä (muiden seurassa) ollaan mielinkielin, mutta koko ajan jotain pientä piilovittuilua ja tölvimistä.

Anoppi odottaa palvontaa ja palvelua mutta meidän onneksi löysi itselleen muesystävän siihen hommaan ja meidän perhe on päässyt helpommalla eikä nakkikone vingu ihan koko aikaa.

Nyt anopilla on dementia ja on unohtanut, että miniääkin pitäisi kiusata.

Kehuskelee ja pöyhkeilee, hän on hienoin ja tyylikkäin rouva. Kukaan muu kuin he ei oikeastaan ole mitään. Tulee mieleen sketsihahmo Tellervo Appelgren.

Lisäksi rajaton, laukoo henkilökohtaisuuksia ja kiistää sanoneensa mitään.