Missä iässä hyväksyit keskinkertaisuutesi?

Todennäköisesti olet keskivertoa älykkäämpi. Mielestäni jo oman älyn rajallisuuden ymmärtäminen vaatii älykkyyttä, jota keskivertojampalla ei ole. 

Luultavasti vähän päälle kolmikymppisenä tajusin, että opintomenestys ei kohdallani kerro mitään älykkyydestä, vaan ahkeruudesta, pitkästä pinnasta ja silloin vielä kohtuullisen hyvästä muistista. Huomasin, että lapseni on älykkäämpi kuin minä.

Minua kiinnostaa, miksi kirjoitat kuin pitäisit keskinkertaisuutta jotenkin huonona seikkana? Miksi sinusta olisi tärkeää olla huippuälykäs?

Kävin psykologisissa testeissä jo nuorena ja sain selville, että testiälykkyyteni on varsin korkea. En kuitenkaan itse pidä älykkyyttä minään itseisarvona, joka erittelisi erityiset ihmiset keskinkertaisista, se on yksi mitattava ominaisuus toisten joukossa. Tärkeää on se, mitä älykkyydellään tekee.

Työteliäs ja asialleen omistautuva ÄO 110-115 voi saada paljon enemmän aikaan jotain hienoja kuin laiska ÄO 130. ( ka 100, keskihajonta 15). Siltä varalta, ettei joku ole opiskellut normaalijakaumaa niin tiedoksi, että n. 68% ihmisistä kuuluu joukkoon, jonka äo on välillä 85-115, eli sitä korkeampi ÄO on sitten jo keskimääräistä korkeampi, ÄO 130 tarkoittaa, että vain n. 2 ihmistä sadasta on älykkäämpiä.

Eli älykkyys ei määrittele keskinkertaisuutta vaan elämä. Ja sekin riippuu siitä, mitä jokainen itse haluaa elämältään. Jos haluaa seesteisyyttä ja tasapainoisuutta, niin rutiineja paljon sisältävä, ns. tavallinen ( keskinkertainen?) elämä on silloin erityisin mahdollinen. Kaikki riippuu siis näkökulmasta.

Älykkyydestä on ollut minulle hyötyä opinnoissa, olen päässyt mm. opiskelemaan psykologiaa ehkä helpommin kuin joku toinen, joka joutuu ponnistelemaan enemmän esim. tilastotieteen kanssa.. Mutta ei minulle mitään gloriaa ole siitä luvassa.

Ehkä minun älylläni olisi voinut lähteä tavoittelemaan vaikka tutkijan uraa ja tunnettavuutta ja palkintoja sitä kautta, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että parhaan mahdollisen elämän saadakseni minun kannattaa suunnata aikani ja energiani sellaiseen, joka oikeasti kiinnostaa. Olen tyytyväinen tähän ja muihinkin tekemiini valintoihin.

Vasta lähempänä 60 v olen alkanut ymmärtää, että tietyt väliaikaiset ratkaisut ("parempaa kohti mentäessä") ovatkin olleet pysyviä ja että vaikka mahdollisuuksia olisi ollut moneen suuntaan, en mielenterveydeltäni ja herkkyydeltäni olisi kyennyt vaativimpiin tehtäviin.

Hyvä aihe ap. Olen myös itse tajunnut vasta yli nelikymppisenä, etten ole oikeasti missään kunnolla hyvä, en älyllisesti, taiteellisesti eikä taidollisestikaan. Yhtäkkiä vain havahduin keskinkertaisuuteeni, enkä enää edes ehdi kehittyä tosi hyväksi missään, illuusio loputtomista mahdollisuuksista romahti. Osaan ”kaikkea” vähän, mutten hyvin mitään.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat oikeasti hyviä jossain, ja jopa monella elämänalueella samanaikaisesti. Esim. eräs ystäväni osaa soittaa monia instrumentteja, on taitava ompelija ja tekee vaatteita itselleen, on harrastetanssija, ja kovakuntoinen urheilija ja valtavan ystäväpiirin omaava ilopilleri ja tätä kaikkea samanaikaisesti. En silti edes osaa olla hänelle kateellinen, koska olen ihan eri sarjassa, en ole missään läheskään samalla tasolla.

Pidän itseäni keskivertoa älykkäämpänä, mutta mensa-tuttavien myötä olen oppinut että en todellakaan halua olla muuta kuin keskinkertainen tässä asiassa. Keskinkertaisuudessa on joustavuutta, jota ei aina huippuälykkäillä ole.

17-vuotiaana. Sitä ennen olin pitänyt itseäni ihan fiksuna. Nyt olen 20-vuotias.

Nostain.  Aihe on kiinnostava.

Koen kysymyksen laajemmin kuin tietopohjaisena kyvykkyytenä eli pikemminkin sen hyväksymisenä, että on tavis eikä maailmanjohtaja...

Taviksissa on todella taitavia ja osaavia ihmisiä, jotka eivät ole edes pyrkineet nälyviin tehtäviin.

. ”Riittävän hyvä” on todellakim riittävän hyvä. Oman mielemterveyden kannalta kannattaa opetella tämä ajatustapa.

Lähempänä 50v .

Ehkä 7 vuotiaana. Joillakin näköjään lapsenomainen itsekeskeisyys jatkuu keski-ikään, toisilla ei lopu koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä 7 vuotiaana. Joillakin näköjään lapsenomainen itsekeskeisyys jatkuu keski-ikään, toisilla ei lopu koskaan.

Vastauksesi kertoo päinvastaisesta.