Muita ahdistushäiriöstä kärsiviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläkerrassa naapurina asui 2 vuotta huume/bilekämppää rahasta pyörittävä psykoosissa seinille karjuva tyyppi, siitä ainoa konkreettinen ahdistus ollut, muuten, pari vuosikymmentä, burnoutin jälkeen ollut stressinsietokyky nollassa, taloudellinen ahdinko (erilaiset Kelan tuet kun yllätys yllätys töihin ei tällaista haluta) ajoittain vienyt romahduksen partaalle, siihen kaikkeen päälle talvisin kaamosmasennus, noin yleensä bipolaarin kakkostyyppi (joka sulkee pois osan ahdistukseen sopivista lääkkeistä) ja transsukupuolisuudesta johtuva ahdistus/frustraatiot.

Nyt yläkerran naapurista on päästy eroon, saan silti melkein paniikkikohtauksia ylhäältä (vinosti, entisen mölyäjän seinänaapureita) tulevasta huudosta, vaikka järjellisesti tiedänkin ettei ole sama henkilö kyseessä. Onneksi bipolaarin lääkitys auttaa jonkin verran myös ahdistusoireisiin, kaamosmasennukseen ei niinkään.

T: Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyä odotellen

Apua, minullakin on metelöivä naapuri. Soittaa musiikkia täysillä, puhuu itsekseen ja karjahtelee pitkin yötä. Olen ollut viime aikoina todella ahdistunut naapurin käytöksestä. Poliisille on soitettu muutamaan kertaan, ja isännöitsijää on informoitu. Musiikin volyymi on sittemmin hiljentynyt, mutta vaimeaa musiikkia ja huutamista kuuluu silloin tällöin vieläkin. Pelkään sen alkavan minä tahansa hetkenä uudestaan. Olen ollut ihan katkeamispisteessä viime aikoina, ja naapurin mölinä on kuin piste i:n päälle. On todella ahdistavaa, kun sama kappale soi useita kertoja vuorokaudessa ja naapuri huutaa sekavaa mölinäänsä biisin päälle. 

- ap

olen kokenut samaa, etkö voi muuttaa??

Muutan, jos meteli ei lopu. Viime päivät on ollut hiljaista, mutta eihän sitä ikinä tiedä.

- ap

Minulla on todettu tämä jo vuosia sitten ja olen sinnitellyt työelämässä mukana. Nyt olen huomannut, että minulle on alkanut muodostua jonkin verran pakko-oireisia piirteitä, mitä ei aikaisemmin ole ollut. Pelkään, että suhteellisen vaativa ja tarkkuutta vaativa työni pahentaa tätä. Pelkään, että jos en ole tarkka ja mokaan, vaikutukset ovat suuret (niin kuin olisivatkin). Lisäksi esiintyminen palavereissa on alkanut taas jännittää, vaikka sain tämän aikanaan jotenkin hallintaan. Välillä meinaan oksentaa töihin lähtiessä, koska ahdistaa ja pelottaa niin lujasti. Olen yrittänyt löytää vähemmän stressaavaa työtä, mutta sellaistakaan ei oikein ole tarjolla. Lääkitys on käytössä, mikä lieventää, mutta ei poista tätä ongelmaa. Pelkään, että jos jatkan tätä rataa, olen viiden vuoden päästä työkyvytön. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle määrättiin Ataraxia ja Ketipinoria, joita otan tarvittaessa. Ataraxilla ei ole juuri vaikutusta. Ketipinorin otan illalla (jos uskallan) ja nukun sen avulla muutaman tunnin. Masennuslääkkeistä minulla on huonoja kokemuksia. 

- ap

Kannattaa kysyä Mirtazapiinia. Se on masennuslääke mutta väsyttävä sellainen, minulla Ketipinorin seurana hyvä, nukun yleensä vähintään 7-8 tuntia (unentarve tosin 9-10 tuntia näin talvisin) niiden kanssa. Hyvinä öinä nukun täyden "annoksen" unta, mutta se että huonoinakin saa sen verran nukuttua ettei ole ihan zombina aivosumussa, auttaa tosi paljon jaksamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitteko te muut kuoleman pelkoa kokevat kertoa jakaa oireita tai muuta ahdistukseen liittyvää? Täällä tai muualla olisi kiva jutella. Ehkäpä vertaistuki auttaisi vertaistukea.

T. Nmro 22.

Kuolemanpelosta: 

Pelkään, että kuolen ahdistuneena ja onnettomana enkä ehdi saavuttaa mitään. 

Pelkään kuolevani tapaturmaisesti tai kivuliaasti. 

Pelkään sitä, mitä kuoleman jälkeen on: pelkään tuntematonta. Jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään - ajatus olemattomuudesta tuntuu kammottavalta sekin. 

- ap

Olet jo saavuttanut. Loit tämän ketjun. Autat muita vaikka itselläsi on vaikeaa. Toki saat siitä myös itse apua, mutta silti. Kiitos että olet olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitteko te muut kuoleman pelkoa kokevat kertoa jakaa oireita tai muuta ahdistukseen liittyvää? Täällä tai muualla olisi kiva jutella. Ehkäpä vertaistuki auttaisi vertaistukea.

T. Nmro 22.

Kuolemanpelosta: 

Pelkään, että kuolen ahdistuneena ja onnettomana enkä ehdi saavuttaa mitään. 

Pelkään kuolevani tapaturmaisesti tai kivuliaasti. 

Pelkään sitä, mitä kuoleman jälkeen on: pelkään tuntematonta. Jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään - ajatus olemattomuudesta tuntuu kammottavalta sekin. 

- ap

Kiitos jakamisesta!

Mulla kuolemanpelko keskittyy tuohon sinun alimmaiseen kohtaan. Mua lähinnä pelottaa jos onkin jotain. Niin miten selviän yksin ja jos onkin jotain kamalaa :'(

Se ettei olisi mitään saa aivot sekunniksi "sekoamaan" kun "tajuaa" että minuus ja todellisuuus jitankin katoaa niin sitä on kai ihmisen mahdotonta käsittää niin siks siitä tulee mullle semmoinen hullu epätodellinen vyöryvä syvä tyhjyys olo.

Mulla on myös uskonnollista painolastia taustalla joten muutkin "vaihtoehdot" on mulle vaikeita ajatella..

Ahdistaa myös kun "sairastuin" tähän pelkoon nopeasti ja hyvin voimakkaasti. Pelkään etten ikinä pääse eroon ja voi elää nauttien elämästä ja ihmisistä. Nyt eristäydyn pelon vuoksi ja olen syvän ahdistunut ja onneton.

T. 22

En tiedä lohduttaako tämä tai auttaako tämä, mutta setäni sai sydänkohtauksen ja "kuoli". Mukana ollut serkkuni tajusi mitä oli tapahtumassa ja sinnikkäästi elvytti isäänsä kunnes ambulanssi ehti paikalle, joten setäni selvisi ilman aivovaurioita tai muistinpuutoksia. Isäni kävi katsomassa häntä sairaalassa ja kysyi silloin että oliko "siellä" jotain. Setä kertoi että ei, se oli kuin nukahtaminen, oli pimeää kun silmät meni kiinni ja sitten tajunta vain sammui.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin pitkälti nämä tällaiset mt-ongelmat lähtee siitä että koko nykyinen elämäntapa on vääristynyt. Luuletteko että jos joutuisitte töihin, ihan konkreettiseen työhön jossa tekisitte työtä pysyäksenne hengissä olisitte ahdistuneita saati masentuneita? Ei, ette varmasti olisi.

Sain burnoutin, jouduin siitä sairaslomalle, en ole toipunut omista yrityksistäni huolimatta (tässä maassa koulutetaan aivan liian vähän psykoterapeutteja). Joten nimenomaan "ihan konkreettinen työ jossa tein työtä pysyäkseni hengissä" eli ansaitakseni rahaa elämiseen, sai minut ahdistumaan ja masentumaan ja palamaan loppuun.

Ole kiltti ja mene trollaamaan jotakin muuta ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitteko te muut kuoleman pelkoa kokevat kertoa jakaa oireita tai muuta ahdistukseen liittyvää? Täällä tai muualla olisi kiva jutella. Ehkäpä vertaistuki auttaisi vertaistukea.

T. Nmro 22.

Kuolemanpelosta: 

Pelkään, että kuolen ahdistuneena ja onnettomana enkä ehdi saavuttaa mitään. 

Pelkään kuolevani tapaturmaisesti tai kivuliaasti. 

Pelkään sitä, mitä kuoleman jälkeen on: pelkään tuntematonta. Jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään - ajatus olemattomuudesta tuntuu kammottavalta sekin. 

- ap

Olet jo saavuttanut. Loit tämän ketjun. Autat muita vaikka itselläsi on vaikeaa. Toki saat siitä myös itse apua, mutta silti. Kiitos että olet olemassa.

Voi, kiitos sanoistasi! Kaikkea hyvää päivääsi.

- ap

Hei haluan tuoda tähän hieman erillaista lähestymistapaa Sakari Peltola -nimiseltä kaverilta löytyi ainakin vielä jokin aika videota mistä ahdistuneisuus johtuu siis minkä aineen puute kehossa on.

Kiitos hyvästä ketjusta.

Minulla ei ole diagnoosia mutta jatkuvaa ahdistusta on.

Jotkut päivät on helppoja, esim tänään on ollut hyvä päivä.

Toisina päivinä sitten se alkaa jo aamusta, henkinen paine ja kauheassa valmiustilassa olo. Olo on todella tuskainen.

Yleensä iltaa kohden helpottaa ja samoin liikunnan jälkeen.

Kumma kyllä, liikkuessa ei helpota.

Jos kävelen, saatan olla koko lenkin ahdistunut. Vasta viiveellä tulee sitten se vaikutus. Muilla tätä?

Minulla fyysinen sairaus, sen aiheuttamat kivut pahensi ahdistuksen aivan järkyttäviin mittoihin. Pelkään kipuja nyt todella paljon, koska pahimmillaan ne on olleet hirveitä.

Ihme että olen vielä tässä, kun en edes hakenut esim lääkitystä ahdistukseen..

Sitä on vaikea kuvailla.. sellaista kauheaa oloa ja usein sille ei tunnista edes syytä.Mulla on sellanen levoton olo usein ahdistuneena että haluaa tehdä kokoajan jotain mutta myös tekeminen ahdistaa ja sos pelkotilat vaivaa vielä enemmän joten lenkillä olo pahenee jos ei saa olla aivan yksin.. Välillä ahdistaa monta päivää putkeen ja rauhoittavia ei kannattaisi joka päivä kuitenkaan napsia

Terv. Ahdistu/spaniikki häiriöinen

Mun ahdistus oli niin voimakasta ja koko elämän täyttävää, että ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla uskoon.

Kuulostaa tutulta. Pahimmat vuodet olivat 20 ja 30 vuoden välissä ja pelkäsin lähes kaikkea. Nyt olen lääkityksellä ja se on helpottanut oloa huomattavasti, koska se on taittanut terävimmän kärjen ja on pystynyt ajattelemaan asioita rationaalisemmin. Kaikista parhain oivallus asiaan liittyen on ollut oma itsekeskeisyys, joka näkyy siinä, että ajatukset pyörivät jatkuvasti oman navan ympärillä ja elämässä ei ole mitään muuta kuin omat tunteet, omat ajatukset ja omat teot ja niiden ylianalysointi ja niihin ylireagointi. Vaikka olen sinänsä epäitsekäs, autan aina muita ja haluan muille hyvää, niin pohjimmiltaan ajatukset ovat minä minä minä.

Olen alkanut katsomaan elämää toisella tavalla ja tajunnut, että itselläni ei ole minkään valtakunnan merkitystä tässä maailmankaikkeudessa ja se on helpottanut. Vaikka kuolisin nyt, niin aurinko nousee edelleen ja minulla ei ole mitään osuutta tai arpaa asiaan. Sen vuoksi osaan nykyään pysähtyä metsässä katsomaan lintuja ja sammalta, kun ennen menin kuulokkeet korvilla itku kurkussa miettien kaikkea, mitä olen mukamas tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Tsemppiä kaikille asiasta kärsiville ja toivottavasti tilanne helpottaa! Näin 33-vuotiaana ensimmäistä kertaa olen alkanut löytämään tasapainon ja se tuntuu todella hyvältä. Uskallan mennä lentokoneeseen, laivaan, puhua palaverissa, ottaa töissä luottamushenkilön roolin ja kertoa mielipiteeni. Iltaisin menen nukkumaan levollisesti ja jos ajatukset alkavat vaivata, niin mietin taas omaa merkityksettömyyttäni, koska se on todella lohdullinen ajatus.

52 jatkaa. Tästä on myös hyvä esimerkki ihan lähipäiviltä! Tapasin ystävääni, jolla samantapaisia ongelmia ja on aika syvällä omassa tilanteessaan terapiasta ja lääkityksistä huolimatta. Juteltiin aikamme ja illalla tuli 4 viestiä hänen otsahiuksistaan. Että ovatko ne hyvät vai täytyisikö pituutta muuttaa? Sanoin, että en kiinnittänyt asiaan huomiota, varmasti ovat hyvät. Ei kun olivatko liian pitkät, pitäisikö leikata, laitoin, että tee miten parhaaksi näet, mutta eivät kiinnitä mitään huomiota. Mutta jos ovatkin liian pitkät, mutta pidän pitkistä, mutta jos joku ajattelee että on liian pitkät? Hän oli ihan varmasti koko keskustelumme ajan stressannut otsahiuksiensa pituutta ja ulkonäköä ja se oli ihan todellinen paniikkitila hänelle. Mikä on harmi, koska mukavasta tapaamisesta ei jäänyt kuin ahdistus asiasta, joka on aivan olematon ulkopuolisen silmin.

Minä! Matkustan suht paljon ja maksan aina ekstraa että saan lentokoneessa käytäväpaikan. Kerran lentokoneen malli oli muuttunut ja vaikka olin maksanut käytäväpaikasta, koneeseen tullessa selvisi että mulle oli varattuna keskipaikka. Kyseessä 9 h lento ja olisin mielummin jäänyt pois koneesta kuin istunut 9 h kahden ventovieraan välissä. Esitin asian lentoemännälle joka luojan kiitos löysi mulle käytäväpaikan. Kärsin myös sos tilanteiden pelosta ja ennen mulla oli töissä oma työhuone joten ei ollut mitään ongelmaa. Nyt kuitenkin muutimme avokonttoriin ja ihmisiä on joka puolella ja se kuormittaa mua todella paljon ja olen ns "hälytystilassa" koko päivän. Vasta kotona pääsen hengähtämään kun pääsee omaan rauhaan. Pahin ahdistus on onneksi väistynyt nyt kun neljä mielialalääkettä käytössä. Ilman lääkkeitä en enää uskalla edes kokeilla sillä ahdistus palaa heti.

Minulle oli apua siitä kun ymmärsin, että ajatuksia ei tarvitse uskoa, että ne eivät ole totta.

Toinen mikä auttoi niin ymmärrys siitä, että ahdistuksen takana on pelko. Siitä on olemassa hyvä kirja Thich Nhat Hanhilta: Pelko. Löytyy äänikirjanakin ainakin englanniksi.

On muitakin. Mielestäni pelkoni ja ahdistukseni ovat pääosin konkretiaan sidottuja, mutta ovat saaneet keskivertotervettä suuremmat kertoimet. Listaan muutaman pääkohdan:

-Lapseni ja muiden läheisten, miksei omankin kuoleman pelkääminen. Esim. kun lapsi on lähtenyt kouluun ja kuulen hälytysajoneuvojen ääniä pihalta, on ensimmäinen ajatus että no niin, nyt se jäi auton alle.

-Pärjäänkö vanhempana, veljenä, poikana, kaverina noin ylipäätään?

-Häpeän olemustani ihmisten parissa. Miltä näytän, kuulostan, haisen jne.

-Epäonnistumisen ja sen seurauksena pilkatuksi tulemisen pelko on ollut niin kauan olemassa kun sitä on tapahtunut, eli pikkupojasta asti. En oppinut suhtautumaan koskaan terveesti siihen kun minua kiusattiin, ensin koulussa, sitten ex-appivanhempien toimesta nuorena aikuisena, enkä osaa suhtautua siihen terveesti vieläkään. Tosin viimeiset +10 vuotta olen ollut lähinnä linnoittautuneena kotiini eikä ulkomaailma ole minua pahemmin piinannut henkilökohtaisella tasolla, mutta uskallusta ja luottoa esim. uuden parisuhteen tai edes kuntouttavan työtoiminnan onnistumiseen ei ole.

Maailman mittapuulla inhottavat asiat kuten sota ja pandemiat ovat jotenkin ihan iisi piisi minulle. Näistä en tule kärsimään vain yksin henkilökohtaisesti, vaan myös muut ovat tällöin samassa jamassa.

Lääkityksenä yl. ahd. häiriöön escitalopram actavis ollut nyt 10 vuotta, opamoxia kaveriksi jos paniikki- ahdistuskohtaus iskee. Ennen näitä 5 vuotta venlafaxine efexor masennukseen joka vaihdettin pienen tauon jälkeen escitaloprameihin.

Lisäksi kärsin erilaisista persoonallisuushäiriöistä sekä uuden lääkärini mielestä mitä todennäköisemmin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Kuntoutustoimet ovat olleet käynnissä sen saman 15 vuotta mitä olen syönyt lääkkeitä.

Kelan mielestä kykenen tekemään vastaavia töitä joiden parissa paniikkihäiriö alunperin laukesi itselleni liian kovan paineen takia, eivätkä he myönnä minulle edes sairauspäivärahaa, saati työkyvyttömyyseläkettä, ja se ahdistaa myös osaltaan. Pelkään että minut pakotetaan töihin ennenkuin olen valmis, enkä kehtaisi keskeyttää sitä kun olen tyhmänylpeä tämmöisissä asioissa. Haluaisin ryhtyä ainoastaan asioihin joista en valmiiksi pelkäisi että pärjäänkö tuossa ja tuossa ja joudunko luovuttamaan. Ja näitä ei oikein ole, ja sekin ahdistaa.