Lue keskustelun säännöt.
HS mielipide: Koronavirus teki lukiovuodesta lapselleni painajaisen
24.01.2021 |
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007760078.html
”Koronarajoitukset ovat iskeneet erityisen rankasti vuosina 2003–2004 syntyneisiin nuoriin. Heitä on pidetty eristyksissä kaikesta: ei ole lähikoulua, ei ole kaverikontakteja, ei ole harrastustoimintaa.”
”Oppituntien aikana nuoret ovat hiljaa, kukaan ei kysy mitään eikä sosiaalista vuorovaikutusta tapahdu. Koulupäivän jälkeen nuoreni makaa edelleen sängyssään pimeässä. Hänen ei ole mahdollista harrastaa urheiluseurassa eikä hänen myöskään toivota tapaavan koronarajoitusten vuoksi muita nuoria.”
Tää on tosi hälyttävää. Miksi kukaan ei tee mitään?
Kommentit (341)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sitä kotonakin tehdä kaikenlaista, itse lukiolaisena neuloin puseroita, luin, kirjoitin kirjeitä, jumppasin. Nykyään netti ja älylaitteilla tapahtuva yhteydenpito avaa kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ystävää voi tavata.
Ongelma on se ertä jos on nyt aloittanut lukion tai opinnot, ei ole ehtinyt tutustua kehenkään.
Eikö ole vanhoja kavereita perukoulusta tai lapsuudesta?
Onko kaikki muuttaneet pois paikkakunnalta tai onko itse muuttanut uuten kaupunkiin?
Helsingissä kaikki hajaantuvat eri lukioihin. Se kaveripiiri hajoaa. Useimmilla se hajoaa kertaalleen jo kun yläkoulu vaihtuu. Joillakin sitä ennen kakkosen ja kolmosen välissä.
Edes eskarista kaikki ei jatka samoille alaluokille.
Hajantuu, mutta eikö yhteyttä silti voi pitää. Jäähän aikuisillekin usein yhteydet voimaan vaikka työpaikka. kaupunki vaihtuu. Tähän parustuu sukulaisuussuhteetkin: muutetaan kotoa pois, lähdetään eri kaupunkiin, opskelemman tai muutetaan maailmalle, mutta yhteyttä pidetään ja välillä nähdäänkin. Se on eri asia, jos on yksinäinen. Paljon voi itekin vaikuttaa.
Jos ei sitä yhteyttä ole niin lienee oma valinta.
Kas kun se lapsen/nuoren elinpiiri aika pitkälti tulee koulun mukaan. Niin se vain menee.
Joihinkin pidetään hetken aikaa vähän yhteyttä. Jotkut tippuu sitten jo kukin uusiin kuvioihinsa saman tien.
Oma abini vaihtoi toiseen yläkouluun ja sitten toiseen lukioon. Hän on tekemisissä yhden alakoulututun kanssa, yhden kanssa viestitellyt. Yläkoulukavereista jäi yksi. Ja hän on sosiaalinen verkostoituja.
Kuopuksella on alakoulusta yksi bestis edelleen, mutta tavattu vain kerran koko lukuvuonna. Koska korona. Soittelevat kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lukiolainuori joka ei ole ahdistunut. Etäopetus sujuu, osallistuu tunneille ja voi kysyä esim chatilla jos jokin on epäselvää tai tarvii lisäopastusta. Harrastaa kuntosalia, käy lenkillä. Lukee kirjoja, pelaa tietokoneella. Ainoa harmi on ettei kavereita näe (suositus jota noudatamme eli ollaan vähennetty kontakteja). Voi olla että pääsee helpommalla kun on vähän introvertti luonne + harrasteet ei joukkuelajeja. Toisaalta onhan tämä hyvää oppiakin luopumisesta: ei aina saa mitä haluaa. Nyt mennään näillä ja oma asenne ratkaisee: onko joustavuutta, kärsivälllisyyttä ja sopeutumishalua vai tuleeko itkuraivo ja ahdistus. Kaikki me ollaan samassa veneessä, nuoret ja vanhat.
Todella ilkeä ja ylimielinen kommentti. Vai että mielenterveysongelmat on omasta asenteesta kiinni. Sylkeä lensi kasvoihin nyt kaikille näille nuorille, jotka ovat kovasti yrittäneet ja silti ahdistus on iskenyt. Elämä saattaa opettaa sinua ja sitten kadut omaa asennetta. Ahdistus ei tarkoita itkuraivoa. Sinulla on ilkeä ja julma asenne.
En usko tuon kirjoittajan tarkoittaneen, että mt-ongelmat ovat asenneongelmia.
Asenne ja mt-ongelma ovat kaksi eri asiaa vaikka vaikuttavatkin toisiinsa. Siitä huolimatta ja juuri siksi jokaiselle tekisi hyvää miettiä moneen kertaan omaa asennoitumistaan ja sen vaikutusta myös perheenjäseniin. Myös siinä vaiheessa, kun mt-ongelma on totta.
Apua vihamielisinä huutavat vanhemmat ovat väärässä mielentilassa auttamaan itse lastaan, he monistavat sen sijaan hätäännystä perheessään.
Itse asiassa perusongelmana tässä tilanteessa on se, että kun ihmisille koko ajan on vähätelty koronakriisiä ja väitetty sen menevän nopeasti ohi, ei ole alun perinkään lähdetty etsimään uusia ratkaisuja. Sen sijaan ulvotaan miksei ovi normaaliin jo aukea vaikka sitä miten potkisi ja raapisi. Kuuluu surun vaiheisiin, mutta kaikille tekisi hyvää tiedostaa se. Koska surutyö ei pääse etenemään jos ihminen oikeasti uskoo olevansa oikeassa vaatiessaan kaikkea palaamaan ennalleen, ja muut ympärillä uskovat, että kaikki tunteet ovat aina oikein (paitsi muiden reaktiot, jotka ovat aina väärin)..
Teinejä eristää toisista ihmisistä tässä ajassa moni asia. Olen tässä katsellut 60-luvun folklaulajia hämmentyneenä siitä, että nykyiset esiintyjät tuntuvat olevan eri planeetalta. Silloin telkkariin pääsi ihminen, jolla oli kiinnostavat laulut ja puhutteleva ääni ja laulutaito. Naamalla ja asulla ei ollut väliä, eihän sitä oltu tultu kuuntelemaan. Ja miten lapsenomaisen viattomasti yleisö kuunteli ja laulaja esiintyi, ja välillä vallitsi harras ja intiimi tunnelma kuin leirinuotiolla. Laulut käsittelivät historiallisia asioita ja politiikkaa, mutta yhtälailla väärinkäsityksiä rakkaudessa ja tunnelmakuvia elämästä. Kaunis nainen laulamassa sydämensä peräseinästä asti ja kitara, ei ripsiväriä. Äkkiä tajuan, etten muista milloin olisin yhtä kauniin naisen nähnyt, koska eihän heitä näe kun kasvoja verhoaa naamio vaikka se olisi vain kevyt arkimeikki. Meikeillä ihmisestä voidaan tehdä miten näyttävä ilmestys tahansa, mutta se herkkä hohde menetetään. Ja miten ne kasvot väreilevät laulaessa, voi taivas. Se ihminen on siinä ihan oikeasti olemassa eikä esittämässä olemassaoloa.
Kaikista huokui valtava arvokkuus, arvostus ja kunnioitus toisiaan ja elämää kohtaan. Sellaisessa maailmassa ystävyys ja läheisyys ovat helppoja asioita, koska ihmiset ovat läsnä toisilleen.
Nykyisin ihmisillä on hinta ennemmin kuin arvo, ja sekin saadaan suorittamalla tai sitten vaatimalla. Meille on kasvatettu nuoriso, joka on totutettu uskomaan, etteivät he ole olemassakaan ellei joku heitä huomioi, vaikka heidän ei tarvitse huomioida ketään. Ja nyt heidät on heitetty tyhjän päälle, koska kenelläkään ei ole aikaa ja voimia sitä huomiota järjestää. Heidät on kasvatettu valheessa, ja nyt pitäisi astua reaalimaailmaan, joka on pelottava ja yksinäinen.
Teinien pitäisi lähteä rakentamaan niitä uusia ratkaisuja yksinäisyyteen yhdessä. Laulamaan yhdessä, kirjoittamaan kirjeitä, tutustumaan uusiin ihmisiin hitaasti ja rauhassa, virkkaamaan pipoja yhdessä, kyselemään vanhoista ajoista porukalla joltain aikuiselta ja pyytämään näitä opettamaan jotain osaamaansa, ja ylipäätään myös tutustumaan kavereihinsa rauhallisemmalla tavalla. Voisivat opetella keskustelemaan aidosti kuunnellen niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuskin on syytä hoitaa psykiatrin vastaanotolla. Lässytys ei valitettavasti paranna ketään.
Psykiatrilla e ole taikasauvaa, joka poistaa ahdistuksen tai masennuksen. Psykiatri määrää mahdollisesti lääkityksen, mutta hoidosta huolehtii joku muu taho. Ja se hoito on juuri sitä "lässytystä". Älä aliarvioi sanojen, ajatusten ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen voimaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sitä kotonakin tehdä kaikenlaista, itse lukiolaisena neuloin puseroita, luin, kirjoitin kirjeitä, jumppasin. Nykyään netti ja älylaitteilla tapahtuva yhteydenpito avaa kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ystävää voi tavata.
Ongelma on se ertä jos on nyt aloittanut lukion tai opinnot, ei ole ehtinyt tutustua kehenkään.
Eikö ole vanhoja kavereita perukoulusta tai lapsuudesta?
Onko kaikki muuttaneet pois paikkakunnalta tai onko itse muuttanut uuten kaupunkiin?
Tuossa Hesarin mielipidekirjoituksessa, jonka aloittaja oli linkittänyt, oli tilanne juuri tällainen. Kirjoittajan lapsi siirtyi toiselta paikkakunnalta pääkaupunkiseudun lukioon. Eli en tiedä, onko koko perhe muuttanut, vai käykö nuori vaan lukiota pk-seudulla. Mutta jos nuori on päivät pitkät yksin huoneessaan, viittaisi siihen, että tuttuja kavereita ei kai sitten ole. Lukiossahan normaalisti tutustuisi uusiin ihmisiin.
Kyllä näin on. Koulu-psykologin vastaanotot on ihan täynnä, itse kannattelen nuoria sen aikaa kunnes saan eteenpäin psykologille. Koskaan en ole nähnyt näin huonosti voivia lapsia ja nuoria kuin nyt. Olen yläasteella terkkarina. Nyt meidät kaikki ollaan siirtämässä rokotushommiin ja kouluissa ei ole ketään näitä nuoria varten. Tai on kuraattorit mutta suurinosa turvautuu terkkarin mielummin mielenterveysasioissa. Minä olen se jolle nuoret uskaltavat tulla puhumaan, olen päivittäin koulussa ja siten helposti tavattavissa. Ei ole tietoa kauan olemme pois koulusta. Ymmärrän rokottamisen tärkeyden mutta säälin lapsia ja nuoria jotka eivät saa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja kun joitakin lapsia kiusataan koulussa, ketään ei tunnu kiinnostavan kuinka paljon se järkyttää mieltä ja lisää mielenterveysongelmia. Itse olin peruskoulussa todella yksinäinen. Minulla ei ollut yläasteella yhtään ystävää enkä juuri käynyt missään. Silti selvisin ja tässä ollaan edelleen. Nyt elämme poikkeusaikoja ja se vain pitää kestää.
Sama minulla, jatkui tosin 6 vuotta lukionkin ajan. Minulle on ihan käsittämätön ajatus, että olisi ollut sellainen nuoruus, jossa oli kivaa, kavereita tavattiin, tehtiin yhdessä kaikkea, harrastettiin jne. Yleensä keski-ikäiset haaveilevat ruuhkavuosissa takaisin huolettomaan nuoruuteen. Minua sinne ei saisi kirveelläkään.
t: itsekin kiusattu ja sorsittu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lukiolainuori joka ei ole ahdistunut. Etäopetus sujuu, osallistuu tunneille ja voi kysyä esim chatilla jos jokin on epäselvää tai tarvii lisäopastusta. Harrastaa kuntosalia, käy lenkillä. Lukee kirjoja, pelaa tietokoneella. Ainoa harmi on ettei kavereita näe (suositus jota noudatamme eli ollaan vähennetty kontakteja). Voi olla että pääsee helpommalla kun on vähän introvertti luonne + harrasteet ei joukkuelajeja. Toisaalta onhan tämä hyvää oppiakin luopumisesta: ei aina saa mitä haluaa. Nyt mennään näillä ja oma asenne ratkaisee: onko joustavuutta, kärsivälllisyyttä ja sopeutumishalua vai tuleeko itkuraivo ja ahdistus. Kaikki me ollaan samassa veneessä, nuoret ja vanhat.
Todella ilkeä ja ylimielinen kommentti. Vai että mielenterveysongelmat on omasta asenteesta kiinni. Sylkeä lensi kasvoihin nyt kaikille näille nuorille, jotka ovat kovasti yrittäneet ja silti ahdistus on iskenyt. Elämä saattaa opettaa sinua ja sitten kadut omaa asennetta. Ahdistus ei tarkoita itkuraivoa. Sinulla on ilkeä ja julma asenne.
En usko tuon kirjoittajan tarkoittaneen, että mt-ongelmat ovat asenneongelmia.
Asenne ja mt-ongelma ovat kaksi eri asiaa vaikka vaikuttavatkin toisiinsa. Siitä huolimatta ja juuri siksi jokaiselle tekisi hyvää miettiä moneen kertaan omaa asennoitumistaan ja sen vaikutusta myös perheenjäseniin. Myös siinä vaiheessa, kun mt-ongelma on totta.
Apua vihamielisinä huutavat vanhemmat ovat väärässä mielentilassa auttamaan itse lastaan, he monistavat sen sijaan hätäännystä perheessään.
Itse asiassa perusongelmana tässä tilanteessa on se, että kun ihmisille koko ajan on vähätelty koronakriisiä ja väitetty sen menevän nopeasti ohi, ei ole alun perinkään lähdetty etsimään uusia ratkaisuja. Sen sijaan ulvotaan miksei ovi normaaliin jo aukea vaikka sitä miten potkisi ja raapisi. Kuuluu surun vaiheisiin, mutta kaikille tekisi hyvää tiedostaa se. Koska surutyö ei pääse etenemään jos ihminen oikeasti uskoo olevansa oikeassa vaatiessaan kaikkea palaamaan ennalleen, ja muut ympärillä uskovat, että kaikki tunteet ovat aina oikein (paitsi muiden reaktiot, jotka ovat aina väärin)..
Teinejä eristää toisista ihmisistä tässä ajassa moni asia. Olen tässä katsellut 60-luvun folklaulajia hämmentyneenä siitä, että nykyiset esiintyjät tuntuvat olevan eri planeetalta. Silloin telkkariin pääsi ihminen, jolla oli kiinnostavat laulut ja puhutteleva ääni ja laulutaito. Naamalla ja asulla ei ollut väliä, eihän sitä oltu tultu kuuntelemaan. Ja miten lapsenomaisen viattomasti yleisö kuunteli ja laulaja esiintyi, ja välillä vallitsi harras ja intiimi tunnelma kuin leirinuotiolla. Laulut käsittelivät historiallisia asioita ja politiikkaa, mutta yhtälailla väärinkäsityksiä rakkaudessa ja tunnelmakuvia elämästä. Kaunis nainen laulamassa sydämensä peräseinästä asti ja kitara, ei ripsiväriä. Äkkiä tajuan, etten muista milloin olisin yhtä kauniin naisen nähnyt, koska eihän heitä näe kun kasvoja verhoaa naamio vaikka se olisi vain kevyt arkimeikki. Meikeillä ihmisestä voidaan tehdä miten näyttävä ilmestys tahansa, mutta se herkkä hohde menetetään. Ja miten ne kasvot väreilevät laulaessa, voi taivas. Se ihminen on siinä ihan oikeasti olemassa eikä esittämässä olemassaoloa.
Kaikista huokui valtava arvokkuus, arvostus ja kunnioitus toisiaan ja elämää kohtaan. Sellaisessa maailmassa ystävyys ja läheisyys ovat helppoja asioita, koska ihmiset ovat läsnä toisilleen.
Nykyisin ihmisillä on hinta ennemmin kuin arvo, ja sekin saadaan suorittamalla tai sitten vaatimalla. Meille on kasvatettu nuoriso, joka on totutettu uskomaan, etteivät he ole olemassakaan ellei joku heitä huomioi, vaikka heidän ei tarvitse huomioida ketään. Ja nyt heidät on heitetty tyhjän päälle, koska kenelläkään ei ole aikaa ja voimia sitä huomiota järjestää. Heidät on kasvatettu valheessa, ja nyt pitäisi astua reaalimaailmaan, joka on pelottava ja yksinäinen.
Teinien pitäisi lähteä rakentamaan niitä uusia ratkaisuja yksinäisyyteen yhdessä. Laulamaan yhdessä, kirjoittamaan kirjeitä, tutustumaan uusiin ihmisiin hitaasti ja rauhassa, virkkaamaan pipoja yhdessä, kyselemään vanhoista ajoista porukalla joltain aikuiselta ja pyytämään näitä opettamaan jotain osaamaansa, ja ylipäätään myös tutustumaan kavereihinsa rauhallisemmalla tavalla. Voisivat opetella keskustelemaan aidosti kuunnellen niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä.
Hieno kommentti! Nyt todella ollaan asian asian ytimessä, vaikka mielestäni keinot voi olla muutakin kuin virkkaus ja kirjeiden kirjoitus. Toki nekin hyviä, muun muassa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuskin on syytä hoitaa psykiatrin vastaanotolla. Lässytys ei valitettavasti paranna ketään.
Psykiatrilla e ole taikasauvaa, joka poistaa ahdistuksen tai masennuksen. Psykiatri määrää mahdollisesti lääkityksen, mutta hoidosta huolehtii joku muu taho. Ja se hoito on juuri sitä "lässytystä". Älä aliarvioi sanojen, ajatusten ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen voimaa.
Lässytyshän on perinteisesti nimenomaan puhetta, joka ei ole vuorovaikutusta.
Tosi paljon on sellaista päänsilittelyvoivottelua, joka oikeasti vain voimistaa ahdistusta ja masennusta. Koska se luo etäisyyttä, ei vähennä sitä. Sitä en sitten tiedä, mitä lässytyksenvastustaja sanalla haki. Tarkoittiko hän sillä mitä tahansa puhetta?
”Teinejä eristää toisista ihmisistä tässä ajassa moni asia. Olen tässä katsellut 60-luvun folklaulajia hämmentyneenä siitä, että nykyiset esiintyjät tuntuvat olevan eri planeetalta. Silloin telkkariin pääsi ihminen, jolla oli kiinnostavat laulut ja puhutteleva ääni ja laulutaito. Naamalla ja asulla ei ollut väliä, eihän sitä oltu tultu kuuntelemaan. Ja miten lapsenomaisen viattomasti yleisö kuunteli ja laulaja esiintyi, ja välillä vallitsi harras ja intiimi tunnelma kuin leirinuotiolla. Laulut käsittelivät historiallisia asioita ja politiikkaa, mutta yhtälailla väärinkäsityksiä rakkaudessa ja tunnelmakuvia elämästä. Kaunis nainen laulamassa sydämensä peräseinästä asti ja kitara, ei ripsiväriä. Äkkiä tajuan, etten muista milloin olisin yhtä kauniin naisen nähnyt, koska eihän heitä näe kun kasvoja verhoaa naamio vaikka se olisi vain kevyt arkimeikki. Meikeillä ihmisestä voidaan tehdä miten näyttävä ilmestys tahansa, mutta se herkkä hohde menetetään. Ja miten ne kasvot väreilevät laulaessa, voi taivas. Se ihminen on siinä ihan oikeasti olemassa eikä esittämässä olemassaoloa.
Kaikista huokui valtava arvokkuus, arvostus ja kunnioitus toisiaan ja elämää kohtaan. Sellaisessa maailmassa ystävyys ja läheisyys ovat helppoja asioita, koska ihmiset ovat läsnä toisilleen.”
❤️ Tässäpä tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sitä kotonakin tehdä kaikenlaista, itse lukiolaisena neuloin puseroita, luin, kirjoitin kirjeitä, jumppasin. Nykyään netti ja älylaitteilla tapahtuva yhteydenpito avaa kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ystävää voi tavata.
Ongelma on se ertä jos on nyt aloittanut lukion tai opinnot, ei ole ehtinyt tutustua kehenkään.
Eikö ole vanhoja kavereita perukoulusta tai lapsuudesta?
Onko kaikki muuttaneet pois paikkakunnalta tai onko itse muuttanut uuten kaupunkiin?
Helsingissä kaikki hajaantuvat eri lukioihin. Se kaveripiiri hajoaa. Useimmilla se hajoaa kertaalleen jo kun yläkoulu vaihtuu. Joillakin sitä ennen kakkosen ja kolmosen välissä.
Edes eskarista kaikki ei jatka samoille alaluokille.
Hajantuu, mutta eikö yhteyttä silti voi pitää. Jäähän aikuisillekin usein yhteydet voimaan vaikka työpaikka. kaupunki vaihtuu. Tähän parustuu sukulaisuussuhteetkin: muutetaan kotoa pois, lähdetään eri kaupunkiin, opskelemman tai muutetaan maailmalle, mutta yhteyttä pidetään ja välillä nähdäänkin. Se on eri asia, jos on yksinäinen. Paljon voi itekin vaikuttaa.
Jos ei sitä yhteyttä ole niin lienee oma valinta.
Kas kun se lapsen/nuoren elinpiiri aika pitkälti tulee koulun mukaan. Niin se vain menee.
Joihinkin pidetään hetken aikaa vähän yhteyttä. Jotkut tippuu sitten jo kukin uusiin kuvioihinsa saman tien.
Oma abini vaihtoi toiseen yläkouluun ja sitten toiseen lukioon. Hän on tekemisissä yhden alakoulututun kanssa, yhden kanssa viestitellyt. Yläkoulukavereista jäi yksi. Ja hän on sosiaalinen verkostoituja.
Kuopuksella on alakoulusta yksi bestis edelleen, mutta tavattu vain kerran koko lukuvuonna. Koska korona. Soittelevat kyllä.
Oma valinta.
Oon ehdottamasti sitä mieltä, että lukiolaiset takaisin kouluun. Oman teinin lukion toka vuosi on kärsinyt valtavasti ja opinnot tulee venymään loppupäästä. Pääkaupunkilaiset lukiolaiset ovat täysin epäreilussa tilanteessa muuhun Suomeen verrattuna.
Muuten kyllä tapaa jatkuvasti kavereita, käy kuntosalilla ja porukalla esim hampurilaisilla tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helsingissä pitäisi yksinkertaisesti kysyä ketkä haluaa olla etä ja ketkä lähi.
Omani ovat nostaneet numeroitaan etäopetuksessa. Siis vaikka keskiarvo oli jo 9,5, he on pystyneet vielä parantamaan."
Tosi hyvin! On työrauha tehdä ja opiskella niille, joita opiskelut kiinnostaa. Ilman liian isojen luokkakokojen hälinää ja käytöshäiriöisten häirintää!
Ulkona voi harrastaa monenlaista. Kavereihin voi pitää yhteyksiä niin monilla tavoilla esim. viestien, videopuheluiden ja puheluiden kautta. Kukaan ei ole kieltänyt tapaamasta kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuskin on syytä hoitaa psykiatrin vastaanotolla. Lässytys ei valitettavasti paranna ketään.
Olet väärässä. Kukaan ei ole lässyttänyt ensinnäkin. Kun oma lukiolainen sai paniikkikohtauksen ja kärsi ahdistuksesta, ajattelin, että kokeilemme ensin itse saada tilanteen paremmaksi ja jos ei onnistu, menemme lääkäriin. Kyllä psyykelääkkeiden syöminen pitäisi olla vasta se viimeinen vaihtoehto. Me onnistuimme siinä, että teini alkoi voimaan paremmin ja ahdistuksen oireet poistuivat. Iso rooli liikunnalla ja kuntosalilla. Teini sai siitä onnistumisen tunnetta, mutta kyllä hän on tarvittaessa valmis menemään lääkäriin. Kirjoitan nyt kuitenkin vielä, että kannattaa olla ihan hiljaa jos ei tiedä sellaisista jutuista mitään. Jos ei ole lukioikäistä lasta tai kokemuksia mt ongelmista. Sellaiset sanat kuten inisemään ja lässyttämään kertovat vaan siitä, että olette noh yksinkertaisesti tyhmiä.
Minulla on lukioikäisiä lapsia, joista toinen käy terapiassa. Silti ihmettelen täällä käytävää lässytystä ja ongelmien passiivista taivastelua.
Jos vanhempi päästää tilanteen niin pahaksi että nuori vain makaa sängyssä, olisi ollut aika toimia jo paljon aikaisemmin. Te toimitte ja ongelma hoitui teillä omin voimin. Joku muu tarvitsee terapiaa. Mielipidekirjoitus ja koronatoimien syyttäminen eivät auta sitä lasta vaan pahimmillaan syventävät ongelmia kun syy ja ratkaisut nähdään ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Ulkona voi harrastaa monenlaista. Kavereihin voi pitää yhteyksiä niin monilla tavoilla esim. viestien, videopuheluiden ja puheluiden kautta. Kukaan ei ole kieltänyt tapaamasta kavereita.
Mitä "monenlaista" lukiolainen voisi harrastaa? Jos nyt oletetaan, että pulkkamäki, lumiukkojen teko yms ei kiinnostaa. Luistelua, hiihtoa (paitsi ei pk-seudulla, koska täällä on nyt sadekelit), kävelyä... Mitä nuorison omia juttuja tällä hetkellä on ulkona?
Vierailija kirjoitti:
Ulkona voi harrastaa monenlaista. Kavereihin voi pitää yhteyksiä niin monilla tavoilla esim. viestien, videopuheluiden ja puheluiden kautta. Kukaan ei ole kieltänyt tapaamasta kavereita.
Helsingissä nimenomaan on kielletty tapaamasta ketään muita kuin ydinperheen jäseniä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan sitä kotonakin tehdä kaikenlaista, itse lukiolaisena neuloin puseroita, luin, kirjoitin kirjeitä, jumppasin. Nykyään netti ja älylaitteilla tapahtuva yhteydenpito avaa kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ystävää voi tavata.
Ongelma on se ertä jos on nyt aloittanut lukion tai opinnot, ei ole ehtinyt tutustua kehenkään.
Eikö ole vanhoja kavereita perukoulusta tai lapsuudesta?
Onko kaikki muuttaneet pois paikkakunnalta tai onko itse muuttanut uuten kaupunkiin?
Helsingissä kaikki hajaantuvat eri lukioihin. Se kaveripiiri hajoaa. Useimmilla se hajoaa kertaalleen jo kun yläkoulu vaihtuu. Joillakin sitä ennen kakkosen ja kolmosen välissä.
Edes eskarista kaikki ei jatka samoille alaluokille.
Hajantuu, mutta eikö yhteyttä silti voi pitää. Jäähän aikuisillekin usein yhteydet voimaan vaikka työpaikka. kaupunki vaihtuu. Tähän parustuu sukulaisuussuhteetkin: muutetaan kotoa pois, lähdetään eri kaupunkiin, opskelemman tai muutetaan maailmalle, mutta yhteyttä pidetään ja välillä nähdäänkin. Se on eri asia, jos on yksinäinen. Paljon voi itekin vaikuttaa.
Jos ei sitä yhteyttä ole niin lienee oma valinta.
Kas kun se lapsen/nuoren elinpiiri aika pitkälti tulee koulun mukaan. Niin se vain menee.
Joihinkin pidetään hetken aikaa vähän yhteyttä. Jotkut tippuu sitten jo kukin uusiin kuvioihinsa saman tien.
Oma abini vaihtoi toiseen yläkouluun ja sitten toiseen lukioon. Hän on tekemisissä yhden alakoulututun kanssa, yhden kanssa viestitellyt. Yläkoulukavereista jäi yksi. Ja hän on sosiaalinen verkostoituja.
Kuopuksella on alakoulusta yksi bestis edelleen, mutta tavattu vain kerran koko lukuvuonna. Koska korona. Soittelevat kyllä.
Oma valinta.
Elämää se on. Noin se menee vaikka miten kitisisit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulkona voi harrastaa monenlaista. Kavereihin voi pitää yhteyksiä niin monilla tavoilla esim. viestien, videopuheluiden ja puheluiden kautta. Kukaan ei ole kieltänyt tapaamasta kavereita.
Helsingissä nimenomaan on kielletty tapaamasta ketään muita kuin ydinperheen jäseniä
Tämä just, että muualla asuvat eivät pysty käsittämään, miten joku lukiolainen nyt masentuu, kun heidän näkökulmastaan elämä on "lähes normaalia" ja "kaikenlaista" voi tehdä. Kun jonkun nuoren tilanne on se, että kaikki normaali teini-ikäisen elämä on katkolla, ja jäljellä on vain perheen kanssa tehtävät jutut, ulkoilut, ruudulla oleminen ja lukeminen.
Vierailija kirjoitti:
Lukiolaiset ja muukin toinen aste pitää saada mahdollisimman nopeasti hybridi- tai vuoro-opetukseen. Hybridiopetuksessa halukkaat kouluun ja muut etäyhteyksien päähän. Vuoro-opiskelussa taas yksi vuosiluokka kerrallaan koulussa viikon. Kurssimuotoisuus tätä vähän vaikeuttaa, mutta on järjesteltävissä.
Minua itkettää seurata vierestä oman lukiolaiseni tuskaa. Lukion oppimäärää ei ole suunniteltu itsenäisesti opiskeltavaksi. Etäopetuksessa hyvin suuri osa opiskelusta jää nuoren omille harteille, koska etäoppitunnit eivät ole yhtä tehokkaita kuin lähiopetus. Esim. vuorovaikutus jää minimiin ja kynnys kysyä neuvoa on erittäin suuri. Opiskeltavat asiat ovat jo niin vaikeita, ettei kotoa aina löydy apua esim. pitkään matikkaan ja fysiikkaan. Silti pitäisi oppia kaikki asiat yhtä hyvin kuin lähiopetuksessa ja yo-kirjoituksissa joutuu kisaamaan niiden kanssa, jotka ovat saaneet olla lähiopetuksessa.
Tähän päälle vielä harrastusten loppuminen ja yleinen suositus viettää aikaa vain oman perheen kesken. Vähemmästäkin nuori ihminen sairastuu! Käsi ylös, joka olisi itse teininä halunnut viettää aikaansa vanhempiensa kanssa näkemättä kavereita lähes vuoden ajan yhteen menoon.
No kenet sinä Karen haluat vetää oikeuteen siitä, että korona tapahtui? Koulun vika? Matikan open, rehtorin?
Hajuaahan niitä perheitäkin eikä yhteydenpito jää. On eroja, lapsen muuttamista omaan asuntoon...