Te joiden mielestä parisuhde vaatii työtä niin kertoisitteko mitä se työ on?

Isoin työ meillä on järjestää yhteistä aikaa. Se tarkoittaa että välillä on sanottava "ei" muille kiinostaville asioille ja priorisoitava ajanvietto sen rakkaimman kanssa. Tätä ongelmaa ei ehkä ole ihmisillä joilla ei muutenkaan ole paljon töiden ulkopuolista menoa, vilkasta sosiaalista elämää tai aikaa vieviä harrastuksia. Yhteistä aikaa ei tarvitse erikseen järjestää jos oletuksena on että molemmat ovat aina suht samoihin aikoihin arkipäivisin kotona.

Erosin juuri ja olen alkanut tosissani miettimään mikä on hyvä parisuhde. Lisää viestejä kiitos!

Olen hyväksynyt jostain kumman syystä seuraavia lauseita: kukaan ei ole täydellinen, parisuhteen eteen on tehtävä töitä, ihmiset luovuttavat liian helposti parisuhteessa, täytyy tehdä kompromisseja ja joustaa, ole mukava kaikille ja rakkaus kestää kaiken.

Nyt olen tajunnut että nuo kaikki ovat saaneet minut suhteisiin vääränlaisten ihmisten kanssa ja sietämään huonoa ja jopa väkivaltaista kohtelua. Olen lisäksi ohittanut varoitusmerkkejä yms. ja käyn terapiassa asian vuoksi. Aion kitkeä nuo kaikki virhepäätelmät ajatuksistani pois!

Aloittaja lienee ihmisrobotti kun kaikki kerran tulee automaattisesti. Miksi noin kehittynyt teköäly kyselee manuaalimalleilta, että mitä se työ oikein on.

Mitä omista suhteista oppinut niin eniten "työtä" on vaatinut suhteet joihin ei olisi ylipäätään pitänyt edes lähteä, eli oltu jo lähtökohtaisesti liian erilaisia ja arki ollut yhtä sopeutumista, joustoa, kompromissia, väärinkäsityksiä, riitoja ja lopulta katkeruutta, vihaa ja ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen arjen kuulukaan olla työtä. Työtä on siinä kohtaa, kun tulee niitä vastoinkäymisiä eteen. Välillä voi olla toisen tehtävä kannattaa myös sitä kumppania.

Ajattelen, että parisuhteesta ei lähdetä (muutamia poikkeuksia, kuten väkivaltaa lukuunottamatta) heti, kun parisuhteessa ei olekaan enää kivaa, vaan tehdään töitä, jotta se kiva yhdessäolo saadaan takaisin. Ikinä ei voi etukäteen tietää millaisia kriisejä matkalle osuu ja voi olla, että kaikesta ei selviä yhdessä vaikka töitä sen eteen olisikin tehty.

Juuri näin. Jostain syystä moni on ymmärtänyt asian niin että parisuhteen kuuluisi olla (tai se saisi olla) jatkuvaa työtä. Mutta sellainenhan vain uuvuttaa. 

Kyllähän siitä parisuhteesta suurin osa pitäisi olla helppoa ja mukavaa ja sitten vain niinä harvoina vaikeina hetkinä mietitään että miten tästä päästän eteenpäin.

Ei se ole mitään työtä miettiä, miten vaikeissa tilanteissa päästään eteenpäin, vaan se on elämää. Normaalia elämää.

Ei se välttämättä jää miettimisen tasolle. Esimerkiksi puolison sairastaessa pelkkä miettiminen siitä, miten päästään eteenpäin ei riitä. Silloin se toinen joutuu ottamaan kokonaisvastuun arjesta. Esimerkiksi toisen sairastaessa masennusta, voi olla vaikeaa hyväksyä se, että toinen "vain makaa" ja itse joutuu tekemään kaiken muun.

Lapsen syntyminen on yksi sellainen (positiivinen) kriisinkohta, jossa parisuhteen eteen voi joutua tekemään töitä. Yhtäkkiä parisuhteessa onkin mukana kolmas pyörä joka vie kaiken jaksamisen ja ajan. Silloin sitä kahdenkeskistä aikaa voi joutua etsimään ja tehdä töitä sen eteen, että on sille toiselle kumppani eikä vanhempi. Toisilla se käy vaivattomasti, toiset joutuvat tekemään töitä sen eteen, että löytävät tasapainon esimerkiksi omalle ajalle ja parisuhdeajalle silloin, kun vapaa-aikaa ylipäätään ei juurikaan ole.

Olet kyllä oikeassa siinä, että ne vaikeatkin hetket ovat normaalia elämää.

Meillä on kolme lasta ja edes sen ensimmäisen synnyttyä meillä ei ollut ihmeempiä ongelmia, saati sitten muiden tullessa maailmaan. Olimme valmiita, olimme aikuisia ja remuamisemme remunneet, joten palaset ovat vain loksahtaneet paikoilleen. Suhteemme aikana on ollut muutakin, jossa heikompaa olisi hirvittänyt jo, mutta hoidimme ne asiat kuntoon parhaan kykymme mukaan ja hyvä tuli. On ollut siis esumerkiksi pitkäaikaissairautta, rakentamista, iso velka, työttömyyttä ja burnout.

Eivät nekään asiat ole vaatineet "työtä", vaan asioiden uudelleen järjestelyä ja joustoa, mutta parisuhteemme on silti pysynyt aina hyvänä ja rakkautta on riittänyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se työtä vaatii. Paitsi tietysti konkreettisia kotitöitä enemmän, niin oman elämän yhteensovittamista. Loputonta joustamista toisen hyväksi ja sitten täytyy pitää omiakin puoliaan. Jos ei jaksa niin se toinen kävelee kyllä yli hetkessä.  Siis ylipäätään se kun et voi elää kuin puoliksi ja toinen puoli on sidottu toiseen ihmiseen ja sitä pitää miettiä. Välttämättä siltä toiselta ei tule mitään takaisin ei joustoa, ei huomiota, ei ymmärrystä, ei mitään niin sitten vielä se yksinäisyys kaiken päälle. Sitten se oman ajan puute, että ei saa olla yksin ikinä. Sekin syö, sosiaaliset kuviot mitä liittyy parisuhteisiin, on sukua ym. Siis todella raskas tapa elää.

En ole ikinä ajatellut, että mieheni kävelisi ylitseni, jos en jaksaisi. En ole ikinä tuntenut, että minun olisi pitänyt joustaa määräänsä enempää ja oma elämäni on omaa elämääni yhä vieläkin, vaikka parisuhdetta on takana yli 20 vuotta.

En ole myöskään tuntenut olevani mitenkään "sidottu" mieheeni, vaan olen parisuhteessa täysin vapaaehtoisesti ja hyvin mielelläni. Omaa aikaa on sopivasti, on oma työ, omaa rahaa ja omia ystäviä vaikka perhettä onkin. Mieheni suku on upeaa porukkaa, varsinkin anoppi. En ole ollut parisuhteessani koskaan yksin, vaan mieheni on paras ystäväni ja tykkäämme olla niin kahdestaan kuin koko perheenäkin. Perheeni on tosi hyvä ikioma jengi ja lähellämme on laaja ystävä- ja sukulais- ja tuttavaverkosto, johon voi myös luottaa aina.

Ihmisillä on selvästi eri käsitys siitä, mitä tarkoittaa "työ". Joillekin se tarkoittaa, että asian pitää olla jotenkin hankala tai monimutkainen ja vaatia aktiivista tekemistä, että sitä voi kutsua "työksi". Toisille taas työ on melkein mikä tahansa asia mikä pitää tehdä. Vaikkapa se joustaminen ja kompromissin teko on semmoinen asia, joka on rakastavassa, terveessä parisuhteessa ihan itsestään selvä asia eikä sitä edes huomaa tekevänsä, on jollain määritelmällä työtä, jonkun toisen mielestä tai ei. Samaa keskustelua työn määritelmästä kuin tappelu siitä onko metatyötä olemassa vai ei. Toisten mielestä kaikki kodin asiat hoituvat itsestään eikä niitä voi laskea työksi, toisten mielestä se, että huomaa vessapaperin olevan loppumassa on työtä.

Toimiva parisuhde vaatii sitä, että ei vaan toimi oman mielensä mukaan vaan huomioi myös sen kumppanin tarpeet ja toiveet. Ja joskus niissä vaikeissa vaiheissa voi oikeasti joutua näkemään vaivaa parisuhteen eteen, tekemään isojakin kompromisseja tai ottamaan enemmän vastuuta, rakentamaan uudelleen luottamusta, kaikille ei varmaan semmoisia tilanteita tule vastaan. Kumppania ei saisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä jota voi kohdella miten vain, kumppani pitää ottaa huomioon myös silloin kun itsellä on hankalaa, ja toisaalta myös tukea kumppania jos tällä on hankalaa. Jos suhde on hyvä, taas-arvoinen ja rakastava, tämä tulee ihan luonnostaan, mutta jollain määritelmällä voi silti sanoa että kyseessä on juurikin työn tekemistä suhteen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhassa liitossani tehtiin molemmat koko ajan työtä oikein oikeaoppisesti, siltä se tuntikin, silti mikään ei parantunut.

Nykyisessä onnellisessa ja tasapainoisessa suhteessa työtä on lähinnä se, että järjestää aikaa toiselle.

Jos rakkaus tuntuu työltä, se ei ole rakkautta.

Puhu vain omasta puolestasi. Itse joudun välillä tekemään tosissani töitä suhteen eteen, vaikka rakastan kumppaniani enemmän kuin koskaan olen ketään rakastanut. Ihmiset ovat erilaisia näet.

Minä rakastin exääni aivan valtavasti ja yli kaiken. Arki oli joustoa, kompromissia, anteeksi antamista ja jotain kummallista ihan koko ajan. 14 yhteistä vuotta. Henkilökohtaisen romahtamisen, uupumuksen (taisteluväsymys, sanoi terveyskeskuksen lääkäri) jälkeen oli pakko repiä itsensä irti. Rakastin edelleen.

Tapasin ihmisen, jonka kanssa tuntui alusta pitäen jotenkin luonnolliselta ja helpolta. Alettiin tapailla. Alkuun olin, että kyllä tää tästä vielä hankalaksi muuttuu, odotetaan vaan. No ei muuttunut. Nyt 10 yhteistä vuotta ja kaikki edelleen vaan luistaa ja meillä on levollista ja mukavaa yhdessä. Pieniä erimielisyyksiä on noin kerran vuodessa ja isommin ollaan räyhätty kerran, muistaakseni jotain 3 yhteisen vuoden jälkeen.

Oma kokemukseni siis on, että ei sen pakko ole olla koko ajan niin työteliästä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhassa liitossani tehtiin molemmat koko ajan työtä oikein oikeaoppisesti, siltä se tuntikin, silti mikään ei parantunut.

Nykyisessä onnellisessa ja tasapainoisessa suhteessa työtä on lähinnä se, että järjestää aikaa toiselle.

Jos rakkaus tuntuu työltä, se ei ole rakkautta.

Puhu vain omasta puolestasi. Itse joudun välillä tekemään tosissani töitä suhteen eteen, vaikka rakastan kumppaniani enemmän kuin koskaan olen ketään rakastanut. Ihmiset ovat erilaisia näet.

Minä rakastin exääni aivan valtavasti ja yli kaiken. Arki oli joustoa, kompromissia, anteeksi antamista ja jotain kummallista ihan koko ajan. 14 yhteistä vuotta. Henkilökohtaisen romahtamisen, uupumuksen (taisteluväsymys, sanoi terveyskeskuksen lääkäri) jälkeen oli pakko repiä itsensä irti. Rakastin edelleen.

Tapasin ihmisen, jonka kanssa tuntui alusta pitäen jotenkin luonnolliselta ja helpolta. Alettiin tapailla. Alkuun olin, että kyllä tää tästä vielä hankalaksi muuttuu, odotetaan vaan. No ei muuttunut. Nyt 10 yhteistä vuotta ja kaikki edelleen vaan luistaa ja meillä on levollista ja mukavaa yhdessä. Pieniä erimielisyyksiä on noin kerran vuodessa ja isommin ollaan räyhätty kerran, muistaakseni jotain 3 yhteisen vuoden jälkeen.

Oma kokemukseni siis on, että ei sen pakko ole olla koko ajan niin työteliästä...

Oon tuo ensimmäinen, ja aivan sama kokemus, paitsi vähän vähemmän aikaa on uutta suhdetta takana. Ehkä liioittelin sanoessani ettei työläs rakkaus ole rakkautta, parempi ilmaus olisi ettei työltä tuntuva suhde ole oikeaan ihmiseen tai rakkaus ei silloin ehkä riitä.

Yhteensopivuus on tosi tärkeää, sillä voimia on kaikilla rajallisesti ja elämässä miljoona muuta asiaa jotka niitä vie. Parisuhteen pitäisi yleisesti ottaen antaa energiaa eikä viedä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Toisen huomioonottaminen, läheisyys ym "

Tuo on juuri sitä "työtä". 7v ei vielä kerro juuri mitään, jos se aika on tanssittu ns. ruusuilla, eikä mitään ongelmia ole ollut. Se muuttuu "työksi" sitten kun eteen tulee ongelmia.

Oikean ihmisen kanssa pitkäkin parisuhde on ihan mukavaa ja leppoisan hyvää eloa ja oloa. Ongelmat ratkeavat ja on hyvä olla ilman vääntöä. Toista ei voi syyttää omista virheistään ja hankalasta luonteestaan, joten sanoisin, että jotkut joutuvat tekemään ennemminkin töitä itsensä kanssa kuin parisuhteensa eteen.

Jos on saanut jo lapsuudenkodissaan terveen mielen ja arvostaa itseään, niin ei puolison valinnassakaan välttämättä mene niin pieleen. Jos lapsuudenkodista ei ole tullut mitään hyvää mukaan, niin metsään mennään. Kannattaa tutustua toiseen hyvin ennen kuin lähtee mihinkään virityksiin mukaan.

Hyvä, jos se menee näin. Elämässä voi kuitenkin tulla eteen asioita, joista ei pääse yli edes sillä terveellä mielellä ja itsensä arvostamisella. Näitä voivat olla työttömyys, masennus, syöpä, lapsen kuolema, lapsettomuus jne. Jos ongelmia ei ole ollut tai työtä ei ole tarvinnut tehdä, tulee olla kiitollinen. Aina ei hyvätkään lähtökohdat tai se, että on hyvä ihminen, pelasta tilannetta. 

Se, että parisuhteen eteen pitää tehdä työtä, tarkoittaa minusta sitä, ettei sitä saa ottaa annettuna ja itsestäänselvyytenä. Sillä ei siis tarkoiteta, että parisuhde olisi työläs tms vaan, että ikävätkin fiilikset pitää käsitellä. Olen kuullut joidenkin lähtevän parisuhteesta heti ensimmäisen riidan jälkeen, koska sitä ei pidetä hyvänä parisuhteena.

Se, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, ei myöskään tarkoita sitä, ettei saisi luovuttaa. On osattava tuntea ne omat rajat ja todeta, että tämä ei ole korjattavissa. Ne rajat ei välttämättä ole samat kuin jollain toisella. On ihan ok luovuttaa ja päättää parisuhde vaikkapa pettämisen jälkeen vaikka joku toinen pari voisikin päästä siitä yli.

Joillekin kompromissien tekeminen tuntuu työltä, joillekin toisille joustaminen ja yhteisen tien etsiminen käy vaivattomasti. Riippuu ihmisestä.

Olen ollut suhteessa ihmisen kanssa joka ei halunnut tehdä mitään kompromisseja, hän halusi elää omaa elämäänsä ja minun olisi kuulunut olla saatavilla vain silloin kun se hänelle sopi ja sillä tavalla kuin se hänelle kävi. Kompromisseja ei tehty edes ruoasta tai elokuvista, eksä päätti kaiken. Arvattavasti ei toiminut.

Olen nyt suhteessa ihmisen kanssa, jolle on kunnia-asia pitää puoliso tyytyväisenä ja joka pyrkii aina keskustelemaan ristiriidat selviksi, kunnes löydetään kumpaakin tyydyttävä ratkaisu. Elämä on helppoa, vaivatonta ja mukavaa. Riitoja ei melkein koskaan ole ja jos on, samasta asiasta ei tarvitse riidellä uudelleen.

Jos olisin ollut vain jälkimmäisessä suhteessa, ajattelisin ettei parisuhteen kuulu olla työtä, koska en meinaa huomata kaikkea sitä "työ"määrää, jonka teemme suhteemme eteen. Kun kumpikin ajattelee toisen hyvinvointia ja välittää toisesta aidosti, tuntuu parisuhde helpolta ja luontevalta.

Vierailija kirjoitti:

Erosin juuri ja olen alkanut tosissani miettimään mikä on hyvä parisuhde. Lisää viestejä kiitos!

Olen hyväksynyt jostain kumman syystä seuraavia lauseita: kukaan ei ole täydellinen, parisuhteen eteen on tehtävä töitä, ihmiset luovuttavat liian helposti parisuhteessa, täytyy tehdä kompromisseja ja joustaa, ole mukava kaikille ja rakkaus kestää kaiken.

Nyt olen tajunnut että nuo kaikki ovat saaneet minut suhteisiin vääränlaisten ihmisten kanssa ja sietämään huonoa ja jopa väkivaltaista kohtelua. Olen lisäksi ohittanut varoitusmerkkejä yms. ja käyn terapiassa asian vuoksi. Aion kitkeä nuo kaikki virhepäätelmät ajatuksistani pois!

Kuin mun elämästä! ja kuinka hyvin olenkaan alun itkujen jälkeen alkanut voida itse, kun oon alkanut tajuta, etten ole ollut kaiken aikaa vastuullinen ihanasta suhteesta ja syyllinen edellisen kumppanin onnellisuusvajeeseen.  Yritin 12 v olla parempi puolisko ja kannattelin toisenkin vastuuta juuri tuollaisten ajatusten vuoksi.

Mikä lie saa jotkut miehet suhteen keston karttuessa ja lasten synnyttyä taantumaan passivis-agressiivisen 14 vuotiaan pojan tasolle ja siinä tunnollinen ja vastuullinen nainen on nalkissa, kunnes tajuaa, että sitä parisuhdetyötä ei tarvitse tehdä kahden edestä. 

Kaikki tekeminen vaatii jonkin verran työtä, mutta toiset kokevat sen eri tavalla kuin toiset. Ennen vanhaan sukkien neulominen/kutominen, valitse oman murteesi sana, oli työtä. Nykyään se on kiva harrastus. Tykkään hiihtämisestä, mutta kyllähän suksien huollossa on jotain työtä. 

Ei me tehdä mitään raskasta työtä, vaan lähinnä meillä se "työ" on suunnittelua ja toimintaa yhdessä. Syödään samaa ruokaa, jos toisella tekee mieli eri ruokaa kuin toisella, sitten toinen joustaa. Tässä pitää muistaa vuorotella. Kotityöt on sinkullakin, parisuhteessa pitää ottaa huomioon myös se toinen osapuoli. Se on kompromisseja ja konfliktien ennalta ehkäisyä hyvällä suunnittelulla ja sitä, että molemmat osapuolet saavat äänensä kuulumaan. Mikään hotelliyö yhdessä tai ravintolaillallinen ei meidän mielestämme ole työtä, vaan kivaa. Se työ osuus on siinä, kun nämä suunnitellaan, mutta työkin voi olla kivaa, myös parisuhteen eteen tehty. 

Ap, koska 7v. on parisuhteen näkökulmasta vasta alkusoitto ja elätte lähes kuherruskuukautta. Kun yli 10v mittarissa tule ihmettelemään asiaa uudelleen niin voidaan keskustella.. Kyllä se parisuhde työtä vaatii, usko tai älä. Varsinkin sitten kun kuvioon tulee muita osatekijöitä esim lapsia.

Kysymys siitä, vaatiiko parisuhde työtä vaatisi ensin selkeän määritelmät siitä, mitä kukakin työllä ajattelee.

Jollekin työ on pelkästään negatiivinen asia. Raadetaan ja tehdään asioita joita ei ei haluaisi, tatti on otsassa ja työ on pelkästään ikävää.

Toiselle taas työ on itsessään positiivinen asia. Se voi kehittää, se voi olla mielenkiintoista, se voi olla mukavaa, se voi olla mielekäs sisältö elämässä.

Joten vaatiiko parisuhde työtä? Pitäisi kysyä vaatiiko parisuhde negatiivista uhrautumista ja raatamista - tai vaatiiko parisuhde panostamista itselleen tärkeään asiaan, jonka kokee mielekkääksi ja josta saa hyvää mieltä.

Toisille työ on helppoa ja sujuu kuin tanssi. Toiselle työ on pään hakkaamista seinään. Joten kun joku vertaa parisuhdetta työntekoon, mietipä hetki miten kyseinen ihminen suhtautuu työhönsä.