Minkälaisia ovat luonnehäiriöisten lapset?

Miten olet löytänyt sellaisen terveen miehen joka sinua kestää? Jos näin tökerösti asian ilmaisen. Itse olen ongelmaisena huomannut, että harva mies kestää jos ei ole luonteeltaan peruspulliainen.

Kiitos ehdotuksesta, mutta itse ainakin käyn jo terapiassa asian takia joten turha vatvominenkaan ei ole hyvästä.



terv.öö oisko 19

mutta sen muistan että pelkäsin häntä aina. Hän oli kavereiden keskuudessa todella pidetty ja ihmettelin aina mielessäni kun minulle puhuttiin että isäsi se on sitten niin ja niin mukava ym. Kotona ei sitten ollutkaan niin mukava.. Tai tarkemmin sanottuna ei puhunut kotona oikeastaan mitään.. Etenkään äidille. Päissään sitten kyllä tuli tanaa, keleä ym... T. 25

jolla myös alkoholiongelma. Veljenikin sairastui aikuistuttuaan ja teki itsemurhan. Kovin on kova hinta.



Noh, itse olen sitten sekoitus määräilevää jääräpäätä ja ylikilttiä suorittajaa. Mikä tarkoittaa että saatan vetää itseni täysin piippuun muiden ihmisten takia: yritän tehdä kaiken (siis aivan kaiken, kotona, työssä, harrastuksissa, ystäväpiirissä) 200-prosenttisesti kunnes fysiikka pettää uupumuksen takia.



Mutta se mikä minut pelasti on, että tarpeen tullen saatan joskus löytää itsestäni kyvyn sanoa ei. esim. marssin murkkuna lastensuojeluun ja kerroin mikä tilanne meillä on kotona (viinaa, väkivaltaa, nälkää) ja niinpä minut huostaanotettiin.

että olikohan isäni luonnehäiriöinen. Niin samankaltaisia ajatuksia kuin mm 19 ja 22 mainitsivat, minulla mielessä ollut aina....

Äitini kärsi mielenterveysongelmasta jonka ymmärsin vasta varhaisaikuisuudessa. Olen sitä nyt työstänyt mielessäni äitini kuoleman jälkeen ja miettinyt että lapsuuden kokemukseni voivat ehkä aiheuttaa ulkopuolisen oloni sosiaalisissa tilanteissa. Minulla on ystäviä ja sosiaalista elämää, mutta missään en oikein tunne olevani " kotona" , jotenkin aina tunnen olevani vähän pihalla ja erilainen. Sekavasti selitetty mutta jos joku ymmärtää...

25: Ei saata olla luonnehäiriöstä lainkaan kyse, sillä 19 ja 21 eivät sanoneet, että heidän vanhempansa olisivat nimenomaan luonnehäiriöisiä, enkä itse ainakaan sitä heidän tekstiensä perusteella automaattisesti oletakaan.

Vähän sellaisia saamattomia nyhväkkeitä kuten isänsäkin. Äiti oli oikein kotimonsteri!

Olin itse kiltti ja helppo lapsi.

Nyt olen kuitenkin avohoidossa ja toivon, että tämä ketju katkeaisi ja omat lapseni saisi normaalin lasuuden. Oikeastaan synnytyspelon vuoksi pääsin juttelemaan aivan mahtavan psykiatsrisen sairaanhoitajan kanssa ja sen jälkeen olen käynyt psykiatriaan erikoistuneella lääkärillä. Pystyn nykyään tiedostamaan mielenterveydelliset ongelmat. Käynnit jatkuu edellleen ja jatkossa haetaan kelan psykoterapia tukea ja sitten sinne.

Ongelmia pystyy salaamaan varsin pitkään ja näyttämään tasapainoiselta, mutta alamäkeni oli pitkä ja loiva, mutta varma.

Mulla on vaativa persoonallisuus diagnosoitu. Huomaan tyttäressäni samoja piirteitä vaikka toki yritän häntä kasvattaa. Nuo piirteet on kuitenkin lapsella vaan opittuja kun minulla ne taas on varhaislapsuudessa syntyneitä henkisiä vammoja. Niitä tyttärelläni ei ole joten en ole kovin huolissani. Mies on ihan terve kummiskin.

Mitä masentuneempi olin, sitä sosiaalisemmalta vaikutin, ja sitä enemmän hymyilin. Vuosia vei edes tajuta tämä. Vieläkään en oikein osaa uskoa, että minulla olisi OIKEASTI jotain arvoa jollekulle, vaikka minulla on ihana mies ja lapsi, jotka varmasti välittävät. Olen oppinut tulemaan toimeen hyvin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, ja toimimaan aina niin kuin " kuuluu" , mutta koskaan en kai pääse eroon siitä, että sisälläni tunnen aina olevani jotenkin vähän enemmän yksin kuin muut; en tunne kuuluvani täysin joukkoon, vaan olen aina ikäänkuin pikkuisen ulkopuolelle suljettu (siis muut eivät minua ulkopuolelle sulje, mutta ... no; vaikea selittää) Olen ihan onnellinen ja tasapainoinen, mutta sellainen tietty alakulo kuuluu kuitenkin koko ajan elämään; en muista kuin muutaman lyhyen hetken, jolloin se olisi ollut poissa.



Äitini on pahasti psyykkisesti sairas, enkä ole koskaan saanut lapsena mitään tukea asian suhteen. Itseasiassa se selvisi minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Tottakai tiesin jo varhain, että äiti on kummallinen, mutta kun kaikki " suojelivat" minua siltä käyttäytymällä niinkuin kaikki olisi ok, luulin itsekin, että tehtäväni on ensisijaisesti pitää kulisseja pystyssa ettei vain kukaan saa tietää mitä kotimme seinien sisäpuolella tapahtuu.

Löysin mieheni 11 vuotta sitten baarista ;) On täysin kunnollinen, ei mikään deeku,pettäjä, valehtelija tms. Aivan mahtava isä lapselle. Miehenä myös ok vaikka romantiikka ei ole hänen parhaita puoliaan..... Kestää mua ihan hyvin :) 16

ei tosiaan ole KOSKAAN NÄLKÄ. Ja juuri mikään ruoka ei kelpaa. On kyllä aika laiha poika.



ap

Tekstisi oli kuin minun itseni kirjoittamani, paitsi minulla ei ole vielä lapsia eikä miestä. Itse jouduin isän alkoholismin takia peittämään todelliset tunteeni ja kuljin vuosia naamio päällä ja käyttäydyin aina niin kuten minun odotettiin tietyssä tilanteessa käyttäytyvän. Lopulta sitten ei psyyke enää kestänyt ja masennuin vakavasti. Kuten sinäkin tunnen itseni usein ulkopuoliseksi riippumatta siitä missä ryhmässä olen. Se on minusta paha tunne. Lisäksi alakulo seuraa mukana varmaan läpi loppuelämäni. Silloin tällöin yhä se pikkutyttö, jonka isä hylkäsi, itkee sisälläni. En tiedä pääseekö siitä tunteesta koskaan eroon vaikka yrittäisi prosessoida asiaa vuosia.

Kolmas samanlainen ilmoittautuu. 19:n kirjoitus oli kuin minun kynästäni myös!



Aian tunnen oloni kummalliskesi sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, että en osaa kirjoittamattomia sosiaalisia sääntöjä, en ymmärrä niitä. Olen pohdiskellessani tullut siihen tulokseen, että koska olen koko ikäni oppinut mukautumaan toisten mielialoihin ja juttuihin, koska olen hyvä siirtämään omat tunteeni syrjään ja osaan valehdella hyvin, minulla ei ole ymmärrystä siitä, mikä on normaalia missäkin tilanteessa.



Olisi hirveän mielenkiintoista keskustella kanssanne enemmänkin! Haluaisitteko vaihtaa sähköpostilla ajatuksia?

tosin eli hyvin tasapainoista elämänvaihetta minun ollessani pieni. Itse huomasin äitini ongelmat vasta teininä. Kärsin tällöin paljon äitini ongelmista ja häpesin häntä. Nykyään elän normaalia elämää, vakaassa parisuhteessa, käyn töissä. Osaan käsitellä ongelmia ja olen tyytyväinen elämääni. En sairasta luonnehäiriötä. Häpeän tunne on kuitenkin voimakas elämässäni. Häpeän sukulaisiani ystävien edessä, sekaista kotia jos joku tulee käymään, miestäni, itseäni jos menen vaikka kauppaan ilman meikkiä.......

Tunnen kans yhden naisen joka kyllä päälle päin osaa olla fiksu ja herttainen mutta kotona kaikkea muuta. Rasittavaa olla hänen luonaan kylässä kun mollaa ja haukkuu miestään koko ajan. Onneksi heillä ei (vielä) lapsia.

olen itsekin luonnehäiriöinen (toinen vanhemmistakin oli)

ja minua loukkaa syvästi ihmisten pahansuopaiset puheet oikeasti persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä. ihan kun joku tahalleen käyttäytyisi vaikeasti.

Oletko lukenut kirjan: Naamiona terve mieli.

Onko sinulla ja vanhemmallasi samanlaiset pers häiriöt? Onko näillä yhteyttä?