Kun lapsella on haasteita elämässä ja palaute hänestä on lähes aina negatiivista

Elämä on kowaa ;(

Sincc

Tsemppiä ..

Miksei lapsi pysty muuttamaan omaa käyttäytymistään koulussa?

En osaa neuvoa tuen ja terapioiden hakemisessa, mutta tuo koulu! Asenne on koulussa aivan väärä, pitää ottaa lähtökohdat huomioon, ja jokaisen lapsen pitää saada kannustusta ja positiivista palautetta. 

Ota asia koulussa puheeksi, opettaja, koulukuraattori, mitä siellä nyt onkaan. Yhteinen keskustelu. Lapsessasi on ihan varmasti koulussakin hyviä puolia. 

Vierailija kirjoitti:

Miksei lapsi pysty muuttamaan omaa käyttäytymistään koulussa?

No daa, varmaan siksi, että aivojen hermoradat ei ole kiinni pelkästään halusta ja päätöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Miksei lapsi pysty muuttamaan omaa käyttäytymistään koulussa?

No miten sen nyt selittäisi.. esim. hänen kielelliset haasteet on sellaiset että kun muut puhuu asiat nopeasti ja tilanteet on hälyisiä, hän ymmärtää asiat väärin tai ymmärtää hitaasti. Samaten hän ei osaa ilmaista itseään yhtä taitavasti tai esim. kohteliaasti kuin muut, vaan tarvitsee vaikkapa aikuista sanoittamaan tilanteita. Hän saa siis kyllä terapiaa ja kuntoutusta näihin ja kuroo muita pikkuhiljaa kiinni, mutta se on hidas prosessi. Ei ole mitään taikasauvaa millä minä saisin lapsen toimimaan paremmin tai ettäkö asia olisi vain lapsen omasta päätöksestä kiinni, kun niitä tiettyjä taitoja ei vaan vielä ole. Ap

Lapsuuudessa ja nuoruudessa haasteellista on se että sitä painetta tulee niin moni eri suuunnasta ja samaan aikaan nuorella ja lapsellla on niin huonot valmiudet sitä käsitellä kun ei ole esim kokemusta muttta siinähän sitä myös karttuuu kokemusten myötä.

Sanot koululle selkeän rauhallisesti että hankkivat kapasiteettia sinne KOULULLE. Kysy miten asiassa voi edetä. Tossahan lapsi on joku likakaivo johon puretaan tiesmitä opettajan pieleenmenneitä treffejä tms.

Nalkutus, nillitys ja muu perseily nyt ei vaan toimi.

Lopeta altavastailu ja kerro ettet kaipaa lisäkuormaa asiassa jolle et mitään voi.

Kasvatusvastuu on koululla silloin kun lapsi on koulussa. Hakekoon lisäkoulutusta jos eivät pärjää.

Ei maailmassa muitten ehdoilla pidä elää.

Muistan oman lapsen kohdalta tuon vaiheen, jossa kaikki palaute oli aina negatiivista ja oli tosiaankuin olisi lähtenyt 10 metrin takamatkalta kisaan, mikään omaan tasoon nähden hyväkään yritys ei koskaan ollut opettajille tarpeeksi hyvä. Välillä opettajat suorastaan yhtyivät luokkakaverien pilkkaan ja ajattelivat kai, että se lukivaikeuksinen lapsi tahallaan takeltelee englanniksi ääneen lukiessaan (todellinen valituksen aihe erääässä puhelussa, jonka koulusta aikanaan sain) - ja kun siitä pilkasta sitten hermostuu, niin se lukivaikeuksinen lapsi on tietysti syyllinen ja tarvitsee keskustelua aggressiivisuudesta, ei ne pilkkaajat.

Oma lapsi oli onneksi erinoimaisen yliopistosairaalatasoisen hoidon piirissä neurodiagnoosinsa takia. Sieltä sai myös työntekijön, joka kävi koulussa puhumassa opettajille koko luokalle sopivista työskentelymenetelmistä, jotka ihan erityisesti auttoi meidän lasta. Esim luokanopettaja osallistui näihin ja hyöty oli huomattava, koko luokan kannalta (ja voin kuvitella, että myös opettajan itsensä kannalta, koska ei meidän lapsi ollut ainoa, joka hyötyi luokassaa ja näitä on joka luokalla). Ongelma oli siinä, että kaikki opettajat eivät tulleet mukaan. Esim tuo yllä soitellut enkunope ei osallistunut. Sama palvelu kävi myös yläkoulussa aikanaan.

Kannattaa myös yrittää kaikin keinoin varmistaa, että tieto lapsen luki/kielellisistä vaikeuksista menee koulussa opettajille asti. Niin ei nimittäin käy itsstään, vaan se jää johonkin semisalaiseen kansioon jumittamaan, jollette itse kerro opettajille henkilökohtaisesti. Aina se tieto ei tietysti vaikuta mihinkään, vaikka opettajilla se olisikin.

Jos joku terveydenhoitopuolen hoitotaho on olemassa, sieltä kannattaisi kysyä myös, onko mahdollista saada jotain neuropsykologista kuntotusta tai luki/kielellistä terapiaa. Ne on rakennettu siten, että siellä myös saa positiivisia kokemuksia ja palautetta.

Joissain kunnissa myös perheneuvola voi auttaa koulunkäynnin pulmienkin kanssa. Meille tästä kerrottiin terveydenhoidossa ja sanottiin, että ”kannattaa ottaa yhteys ja heti aluksi sanoa, että diagnoosit on olemassa, jotteivät ala etsiä ongelmaa väärästä paikasta”. Tästä voi olla erityisesti hyötyä silloin kun negatiivinen palaute alkaa masentaa lasta ja vaikuttaa lapsen käytökseen ja tarvitsette keinoja sen yli pääsemiseen - lapsen omalta kannalta ja koko perheen kannalta.

Lopuksi sanon vielä, että mun lapseni on nyt aikuinen ja sillä menee ihan hyvin. Eivät ne haasteet tietysti ole mihinkään kadonneet, aivot toimivat edelleen eri kiemuralla kuin normaaleilla ihmisillä, mutta hän osaa elää ja toimia haasteidensa kanssa ja on nykyään alalla, jossa ne kaikkein pahimmat ongelmat eivät ole joka päivä vastassa. Kyllä sunkin lapsesi vielä löytää paikkansa, koska hänellä näyttää olevan vanhempi, jota kiinnostaa auttaa.

Tuttu tunne, paitsi minulla on paljon synkempi ajatuksia nykyään. Meillä diagnoosi lapsella. Fiksu kuin mikä, mutta kuormittuneena purkautuu kaikki huonona käytöksenä. Kuormittuu hyvin herkästi kaikesta. En nyt jaksa lapsen haasteita selittää, mutta voin käsi sydämellä sanoa että olen tehnyt aivan kaiken mitä voin lapsen eteen. Silti tänään mietin, että olen tehnyt lapsen, josta on vain harmia ja taakkaa muille. En aina ajattele näin, mutta juuri nyt näin. Elämänilo on kadonnut, kun kaikki energia menee lapsen asioihin. En pysty edes menemään kokoaikatöihin, koska lapsi ei pärjää kokopäivähoidossa. Minun elämässäni ei ole mitään positiivista odotettavaa. Koko tulevaisuus näyttää synkältä ja murheelliselta, enkä tule kokemaan samanlaista iloa lapsesta kuin mitä muut vanhemmat kokevat kasvun ja itsenäistymisen myötä. Joka päivä saa syyllistäminen joko median kautta tai sitten ihan lähipiiristä. En tiedä oikeasti ketään joka käyttäisi näin paljon aikaa lapsen kasvatukseen ja asioiden hoitamiseen kuin minä ja mieheni. Joka ilta mietin, miten olen voinut epäonnistua näin pahasti asiassa, joka on minulle niin tärkeä.

Tämä osuu koska itsellä on ollut tavallaan samanlaisia ongelmia aikuisuudessa. Lapsena olin hyvä koulussa ja opettajat pitivät. Stressaastuneena ja ahdistuneenena toilailua tulee.

Sanon myös että ala rukoilla, voin saada alapeukkuja tai en mutta ainakin olen sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne, paitsi minulla on paljon synkempi ajatuksia nykyään. Meillä diagnoosi lapsella. Fiksu kuin mikä, mutta kuormittuneena purkautuu kaikki huonona käytöksenä. Kuormittuu hyvin herkästi kaikesta. En nyt jaksa lapsen haasteita selittää, mutta voin käsi sydämellä sanoa että olen tehnyt aivan kaiken mitä voin lapsen eteen. Silti tänään mietin, että olen tehnyt lapsen, josta on vain harmia ja taakkaa muille. En aina ajattele näin, mutta juuri nyt näin. Elämänilo on kadonnut, kun kaikki energia menee lapsen asioihin. En pysty edes menemään kokoaikatöihin, koska lapsi ei pärjää kokopäivähoidossa. Minun elämässäni ei ole mitään positiivista odotettavaa. Koko tulevaisuus näyttää synkältä ja murheelliselta, enkä tule kokemaan samanlaista iloa lapsesta kuin mitä muut vanhemmat kokevat kasvun ja itsenäistymisen myötä. Joka päivä saa syyllistäminen joko median kautta tai sitten ihan lähipiiristä. En tiedä oikeasti ketään joka käyttäisi näin paljon aikaa lapsen kasvatukseen ja asioiden hoitamiseen kuin minä ja mieheni. Joka ilta mietin, miten olen voinut epäonnistua näin pahasti asiassa, joka on minulle niin tärkeä.

Mikä diagnoosi lapsella on? Muista ettei se ole sinun vikasi ja olet paras äiti lapsellesi.

No joo, olisiko kenenkään mielestä parempi, jos erityistä tukea tarvitseva lapsi olisi erityisluokalla, jossa olisi pienempi ryhmä ja erityisopettaja, jolla on koulutusta ja osaamista erityistä tukea tarvitsevan lapsen tukemiseen?

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne, paitsi minulla on paljon synkempi ajatuksia nykyään. Meillä diagnoosi lapsella. Fiksu kuin mikä, mutta kuormittuneena purkautuu kaikki huonona käytöksenä. Kuormittuu hyvin herkästi kaikesta. En nyt jaksa lapsen haasteita selittää, mutta voin käsi sydämellä sanoa että olen tehnyt aivan kaiken mitä voin lapsen eteen. Silti tänään mietin, että olen tehnyt lapsen, josta on vain harmia ja taakkaa muille. En aina ajattele näin, mutta juuri nyt näin. Elämänilo on kadonnut, kun kaikki energia menee lapsen asioihin. En pysty edes menemään kokoaikatöihin, koska lapsi ei pärjää kokopäivähoidossa. Minun elämässäni ei ole mitään positiivista odotettavaa. Koko tulevaisuus näyttää synkältä ja murheelliselta, enkä tule kokemaan samanlaista iloa lapsesta kuin mitä muut vanhemmat kokevat kasvun ja itsenäistymisen myötä. Joka päivä saa syyllistäminen joko median kautta tai sitten ihan lähipiiristä. En tiedä oikeasti ketään joka käyttäisi näin paljon aikaa lapsen kasvatukseen ja asioiden hoitamiseen kuin minä ja mieheni. Joka ilta mietin, miten olen voinut epäonnistua näin pahasti asiassa, joka on minulle niin tärkeä.

Hei, haluan vain sanoa, että minullakin oli näitäkin päiviä (ja viikkoja ja joskus kuukausiakin) aikanani. Ja sellaisia päiviä oli pari, joina ei vaan enää pystynyt edes yrittämään enempää. En uskalla edes tähän kirjoittaa ajatuksiani, mutta mulla oli hyvä perhes”rmasuunnitelma tehtynä. Läheisten tuki esti menemästä niin pitkälle. Onneksi sitä oli, eikä kaikki sentään syyllistäneet. Onneksi, sillä koko totuus EI ole niin synkkä kuin miltä se joskus tuntuu! Tunneli näyttää loputtomalta, mutta lupaan, että valoa ilmaantuu kun jaksat laahustaa sitä eteenpäin.

Koita kerätä mistoja pienistäkin hyvistä hetkistä. Ne kantavat pitemmälle kuin uskoisi. Myöhemmin niillä on suuri arvo.

Ja se, missä kannattaa tehdä toisin kuin minä: hanki itsellesi keskusteluapua ja kunnon unilääkkeet. Minå en jaksanut, koska voimat kului muuhun ja ajattelin, etteihän se tilannetta oikeasti muuta. Eikö olisi muuttanutkaan, mutta olisi vähentänyt stressin aiheuttamia pitkän tähtäimen vahinkoja omalle terveyelle.

Onneksi kehuin lapsiani aina niin paljon että kateelliset varoittivat lapsen ylpistymisestä. Hyviä lapsia tuli kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne, paitsi minulla on paljon synkempi ajatuksia nykyään. Meillä diagnoosi lapsella. Fiksu kuin mikä, mutta kuormittuneena purkautuu kaikki huonona käytöksenä. Kuormittuu hyvin herkästi kaikesta. En nyt jaksa lapsen haasteita selittää, mutta voin käsi sydämellä sanoa että olen tehnyt aivan kaiken mitä voin lapsen eteen. Silti tänään mietin, että olen tehnyt lapsen, josta on vain harmia ja taakkaa muille. En aina ajattele näin, mutta juuri nyt näin. Elämänilo on kadonnut, kun kaikki energia menee lapsen asioihin. En pysty edes menemään kokoaikatöihin, koska lapsi ei pärjää kokopäivähoidossa. Minun elämässäni ei ole mitään positiivista odotettavaa. Koko tulevaisuus näyttää synkältä ja murheelliselta, enkä tule kokemaan samanlaista iloa lapsesta kuin mitä muut vanhemmat kokevat kasvun ja itsenäistymisen myötä. Joka päivä saa syyllistäminen joko median kautta tai sitten ihan lähipiiristä. En tiedä oikeasti ketään joka käyttäisi näin paljon aikaa lapsen kasvatukseen ja asioiden hoitamiseen kuin minä ja mieheni. Joka ilta mietin, miten olen voinut epäonnistua näin pahasti asiassa, joka on minulle niin tärkeä.

Hei, haluan vain sanoa, että minullakin oli näitäkin päiviä (ja viikkoja ja joskus kuukausiakin) aikanani. Ja sellaisia päiviä oli pari, joina ei vaan enää pystynyt edes yrittämään enempää. En uskalla edes tähän kirjoittaa ajatuksiani, mutta mulla oli hyvä perhes”rmasuunnitelma tehtynä. Läheisten tuki esti menemästä niin pitkälle. Onneksi sitä oli, eikä kaikki sentään syyllistäneet. Onneksi, sillä koko totuus EI ole niin synkkä kuin miltä se joskus tuntuu! Tunneli näyttää loputtomalta, mutta lupaan, että valoa ilmaantuu kun jaksat laahustaa sitä eteenpäin.

Koita kerätä mistoja pienistäkin hyvistä hetkistä. Ne kantavat pitemmälle kuin uskoisi. Myöhemmin niillä on suuri arvo.

Ja se, missä kannattaa tehdä toisin kuin minä: hanki itsellesi keskusteluapua ja kunnon unilääkkeet. Minå en jaksanut, koska voimat kului muuhun ja ajattelin, etteihän se tilannetta oikeasti muuta. Eikö olisi muuttanutkaan, mutta olisi vähentänyt stressin aiheuttamia pitkän tähtäimen vahinkoja omalle terveyelle.

Olen tosi pahoillani. Onneksi olet kuitenkin jaksanut. Ja olen täysin samaa mieltä siitä että uni vaikuttaa jaksamiseen ja peliin kaikki mikä vaan auttaa nukkumaan.

Tällaisiin tapauksiin kuten apn lapsi pitäisi saada enemmän tukea. Koulussa pitäisi olla ylimääräista apua, ja apua pitäisi olla perheille muutenkin, ja "erilaisille" ihmisille läpi aikuisuuden.

Vierailija kirjoitti:

No joo, olisiko kenenkään mielestä parempi, jos erityistä tukea tarvitseva lapsi olisi erityisluokalla, jossa olisi pienempi ryhmä ja erityisopettaja, jolla on koulutusta ja osaamista erityistä tukea tarvitsevan lapsen tukemiseen?

Kuulostaa hyvältä, mutta jättää mainitsematta, että näillä erityisluokilla on kaikki lapset erityisen tuen tarpeessa, joten se yksittäinen oppilas jää vähintään yhtä pahasti jalkoihin kuin tavallisella luokallakin. Lisäksi niissä voi kyllä muodollisesti olla muka normaalioppimäärät käytössä, mutta käytännössä ei ole.

Oma lapseni siirtyi tällaiselle erityiluokalle ja erityiskouluun ja meille luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ammattitaitoisesta erityistuesta, nollatoleranssista väkivallan suhteen ja normaalioppimääristä (kun lapsella oli kapea-alaisia vaikeuksia, mutta ihan normaali äly). Käytännössä opettajat oli koulutettu joskus 1990-luvulla eli tieto ei tosiaan ollut enää ajantasaista, lapsi sai turpaansa koulun pihalla viikoittain ja pian kävi ilmi, ettei esimerkiksi koko koulussa enää yläkoulun puolella ollut edes pätevää opettajaa normaalioppimäärälle matematiikassa tai kielissä enää yläkoulun puolella. Se kokeilu todettiin siis entistä huonommaksi vaihtoehdoksi ja lapsi palasi normaaliluokalle.

No systeemissä on vikaa. Ehkä vanhempien pitää muuttaa sitä, niin ettei kenellekään jää paha mieli. Lapsilta vaaditaan liikaa, lastasi voisi ymmärtää. Opettajan pitäisi selvitä käytösasioissa itse ja kannustaa lasta, ei raportoida jokaista liikettä muille.

Vierailija kirjoitti:

No joo, olisiko kenenkään mielestä parempi, jos erityistä tukea tarvitseva lapsi olisi erityisluokalla, jossa olisi pienempi ryhmä ja erityisopettaja, jolla on koulutusta ja osaamista erityistä tukea tarvitsevan lapsen tukemiseen?

Ryhmät voisivat myös automaattisesti pieniä ja aikuisten määrä riittävä aina tapauskohtaisesti. Harva lapsi hyötyy nykyisistä isoista kouluista ja luokista. Inkluusion hengessähän näin tulisi olla, vaan ei ole, sillä kunnan talous määrittää oikeastaan kaiken kasvatukseen ja opetukseen liittyvän. Rahoituksen tulisi tulla suoraan valtiolta ja resurssien tulisi olla lakimääreisiä.

Erityisluokka voi myös lisätä käytöshäiriöitä ja syrjäytymistä. Nämä lapset kasvavat isoina osaksi yhteiskuntaa ja tulevat olemaan ihan aikuisia ihmisiä. Heitä ei voi enää silloin "lakaista" pois, joten parempi olisi varmaan alusta alkaen olla osa normaalia koulua ja elämää - tuki huomioiden. Tämän useimmat huutelijat unohtavat. On helppo huudella ratkaisuja, kun ei mieti pitkän välin seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne, paitsi minulla on paljon synkempi ajatuksia nykyään. Meillä diagnoosi lapsella. Fiksu kuin mikä, mutta kuormittuneena purkautuu kaikki huonona käytöksenä. Kuormittuu hyvin herkästi kaikesta. En nyt jaksa lapsen haasteita selittää, mutta voin käsi sydämellä sanoa että olen tehnyt aivan kaiken mitä voin lapsen eteen. Silti tänään mietin, että olen tehnyt lapsen, josta on vain harmia ja taakkaa muille. En aina ajattele näin, mutta juuri nyt näin. Elämänilo on kadonnut, kun kaikki energia menee lapsen asioihin. En pysty edes menemään kokoaikatöihin, koska lapsi ei pärjää kokopäivähoidossa. Minun elämässäni ei ole mitään positiivista odotettavaa. Koko tulevaisuus näyttää synkältä ja murheelliselta, enkä tule kokemaan samanlaista iloa lapsesta kuin mitä muut vanhemmat kokevat kasvun ja itsenäistymisen myötä. Joka päivä saa syyllistäminen joko median kautta tai sitten ihan lähipiiristä. En tiedä oikeasti ketään joka käyttäisi näin paljon aikaa lapsen kasvatukseen ja asioiden hoitamiseen kuin minä ja mieheni. Joka ilta mietin, miten olen voinut epäonnistua näin pahasti asiassa, joka on minulle niin tärkeä.

Hei, haluan vain sanoa, että minullakin oli näitäkin päiviä (ja viikkoja ja joskus kuukausiakin) aikanani. Ja sellaisia päiviä oli pari, joina ei vaan enää pystynyt edes yrittämään enempää. En uskalla edes tähän kirjoittaa ajatuksiani, mutta mulla oli hyvä perhes”rmasuunnitelma tehtynä. Läheisten tuki esti menemästä niin pitkälle. Onneksi sitä oli, eikä kaikki sentään syyllistäneet. Onneksi, sillä koko totuus EI ole niin synkkä kuin miltä se joskus tuntuu! Tunneli näyttää loputtomalta, mutta lupaan, että valoa ilmaantuu kun jaksat laahustaa sitä eteenpäin.

Koita kerätä mistoja pienistäkin hyvistä hetkistä. Ne kantavat pitemmälle kuin uskoisi. Myöhemmin niillä on suuri arvo.

Ja se, missä kannattaa tehdä toisin kuin minä: hanki itsellesi keskusteluapua ja kunnon unilääkkeet. Minå en jaksanut, koska voimat kului muuhun ja ajattelin, etteihän se tilannetta oikeasti muuta. Eikö olisi muuttanutkaan, mutta olisi vähentänyt stressin aiheuttamia pitkän tähtäimen vahinkoja omalle terveyelle.

Kiitos viestistä ja kannustuksesta. Itku tuli kun luin.

-lainaamasi

Kaipaan sitä aikaa, kun luokassa oli normaalit oppilaat ja kaikki erityiset elämää takamatkalta tavoittelevat olivat pienryhmissä ja sieltä ponnistivat eteenpäin.

Ei luokassa voida lähteä siitä, että yhden kohdalla laitetaan silmät kiinni ja annetaan asioiden vain tapahtua.