Herkästi loukkaantuva ja pitkävihainen lapsi - vinkkejä kaivattaisiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on hyvä idea, että toisin hänelle sitä meidän näkökulmaa esiin. Mielestäni empatiakykyä hänellä on ja pystyy esim. koulun kaverisuhteita tarkastelemaan empaattisesti. 

Sinä, joka sanoit, että autat vihaista lasta rentoutumaan. Antaako lapsi kuitenkin sinun koskettaa jne siinä tilanteessa? Meillä ei välttämättä halua, että häntä kosketaan, kun on kiukkunsa keskellä. 

Mutta ehkä tuota voisi kokeilla, että ottaisi entistä enemmän esille sitä puolta, että miltä tämä meistä tuntuu. 

Päiväkodissa kyselin lastentarhanopettajalta tähän vinkkejä, ja hänen kantansa oli lähinnä, että se on lapsen temperamentti, joka pitää hyväksyä. Sinänsä kodin ulkopuolella sujuu hyvin, niin olisi aika sattumankauppaa että perheneuvolasta löytyisi ihminen, joka ymmärtäisi ongelmaa.

Omani on jo isompi koululainen, mutta pienempänä tosiaan rentoutin häntä. Vieläkin joskus jos on jokin tunne voimakkaasti hänellä päällä.

Lapsi tosiaan ei halua, että häneen kosketaan. Samaan aikaan tosin uskon, että hän haluaa apua tunteesta ylipääsemiseen. Pienenä saattoi olla muutaman tunnin puhumatta vihaisena. Loukkaantuminen oli ensiksi pientä ja mitä pidempään asiaa hautoi, sitä suuremmaksi tunne hänellä kävi kunnes lopulta se oli muuttunut vihaksi.

Tein ja teen edelleen yleensä niin, että annan olla hetken rauhassa ja menen sitten viereen istumaan ja rauhallisesti puhumaan, kunnes tilanne laukeaa sen verran, että voin koskettaa. Joskus vain istun vieressä. Yritän saada lapsen puhumaan ja pienenä tosiaan rentoutin..Jos kyse on jostain naurettavasta pikkujutusta, kerron lyhyesti miksi jokaisesta asiasta ei kannata ja voi suuttua. Silittelen ja kun tunne lopulta joskus menee ohi, käymme läpi miten seuraavalla kerralla kannattaa toimia. Yhä uudelleen ja uudelleen olen toistanut tämän. Nykyisin tytär ei ole enää niin pitkävihainen tai jos loukkaantuu herkästi, tiedän, että taustalla saattaa olla jotain muutakin.

Mutta tämä on tosi vaikeaa tietää, milloin toimia mitenkin. Kahden muun lapsen kanssa tällaiset asiat ovat tuplasti helpompia, koska he eivät loukkaannu joka asiasta ja viha tulee heillä hetkessä ja menee nopeasti ohitse. Välillä on vaikeaa tietää, olenko kasvattanut oikein vai olisiko pitänyt jättää enemmän ilman huomiota, kun loukkaantuu. Itse jotenkin uskon, että.lasta ei tulisi jättää yksin isojen tunteiden kanssa, pienet loukkaantumiset olen antanut olla ilman huomiota.

Lapsi on tosiaan nyt alakoulun viimeisellä luokalla ja murrosiästä on merkkejä. Ei varmasti tule helppoa hänen kanssaan, mutta ainakin meillä on hyvin läheiset ja avoimet välit, olemme aina puhuneet paljon ja lapsi on tosiaan kuuliainen, tottelee, on kiltti sisaruksille, hoitaa perheemme eläimet lähes yksin, koska pitää siitä ja on saanut useamman hymytyttöpalkinnon koulussa.

Kiitos tästä! Ehkä sitten vaan pitää yrittää jaksaa kerta toisensa jälkeen käydä asiaa läpi niin kuin olet tehnyt. Edistymistä on kuitenkin tapahtunut esim. sen verran, että hän saattaa joskus itsekin tunnistaa, että nyt kiukun takana on ihan vaan nälkä. Asia, mitä on moneen kertaan puhuttu ja ehkä joskus liikaakin menee siihen, että "no nyt sulla on nälkä, syö jotain". 

Ihan samaa sitä pohtii, että mikä olisi oikea tapa kasvattaa - ja voiko antaa yhdelle "liikaa" huomiota, kun ne toiset kaksi meilläkin ovat tässä asiassa huomattavasti helpompia. Siskon mielestä hakee tuolla lähinnä huomiota - voihan siinä olla sellaista keskimmäisen vaillejäämistäkin takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuulostaa kaukaa haetulta mutta tämän kaltainen käytös voi viitata Aspergeriin tai sen piirteisiin. Mä olin lapsena aivan samanlainen, oikea mielensäpahoittaja ja ilonpilaaja. diagnoosi tuli vasta aikuisiällä. Meillä on todella huono käsitys kanssaihmisistä ja oikeudentunto on vahva. Lisäksi puuttuu kyky kypsään tunnesäätelyyn.

Mielenkiintoista, meillä on suvussa jonkin verran asperger-piirteitä. Miten itse olet asian kanssa selvinnyt?

No pahimmat piirteet ovat iän myötä silottuneet. Kelan tukemassa kognitiivisessa terapiassa olen käynyt kohta vuoden verran. Aikuisena en enää räjähdellyt vaan ennemminkin haudoin kaiken sisääni, mikä sekään ei ollut aivan oikea keino. Vaikeaa mulla on yhä ja nimenomaan negatiivisten tunteiden kanssa. Saatan esim. herkutella ylettömiä määriä silloin kun v*tuttaa. Olisin ehdottomasti lapsena tarvinnut toimintaterapiaa mutta eihän tyttöjen autismin kirjosta edes tiedetty tuolloin mitään. Minä olin myös kaikkien silmissä herkkähipiäinen hemmoteltu prinsessa vaikka sisimmässäni kärsin ja mietin itsekin, että mikä mua vaivaa.

Voi että! Hyvä saada myös tätä näkökulmaa, että se meidän loukkaantuja kärsii itsekin tilanteesta. Halaus sulle!

Ap