Lue keskustelun säännöt.
Poikani syyttää minua mielenterveyshäiriöistään
15.01.2021 |
Ovat näemmä nyt intoutuneet terapiassa kaivelemaan kaikkia mitättömiä perheseikkoja, on käynyt nuorisopolilla nyt pari kuukautta.,, ei kuulemma enää luota muhun ja olen laiminlyönyt, mitä mä teen että voitan ton muksun takas?
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos kuuntelisit, mitä pojalla on sanottavaa?
Mitä jos kuuntelisit mitä sillä on sanottavaa? Vai haluatko ”voittaa” takaisin tilanteen jossa lapsella on mielenterveysongelmia mutta sinun ei tarvitse vaivata päätäsi niillä. Ongelmat tuskin on keksittyjä jos olet sitä mieltä että sinun kiusaksi käy hoidossa ja suurin huolesi ei ole lapsesi terveys vaan se miltä sinusta tuntuu.
Narsistiäidin kanssa kasvaa niin kieroon kun vaan voi kasvaa. Ja mitäpä sanoo äiti. ”En minä voi auttaa, mitä sinä minulta mistään kyselet, sinähän tässä olet sairas.” Ja vielä eläkkeelläkin lapsi yhä etsii äidin rakkautta joka kiven takaa. Mutta ei koskaan löydä.
Sinä koet jonkin seikan mitättömäksi, mutta poikasi ei koe mitätöttömäksi. Minä olen myös traumatisoitunut vanhempieni väkivaltaisesta kasvatustyylistä, heidän mielestään se oli mitätöntä, kun revittiin hiuksista ja ryötiin remmillä selkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luonnehäiriöiset vanhemmat eivät tunne empatiaa, syyllisyyttä tai koskaan myönnä tehneensä mittään väärää. Ainoa keino pelastaa loppuelämänsä on lopettaa yhteydenpito kokonaan ja rakentaa loppuelämänsä myrkyttömään maahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitko antaa jonkun esimerkin noista "mitättömistä perheseikoista"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luonnehäiriöiset vanhemmat eivät tunne empatiaa, syyllisyyttä tai koskaan myönnä tehneensä mittään väärää. Ainoa keino pelastaa loppuelämänsä on lopettaa yhteydenpito kokonaan ja rakentaa loppuelämänsä myrkyttömään maahan.
Monilla on se vaihe että ajattelee että omat ongelmat helpottaa jos siltä luonnehäiriöiseltä vanhemmalta saisi selityksiä, anteeksipyynnön tai viimein lämpimien tunteiden ja välittämisen osoituksia, pisteen lapsuudelle ja selvyyden. Jotkut etsii noita vielä vanhuksinakin ja kituu myrkyllisessä maaperässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luonnehäiriöiset vanhemmat eivät tunne empatiaa, syyllisyyttä tai koskaan myönnä tehneensä mittään väärää. Ainoa keino pelastaa loppuelämänsä on lopettaa yhteydenpito kokonaan ja rakentaa loppuelämänsä myrkyttömään maahan.
Monilla on se vaihe että ajattelee että omat ongelmat helpottaa jos siltä luonnehäiriöiseltä vanhemmalta saisi selityksiä, anteeksipyynnön tai viimein lämpimien tunteiden ja välittämisen osoituksia, pisteen lapsuudelle ja selvyyden. Jotkut etsii noita vielä vanhuksinakin ja kituu myrkyllisessä maaperässä.
Ei niiltä saa vastauksia koskaan, korkeintaan selittelyä omasta kurjasta lapsuudesta. Lapsia ei ole kenenkään pakko tehdä eikä pidä tehdä, jos jo etukäteen tietää ettei kiinnosta yrittää antaa henkisesti mitään omalle lapselleen. Jos on hyvä itseluottamus ja hyvät sosiaaliset taidot jotka kehittyvät myönteisessä kasvatusympäristössä niin köyhemmistäkin oloista voi seuraava sukupolvi saavuttaa ihan hyvän elämän, missä energiaa ei tarvitse käyttää vaurioituneen mielenterveyden hoitoon. Häiriintyneet vanhemmat viis veisaavat lastensa tarpeista, oma napa on aina ensin ja kaikenlainen vähättely osa kuviota. Aikuisena sen kaltoinkohtelunsa laajuuden vasta ymmärtää kun oma mieli kypsyy omien lasten saamista varten ja oma neuvoni on lähteä elämään loppuelämäänsä kaukana ihmisistä joista on saanut vaurioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mullakin tytär välillä koittaa syylistää mutta tiedän ettei häntä kuitenkaan sen huonommin kohdeltu tai/kohdella kuin muitakaan.Itse myönsi että täytyy vain välillä purkaa tunteitaan ja sitten keskustellaan.Koskaan en ole lapsiani hakannut ja ketään heistä en ole muita hyvemmäksi erotellut.
Katsot peiliin. Sieltä se vika löytyy eikä pojasta. Ei savua ilman tulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
moni juttu periytyy,,,
Äly periytyy äidiltä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mullakin tytär välillä koittaa syylistää mutta tiedän ettei häntä kuitenkaan sen huonommin kohdeltu tai/kohdella kuin muitakaan.Itse myönsi että täytyy vain välillä purkaa tunteitaan ja sitten keskustellaan.Koskaan en ole lapsiani hakannut ja ketään heistä en ole muita hyvemmäksi erotellut.
"... en ole muita hyvemmäksi erotellut."
Hyvä, parempi, paras.
Hyväksi, paremmaksi, parhaaksi.
Älä raiskaa äidinkieltä.
Ne mitättömältä tuntuvat asiat ovat yllättävän suuria lapselle. Mä itse olen vaikea-asteinen nepsy (epätyypillinen autismi useine aistiyliherkkyyksineen ja tunnesäätelyn ongelmineen + ADD), ja minua kasvatettiin 90-luvulla keskimäärin hyvin ja lempeästi, mutta sitten kyllä porukat teki minuun uupuessaan virheitä jotka ovat vaikuttaneet persoonallisuuteni kehittymiseen. Saattoivat sanoa ilkeästi ja antaa tukkapöllyä. En syytä heitä varsinaisesti mistään, eihän 90-luvulla lastensuojelua kiinnostanut auttaa vammaisperheitä, mutta on ollut hirvittävää terapiassa huomata että tuohan on ollut väkivaltaa ja laiminlyöntiä, vaikka tuskin tarkoituksellista.
En tunne ap:n tapausta mutta hyvin usea nyt aikuisen lapsen vanhempi on syyllistynyt tällaiseen väkivaltaan, oli lapsi nepsy tai ei. Vanhemmat ikäpolvet eivät ymmärrä kehityspsykologiasta mitään.
Onko poikasi alaikäinen? Miksi et myös itse käy keskustelemassa oman työntekijän kanssa?
Eipä tuossa mitään. Hyvä kun poika uskaltaa kertoa nuo ajatuksensa sinullekin: osoittaa aika vahvaa luottamusta ja kiintymystä.
Sijassasi sanoisin, että olen tosi pahoillani että sinulla on tuollainen olo. Rakastan sinua ja haluan että voit hyvin, ja onneksi olet nyt terapiassa ja voit näitä asioita käsitellä. Yritin olla niin hyvä äiti kuin osaisin, olen pahoillani että parempaan en pystynyt.
Vaihe menee yleensä ohi. Jos poika kehittyy terveeseen suuntaan.
(Jos on niin pers häiriöinen kuin tämän palstan äitihullu, ei terapia auta edes ajan kanssa. Mutta niin hulluja on harvassa.)
On tärkeää kohdata ne toisen tunteet ja osoittaa, että kestää ne. Syytöksistä ei ole pakko olla 100% samaa mieltä. Mutta jos asioista ei saa puhua, ne jää kalvamaan taustalle ja kasvaa.
Jossain kolmenkympin korvilla viimeistään ihmiset yleensä ymmärtää, että aikuiset, omat vanhemmatkin on hyvin rajallisia olentoja, joiden parhaansa tekeminen ei välttämättä ole lähelläkään täydellistä kaikissa tilanteissa ja se kuuluu vaan elämään. Jos on tehnyt sen parhaansa ja kuuntele lasta niin ei ole suuri riski, että lapsi jäisi vihaiseksi koko elämänsä ajan.
pitäisikö katsoa ensin peiliin?