Muita, joka ei pidä äidistään?

Sitä vain toivoo, että osaa omien tyttärien kanssa toimia fiksummin.

Meidän suhteemme lähti väärille raiteille jo synnytyslaitoksella, jos ei jo ennen sitä. En tiedä, olinko vahinko, mutta haluttu lapsi en ainakaan ollut. Äidin mukaan en ole ikinä tehnyt yhtään asiaa oikein ja tämä alkoi jo synnytyksestä. Synnytys oli tietääkseni pitkä ja rankka alatiesynnytys, jossa äiti repesi aika pahoin. Lisäksi olin jo pienestä vääränlainen luonteeltani ja tempperamentiltani. Vaativa ja kiukkuinen vauva, vilkas ja uhmakas taapero ja siitä tilanne vain paheni. Äiti yritti kasvattaa minusta mieleistään rankoillakin keinoilla, mutta yrityksistäni huolimatta en ikinä häntä oppinut miellyttämään.



Ja tosiaan ikinä en ole tehnyt yhtään mitään oikein äitini mielestä ja jossain vaiheessa lopetin yrittämästäkin. Välittämisenkin lopetin sitten lopulta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta ja sen jälkeen emme ole olleet missään väleissä. Omien lapsien myötä on tullut aavistus ymmärtämystä äitiä kohtaan, mutta toisaalta vielä enemmän kyvyttömyyttä ymmärtää, miten hän on saattanut tietyissä asioissa toimia, miten on toiminut. Kun itse omiaan rakastaa niin hirveästi, eikä voisi ikinä tarkoituksella satuttaa, niin on vaikea ymmärtää, miten hän on voinut lyödä, nöyryyttää ja pelotella sillä tavalla kuin teki, eikä vain minua, vaan myös veljeäni, jota hän kuitenkin jollain tavalla rakastikin.

Ajatelkaa että jonain päivänä häntä ei enää ole, yrittäkää korjata välinne.

ja häntä saa hävetä joka paikassa. Esim. kun tulee meille käymään, tuijottaa aina naapureitani (jos sattuvat olemaan pihalla) päästä varpaisiin halveksiva katse naamallaan. Kaupungilla tuijottaa ja supisee kovaan ääneen muiden ihmisten pukeutumisesta tms... Todella epämiellyttävä ihminen.

En tarkoita, etteikö hänessä olisi hyviä puolia, vieraammille ihmisille hän on erittäin viehättävä ja hurmaava. Hän on älykäs ja terävä, hänen huumorinsa on purevaa ja ilkeääkin, mutta hauskaa. Se pohjalla oleva kylmyys ja julmuus on vain yksinkertaisesti liikaa. Ilman hänen opetuksiaan ja antamaansa kasvatusta olisin kyllä varmasti tasapainoisempi ihminen ja elämäni olisi ollut helpompaa, mutta toisaalta keinovalikoimastani puuttuisi monia taitoja, joista on ollut hyötyä elämässä. Olen kuitenkin onnellinen nyt ja en halua häntä sekoittamaan kuvioita millään tavalla, vaikka hän ei tietenkään voi ikinä olla täysin merkityksetön ihminen minulle.

Vierailija:

Ajatelkaa että jonain päivänä häntä ei enää ole, yrittäkää korjata välinne.

vähän samantyyppinen tilanne ollut jo monessa sukupolvessa :(

Oma äitisuhteeni ei sentään ole yhtä vaikea kuin äidilläni tai mummollani on ollut omiin äiteihinsä.

Välillä menee ihan hyvin mutta toisinaan mietin että lopetan yhteydenpidon kokonaan.



Myös minun äitini on kovin negatiivinen ja haukkuu kovasti muita ihmisiä, heidän tekemisiään, luonnettaan, ulkonäköään, vaatetustaan, kotiaan... raskasta kuunneltavaa sellainen. Pahimpia on ne hetket kun hän innostuu valittamaan vanhoja asioita, 20...50 vuotta sitten tapahtuneita .. suurin osa muista asianomaisista (niihin valituksiin liittyen) on kuollut yli 10 v sitten osa jo ennen syntymääni, mutta silti hän vain jaksaa vatvoa ja vatvoa =o Hankala ja outo olen kun halua muiden arvosteluja ja haukkumisia ja vanhojen vatvomisia halua kuulla saatika kommentoida tapahtumia ja henkilöitä.



Silloin kun hän ei arvostele ketään hänen kanssaan voi olla jopa ihan hauskaa. Siitä myös plussat hänelle että hän on ihana mummo lapsilleni :) Jo pelkästään sen takia haluan olla kanssaan tekemisissä vaikka välillä on kovin vaikeaa.

Siksihän he valittavat ja haukkuvat muita, koska eivät ole elämäänsä tyytyväisiä, mutta koska eivät jaksa tai osaa tehdä sille asialle mitään, niin on helpompaa kääntää ajatukset muiden virheisiin, ettei tarvitse ajatella omia. Vaikeita ihmisiä ei tee iloiseksi mikään, vaan he aina löytävät jotain negatiivista (paitsi itsestään). Onneksi te voitte olla toisenlaisia ja tehdä omasta elämästänne kivan.

omasta tahdostani. Menee hermot kun se vaatii ja vaatii että mun pitäis auttaa häntä rahallisesti koko ajan. Ise en ole töissä ja mies tienaa meidän rahat,mellä on kolme pientä lasta. Äitini ei edes ikinä ota lapsiamme hoitoon ja silti minun pitäisi auttaa häntä. Joku raja se mullakin on mitä sukulaisuuden puolesta tehdään!

Että kehtaattekin valittaa kaiken sen jälkeen, mitä äitinne on teidän takianne kärsinyt :(

Valitettavasti se, että synnyttää maailmaan lapsen, ei tee automaattisesti henkisesti kypsää ihmistä jokaisesta. Kyllä niitä huonompia äitejäkin oikeasti on. Eikä lapsi ole koskaan kiitollisuudenvelvollinen vanhemmilleen. Muistathan tämän omien lapsiesi kanssa!!!

Toivotteko heidän ymmärtävän, että teidän vikanne ovat ainakin osittain ympäristön ja oman kotikasvatuksenne tuotosta ja ymmärtävän myös sen, ETTEI VIRHEETÖNTÄ IHMISTÄ OLE OLEMASSAKAAN, EDES ÄIDEISSÄ.



Itse tiedän omalla äidilläni olevan paljon vikoja, mutta hän silti yritti ja yrittää yhä parhaansa ja on sen vuoksi rakas minulle.



Olkaa siis anteeksiantavaisia, myös äitejänne kohtaan.



Omista puutteista ja epäonnistumisista on helppo syyttää muita, esimerkiksi juuri äitiään. Mutta miltä tuntuu, jos oma lapsenne aikanaan asennoituu tuolla tavoin teihin?

Mistä näitä negatiivisia, katkeroituneita keski-ikäisiä naisia oikein sikiää?



Olen itse miettinyt samaa, kun äitini on myös edellä kuvatun kaltainen. Voi kunpa minusta ei tulisi samanlaista! Tunnistan kyllä itsessänikin tuon piirteen, että saataan syyllistyä negatiiviseen ajatteluun, katkeruuteen ja toisten mollaamiseen.

samten myös hänen oma tytär. Eivät ne luonteiltaan ole samalaisia mutta jatkuvasti tekevät vääriä valintoja, elää leimaa itsekkyys ja muissa on aina vikaa. He viettävät paljon aikaa yhdessä mikä sekin on outoa, kun koko ajan pitää tapella kuitenkin. Ystäviä ei heillä juuri ole, paitti tällä nuorimmalla.

Jos joku tulisi kertomaan ystävästä/tutusta joka käyttäytyy kuin monen meistä äidit, olisi varmasti monta joka sanoisi että anna olla, ei tuollainen ole mikään oikea ystävä jne.

Mutta kun ollaan rehellisiä ja puhutaan oman äidin negatiivisista puolista, yhtäkkiä syy onkin tyttären. Törkeetä.



Ja kyllä, minäkään en pidä äidistäni.

Olen monta kertaa sanonutkin että fiilis on kuin paratiisissa kun sieltä lähdin, kukaan ei ole kyttäämässä mitä teen ja millon tulen kotiin. Ei tarvitse kuunnella nalkuttavaa jäkätystä joka saakutin ilta. Saa nukkua krapuloissaan vaikka koko päivän ja kukaan ei ole nokkimassa miten myöhään meni tai kuinka pahalle haisen.

Nyt on tietenkin eri tilanne, on lapsia ja en ole krapulassa kun ehkä pari kertaa vuodessa:) Äitini osaa olla kannustava ja tukee minua ja hänelle ensi kädessä monesti soitankin jos on huolia. Nykyään vain olen vähentänyt näitä " omien huolien" kertomsia kun hän selvästi huolestuu aivan liikaa. Edelleen sen huomaa että mitä vähemmän olemme tekemisissä niin sitä paremmat on välit. Jos annan pikkusormen, se vie koko käden. Tämä suhde on jatkuvaa kontrollointia ja opettelua, missä asiassa päätän minä ja missä hänellä on jotain sanottavaa. Enää hän ei sentään puutu kotiini tai lapsen kasvatukseen, olen niin monta kertaa nostanu siitä mekkalan että kantapään kautta tajusi että minä olen lasteni äiti ja minä päätän.

olen äitini tytär (nro. 23) : ). Mutta en kyllä ollenkaan samaa luokkaa negatiivisuudessa kuin hän. Tarkoitin, että tiedostan huonot geenini ja näin voin ainakin yrittää kehittyä itse parempaan suuntaan.



Pointtini oli oikeastaan se, että mitä kummaa naiselle tapahtuu keski-iässä? Äitini ei nimittäin ole ainoa, vaan tiedän monia kitkeriä vaihdevuotisia tätejä ; ).

" Nykyään aina liioitellaan äitien vikoja. Kyllä se äiti on aina paras äiti omalle lapselleen!"



Tämän kirjoittaja aikaisemmin mikäli oli tosissaan, ei ilmeisesti tunne kaikkien lapsiperheiden todellisuutta Suomen maassa. Itse olen huolehtinut pikkuveljestäni jo kahdeksanvuotiaana. Vein ennen koulua päiväkotiin, koska äidistä ei siihen krapulassa ollut, ei edes herännyt aamulla, olen huolehtinut äidistä yöllä pienenä, siivonut hänen paskomansa paskat pois keittiön lattialta ala-alasteikäisenä. Tätä listaa voi jatkaa loputtomasti.



Ollessani 9-vuotias alkoi laskemaan, kuinka kauan minua pitää vielä katsella, muiden lapset paljon parempia kuin minä. Yritettyäni itsemurhaa, hän kieltäytyi tulemasta mukaan terapiaan, koska eihän hän se hullu ole... Itse olin tuolloin 12-vuotias, en enään keksinyt, mitä muuta tehdä.



Tällä hetkellä korrektit välit, mutta eipä juuri voi välejä parantaa, vaikka haluja minun puoleltani jostakin ihmeen syystä olisikin, koska viina vie vieläkin, ja ei koskaan ole tunnustanut, että hänessä voisi olla jotain vikaa...

Vierailija:

Varmasti on julmia ja kamalia äitejä olemassa - mutta muistakaa aina miettiä, miten haluatte omien lapsienne teitä aikanaan arvioivan!!!

Toivotteko heidän ymmärtävän, että teidän vikanne ovat ainakin osittain ympäristön ja oman kotikasvatuksenne tuotosta ja ymmärtävän myös sen, ETTEI VIRHEETÖNTÄ IHMISTÄ OLE OLEMASSAKAAN, EDES ÄIDEISSÄ.

Itse tiedän omalla äidilläni olevan paljon vikoja, mutta hän silti yritti ja yrittää yhä parhaansa ja on sen vuoksi rakas minulle.

Olkaa siis anteeksiantavaisia, myös äitejänne kohtaan.

Omista puutteista ja epäonnistumisista on helppo syyttää muita, esimerkiksi juuri äitiään. Mutta miltä tuntuu, jos oma lapsenne aikanaan asennoituu tuolla tavoin teihin?

Olen siis tuon kanssa aivan samaa mieltä. Ei tässä syyllisiä haeta tai syytetä tyttäriä äidin vioista. Vaan sanotaan, että anteeksianto on helpottavaa, jopa teille itsellenne! Jatkuva katkeruus syö energiaa tehokkaammin kuin mikään muu!

niin anteeksi täytyy antaa ja kestettävä on. Ei taida kaikki tietää pumpulissa kasvaneet millaisia hirviöäitejä tai -isiä on olemassa, ei he ole parhaansa yrittäneitä kasvattajia.

Kyllä muita rikollisia tuomitaan, jos joku on esim. vaimonsa tai lapsensa tappanut niin niitä ollaan toivottamassa helvettiin. Mutta tiedättekö, että joku äiti voi aiheuttaa henkistä kärsimystä koko lapsuuden ajan. Ymmärrän hyvin, että sellasia ihmisiä on olemassa, jotka toivovat elossa olevan vanhemman kuolemaa.

Ja te jotka sanotte, että ajatelkaas miltä tuntuisi jos omat lapsenne esim. katkaisisi yhteydenpidon, niin varmaan on sen sitten ansainnut. Mitä sitä ruikuttamaan, jos on lastansa kohdellut kuin paskakasaa. Onnneks suurin osa ihmisistä osaa lapsensa kasvattaa, mutta älkää luulko, että kaiken voi vaan anteeksi antaa ja vielä vähemmän unohtaa.

Vierailija:

Pointtini oli oikeastaan se, että mitä kummaa naiselle tapahtuu keski-iässä? Äitini ei nimittäin ole ainoa, vaan tiedän monia kitkeriä vaihdevuotisia tätejä ; ).

Keski-ikäinen nainen on näkymätön monessa mielessä, eikä vähiten nuorten naisten mielestä. Se katkeroittaa.

Keski-iässä aletaan syrjiä työelämässä. Nuorilla naisilla on monella alalla nostetta, kun halutaan nostaa yrityksissä nuoria naisia edustuspaikoille ja olla niin " tasa-arvoisia" , että. Mutta annas olla, kun ikää ja lapsia karttuu, niin se tasa-arvoisuus ei enää toimikaan. Se katkeroittaa.

Avioliitossa on kohdalla ankea arki. Rakastumista kestää tutkimusten mukaan keskimäärin 2-3 vuotta, ja sen jälkeen tilalle kasvaa rakkaus, jos on kasvaakseen. Keski-ikäisellä on parisuhdetta takana jo vuosikymmen, parikin. Mies ei muista enää romantiikkaa, tokko tuntee sen sanakirjamerkitystäkään. Se katkeroittaa

Tietysti perusasenne elämään voi olla hyvä, ja noista pääsee yli valoisalla mielellä. Mutta ainakin itse - vaikka perusasenteeni onkin optimistinen - stressaan kaikesta ja olen kriittinen. Valittaminen on myös puhetapa, joka jää päälle - eikä tarkoita silti, että olisi elämääni jotenkin kamalan tyytymätön.

-39-vuotias-