Lue keskustelun säännöt.
Muita, joka ei pidä äidistään?
02.08.2006 |
Löytyykö muita, jotka eivät pidä äidistään ihmisenä? Joskus suorastaan häpeän äitiäni, valitettavasti:(. Näemme kyllä toisiamme kerran viikossa, mutten lainkaan viihdy hänen seurassaan. Äitini on erittäin negatiivinen ja vaikea luonne. Hän löytää aina kaikesta jotain vikaa ja kritisoitavaa. Esim. kritisoi sitä miten kasvatan lapsiani tai kotini puhtautta.
Mutta eniten häiritsee tuo negatiivinen asenne. MIkään ei koskaan ole hyvin eikä mikään kiinnosta. Kaikista ihmisistä puhutaan pahaa eikä äidilläni olekaan yhtään ystäviä:(. No miksipä olisi kun äitini ei pidä kehenkään yhteyttä ja löytää kaikista jotain vikaa?
On myös masentavaa huomata, ettei oikeasti ole mitään yhteistä oman äidin kanssa, ettei hän ole sellainen henkilö jonka kanssa voisi tehdä jotain kivaa.
Esim. anoppini on täysin erilainen henkilö, positiivinen ja aina kaikessa mielellään mukana. Äitini kommentti esim. kyläänkutsuun on aina " no katsotaan nyt JOS me tullaan vai onko meillä jotain muuta" (vaikka oikeasti äidilläni ei koskaan ole muuta ohjelmaa).
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (47)
Henkinen väkivalta on väkivaltaa siinä missä fyysinenkin!! Henkistä väkivaltaa on vaikea ulkopuolisten huomata - uhri kantaa taakkaa ja seurauksia kuitenkin pitkälle aikuisikään saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
He itse ovat kuin ihmeen kaupalla kasvaneet tasapainoisiksi ja virheettömiksi äideiksi, joita heidän omat lapsensa kyynelsilmin ja kiitollisuudella ikuisesti rakastavat...
Eiköhän ap ja muut puhu nyt ihan jostakin muusta kuin äideistä, jotka osoittautuukin tavallisiksi ihmisiksi... Oma äitini on hyvä nainen, mutta olen läheltä seurannut erästä ystävääni, jolle taatusti oli oikea ratkaisu sanoutua omasta vanhemmastaan kokonaan irti. Vasta sen jälkeen hänellä on ollut voimia ja tilaa nähdä, mikä hänen vanhempansa oikein todellisuudessa on, koko karuudessaan. Ja sen jälkeen hän on päässyt irti muutamasta piirteestä, joka oli siirtymässä melko sellaisenaan suoraan häneen.
Ja jos joku ivaa, että tyttäristä tulee äitinsä kaltaisia, niin eipä tulekaan. Ihan takuulla ketjun katkeamisen ensimmäinen ja tärkein askel on asian ajatteleminen ja muutoksen haluaminen. Ja anteeksianto on monipiippuinen juttu. Anteeksiantamiseen (ja pyytämiseen) liittyy oletus, ettei ikäviä asioita enää tehdä, tahallisesti ainakaan, ja sehän ei edes juolahda joiden vanhempien mieleen...
Oma äitini on tyranni, määrää kaiken miten lähipiirin tulisi toimia. Hän on epätasa-arvoinen lapsiaan kohtaan, siten myös lapsenlapsia. Ulkopuoliset pitävät häntä ihana ja fiksuna ihmisenä, moni kavereistanikaan ei usko äidistäni mitään pahaa vaikka olen kertonut mitä tekee. Elämäni on tosi raskasta äitini takia, mutta en usko, että kokonaan välien katkaiseminen myöskään olisi hyvä ratkaisu. Eli hyvää ratkaisua en ole keksinyt tilanteeseen ja kärsin siitä joka viikko... en vihaa äitiäni, mutta kyllä hän elämäni vaikeaksi tekee.
en ole kovinkaan läheisissä väleissä äitini kanssa. Ehkä se johtuu luottamuspulasta joka on tullut vuosien varrella.. En myöskään pysty hyväksymään hänen tekojaan (eronnut, liitelee sängystä sänkyyn.., juo paljon, ainakin minun mittapuun mukaan..). Ikävä kyllä on huomannut myös sen ja tämän takia ei keskustelun aiheitakaan juuri ole. Soitellaan jos on jotain asiaa ehkä n. kerran viikossa tai parissa. Toisaalta ikävää, yritän parhaani että omiin lapsiini tulisi läheisempi suhde!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvalleni en ollut kovinkaan loistava äiti omassa ahdistuksessani. Pinnani ei ole vieläkään erityisen pitkä ja olen osittain samanlainen ulkokultainen " mitä ihmiset nyt ajattelee" -äiti kuin omanikin. Yksiavioiseen parisuhteeseen en ole ikinä kyennyt, vaan olen aika helposti vietävissä, kun vain sopiva viejä sattuu kohdalle (tämän tosin olen oppinut isältäni, äitini oli tietääkseni uskollista sorttia.) Silti uskon, että erot äitiini ovat ne ratkaisevat. Minä rakastan lapsiani ja näytän sen heille sanoilla ja teoilla ja hellimällä, minä en ikinä hauku heitä arvottomiksi, minä en lyö heitä, en rankaise nöyryyttämällä enkä sulje heitä pimeään kaappiin huutamaan ja rukoilemaan ulospääsyä peloissaan. Kaukana olen ihanteellisesta ja varmasti saan siitä aikanani pojiltani (ja ennen kaikkea miniöiltä) kuulla, mutta minä ihan tosissani yritän ja uskon, että sekin lasketaan joksikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipa " mukava" kuulla, etten ole ainut! Toisaalta en ole yllättynyt, olenhan aina tiennyt että vaikeita äitisuhteita on varmasti muillakin.
No äidistäni vielä: äitinihän ei ole vanhemmiten muuttunut katkeraksi ja negatiiviseksi vaan hän on aina ollut mielestäni sellainen. Muistan jo pienenäkin, että hän oli hirveän negatiivinen kaikkea kohtaan. Mitään en olisi saanut tehdä kun kaikessa oli jotain vikaa. Äitini ikään kuin tekee kaiken aina niin vaikeaksi! Muistan myös hyvin sen, kuinka äiti on aina valittanut miten vanhana hän on minut synnyttänyt, eli kuinka 31-VUOTIAS on liian vanha saamaan vauvaa...Jotenkin tuli itselleni tunne, että olen syypää siihen kun synnyin niin vanhalle äidille, joka ei olisi minua enää jaksanut. Sitten äiti pelkäsi mennä kaikkiin vanhempainkokouksiinkin kun muut olivat niin nuoria äitejä ja " hän sitten vain tällainen vanha äiti" . Heh.
Äitini kärsii jonkinlaisista sosiaalisista fobioista. Siihen tulokseen MINÄ olen tullut tässä vuosien saatossa. Kai hänellä on jonkinlainen paniikkihäiriö tms. tai sitten vain pelkää ihmisiä ja jännittää uusia tilanteita. Lisäksi luulen, että hän on masentunut tai ainakin on ollut.
Sitten äiti aina valittaa kaikesta... No valittakoot, mutta se mikä mua risoo on se, ettei äiti koskaan yritä parantaa tilannettaan jos on johonkin tyytymätön. Hän vain valittaa. Eihän se tilanne valittamalla parane. Esim. jos hän jännittää ihmisiä tai on masentunut niin jos olisi järkevä ihminen, niin hän hakisi siihen jonkinlaista apua. Mutta kun hän ei osaa ajatella asioita sillä tavalla. Ei osaa analysoida tilannetta ja miettiä miksi hän on sellainen kuin hän on.
tilannetta ei varmaankaan paranna sekään, että isäni on äidin tossun alla ja tavallaan myötäilee äitiäni ja antaa äidin valittaa ja purnata ja vinkua. Jos isäni olisi erilainen niin ehkä äitinikin muuttuisi. Mietin vain koska mieheni kohtelee minua eri tavalla ja aina kun valitan jostain (samalla tavalla kuin äitiini) niin mieheni ei suostu tuota valitusta kuuntelemaan vaan kehottaa minua tekemään asioille jotain eikä tavallaan mene koskaan siihen valitukseen mukaan. Ja se on tehnyt mulle hyvää koska olen ollut pakotettu tekemään vähän " soul searching" .
Pelkään ilman muuta tulevani samanlaiseksi kuin äitini. MIeheni kuitenkin lohduttaa minua että tuskin niin käy. Olen liian kiinnostunut kaikesta ja yritän olla ajattelematta negatiivisesti. Negatiivinen ajattelutapahan jää helposti päälle jos sen antaa jäädä!!
Lisää myöhemmin
Ap
Pysyn psyykkisesti sairaana lopunikääni. Äitini teki selväksi minulle lapsena ettei voi sietää minua silmissään ja aina olen yrittänyt saada yhteyttä häneen. Vielä aikuisenakin kun istun kahvipöytään äitini seuraksi hän ottaa kuppinsa ja pullansa ja ryntää toiseen huoneeseen niiden kanssa. Sitten hän valittaa kun en halua keskustella hänen kanssaan ja kuinka mukavaa olisi joskus istua juttelemaan...
Synnytin viimeviikolla kolmannen lapsemme ja hänen oli väenvängällä päästävä lastani katsomaan vaikka heilläpäin on vatsatautia ja keuhkoputkentulehdusta liikkeellä. Hän marssi edes ovikelloa soittamatta sisään kotiimme ja samantien siivoamaan yläkertaa?? Sitten kun vauva oli rinnalla niin halusi välttämättä ottaa kuvan johon sanoin, että en välttämättä halua itsestäni kuvaa rinta paljaana jonnekin vanhainkodin seinälle. Kun vauva oli nukahtamaisillaan niin hänen olisi ollut pakko ottaa kuva ja vauvahan ei sitten muka säikähtäisi salamavaloa?
Vauva oli muutenkin liian punainen ja jalat liian siniset ( oli ollut teholla muutaman päivän ja jalkapohjia oli pistelty) Eikä edes suostunut olemaan nätisti kuvassa vaan alkoi huutaa.
Sitten hän meni tiskaamaan josta koitin hätistää hänet pois, että jos vaikka mummi nyt oikeasti keskittyisi siihen vauvan tuijottamiseen ja muihin lapsenlapsiinsa. Äiti kuitenkin hääti vanhemmat lapset jaloistaan kun oli pakko ehtiä siivoamaan!
Ihan kuin aikoinaan kotona. Siivoamista, siivoamista, siivoamista jos äiti ei ollut töissä. Hän ei vaan kertakaikkiaan sietänyt perhe-elämää eikä lapsiaan.
Sitten mummi passitettiin kotiin ja kovasti ihmetteli miksi, kun hänellä olisi varmaan ollut siivottavaa...
Lyömiseen, huutamiseen ja henkiseen väkivaltaan en edes jaksa mennä tässä, mutta ehkä näistä syistä en erityisemmin pidä äidistäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin siitä tulee sellainen vittuleva, vanhoja kaiveleva katkera ämmä. Selvinpäin äitini on mitä ihanin ja kultaisin äiti.
Anopista en pidä ollenkaan, eikä se musta. Nykyään ei olla missään tekemisissä toistemme kanssa. Anoppi on kaikkeen puuttuva, mikään ei ole hyvin ja siihen päälle vielä se marttyyriys. Humalassa se on ihan suoraan ilkeä.
Paljon kamalampia kuin minulla!! Silti en omastakaan äidistäni pidä persoonana. Enkä voi sanoa, että minusta olisi tullut erityisen terve (psyykkisesti) aikuinenkaan, juuri sen takia kun mua on kytätty, haukuttu ja ojennettu jatkuvasti.
Voi vitsit kun olisikin saanut sellaisen rakastavan lapsuuden!
Mutta toisaalta ei ikinä ole liian myöhäistä. Voinhan aina yrittää olla hyvä äiti omille lapsilleni. Kaikista eniten haluaisin olla kannustava, rakastava, hellä, iloinen ja positiivinen äiti. Miten sellaiseksi tulee?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kestämällä sen, että omat valinnat on omia valintoja, joista on aivan turha syyttää muita =). Varsinkaan lapsiaan.
hän on alkoholisti.
Lapset tietää sen verran että mun äitini on sairas ja sen takia siellä ei kyläillä, tai äitini ei meillä kyläile.
Hän on juonut aina siitä asti kun olen ollut sylivauva ja sitten hän ei ymmärtänyt että en halua viinaa meidän lasten elämään, eikä ymmärtänyt miksi en tule käymään jos hän on juonut tai miksi meille ei saa tulla humalassa. Joten äitini otti ja suuttui sen takia kun tein oman kantani viinan suhteen selväksi eikä sen jälkeen ole enää yhteyttä ottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus se napanuora on vain katkaistava.
Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että asumme eri kaupungeissa. Välimatka ja riippumattomuus puhdistavat ilmaa äitien ja tyttärien välillä.
Silti kinastelemme joka kyläilykerta lapsuudenkodissani äitini negatiivisuuden ja lyhyen pinnan vuoksi. Olemme kai liikaa samanlaisia:-)
Vierailija:
On myös masentavaa huomata, ettei oikeasti ole mitään yhteistä oman äidin kanssa, ettei hän ole sellainen henkilö jonka kanssa voisi tehdä jotain kivaa.Esim. anoppini on täysin erilainen henkilö, positiivinen ja aina kaikessa mielellään mukana. Äitini kommentti esim. kyläänkutsuun on aina " no katsotaan nyt JOS me tullaan vai onko meillä jotain muuta" (vaikka oikeasti äidilläni ei koskaan ole muuta ohjelmaa).
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Aivan kuin mulla!!!
meillä vielä niin että äitilläni on aina jotain tärkeämpää kuin nähdä meidän poikaa jonka mummi hän sentään on!
poika on kerran ollut hänen luona yökylässä. (poika täyttää kohta 3v).
äitini on kovin teennäisen oloinen kun kyselee joskus (kerran kuussa) kuulumisiamme.
hän ei pidä miehestäni, eikä mieheni juurikaan hänestä, yritin muutaman vuoden puolustella äitiäni mutta siitähän meillä tuli vaan riitaa. vasta viime keväänä annoin periksi (ja alkoi parisuhteemmekin mennä paremmin).
olen hävennyt äitiäni!
mutta mulle perheneuvolan täti sanoi että ;kukaan ei voi valita vanhempiaan!
se auttoi hieman....
minkä minä sille voin mikä hän on.
minä olen ollut lapsena hirvittävän paljon isovanhempien hoidossa ja sen huomaa nykyäänkin.
harmittaa ihan kamalasti tämä tilanne, mutta en voi sille mitään.
minulla on ihana anoppi! =D
ja miehen sisarukset, jotka auttaa lapsen hoidossa silloin harvoin kun tarvii. (töiden takia).
miehen sukulaisten kanssa ei ole äidistäni puhuttu juurikaan, kai he aavistavat jotain, mutta ovat sen verran kilttejä ettei kysy mitään.
Vierailija:
Ajatelkaa että jonain päivänä häntä ei enää ole, yrittäkää korjata välinne.
Enkä varmaankaan tule koskaan pitämään.. Minä en ole koskaan tehnyt mitään oikein. Kaikki elämän valinnat ovat olleet vääriä. Mieheni oli väärä, itse asiassa kaikki poikaystäväni ovat olleet vääriä, lapseni syntyi väärään aikaan. Jos joskus totean kuinka rankkaa elämäni yh-äitinä on, minulle vastataan, että olisi kannattanut miettiä silloin kun lapsen hankki. Myös asuntoni on väärä, siivoan väärin, oli väärin että hankin lemmikin, hän ei sitä ainakaan hoida, jos joskus haluan jonnekin lähteä. Ostan vääriä vaatteita ja pakkaan lapselleni väärät vaatteet mukaan jos hän innostuu lasta ottamaan. Valitettavasti en kykene kantamaan koko vaatekaappia mukana ja jos säätiedotukset eivät pidä paikkaansa, niin eikös syyllinen ole Pekka Pouta enkä minä..
Mutta koskaan eí ollut väärin, kun kyyditsin häntä kauppaan, kävin hänen puolestaan apteekissa tai postissa. Tms. Kumma kyllä, vaikka olen huonopalkkaisessa ammatissa, se olen minä, joka lainaa äidilleen rahaa... Ja aina tulee selityksiä ettei hän nyt pystykään maksamaan takaisin vaan vasta myöhemmin..
Myös minun äidilläni ei yleensä ole mitään positiivista sanottavaa. Kun yritän keksiä jotain mukavaa tekemistä, ei häntä kiinnosta tai sitten hän lähtee mukaan mököttämään. Harmi vain, että hän ei ole tasapuolisesti ilkeä kaikille lapsilleen. Vanhemmat sisarukseni kun ovat onnistuneet elämässään, minun kohdalla toivo on jo menetetty. Vaikka olen usempien tuttavieni mukaan pärjännyt varsin hyvin, hankkinut ammatin ja työpaikan yksin lapseni kanssa ja onnistunut kasvattamaan lapsestani mukavan ja hyväkäytöksisen. Mutta minkäs teet, kaikkia on vaikea miellyttää ja jos olen niin huono äitini mielestä, niin puolestani hän saa istua yksin loppuikänsä ja miettiä miksi en enää ilmestykään hänen luokseen käymään. Tylsää, jo lapsena toivoin että sitten kun olen aikuinen puuhailen äidin kanssa kaikkea kivaa, lapsena kun hänellä ei ollut aikaa, koska täytyi pestä pyykit, siivota jne.
Oikeasti tulin ihan surulliseksi kun luin teidän kertomuksia. Toivottavasti voin omille lapsilleni olla niin hyvä äiti kuin mahdollista. Isot halit teille kaikille, joiden äitisuhde ei ole ollut helppo!
19-vuotiaaksi saakka pidin lapsuuttani maailman onnellisimpana; olin saanut kasvaa maalla, äiti/mummo aina kotona, oppia tarttumaan työhön jne jne... MUTTA, kun muutin pois kotoa ja aloin opiskelemaan sosiaalialaa, tajusin monen monta ikävää asiaa lapsuudestani. Tähän asti olin tunnistanut ja muistanut vain ne hyvät. Isä ei antanut palautetta juuri koskaan, äidin palaute oli negatiivista, oli kyse sitten kirjoittamaan oppimisesta lapsena tai aikuisiän kynnyksellä joukkuepelissä. Jos joukkueemme hävisi, pelin jälkeen tuli pokkana kommentti: " et pelannut tarpeeksi hyvin" . Kun intoa puhkuen näytin äidilleni, että olin oppinut kirjoittamaan kaunokirjoituksella oman nimeni, kommentti oli: " Se kuuluu kirjoittaa isolla" . Hemmetti ennen kouluikää ollut kuullu mistään v**n isoista ja pienistä kirjamista!
Eniten silmäni aukaisi tapaus, jonka olin kuullut kyllä jo varmaan 10-vuotiaana, mutta aikuisena tajusin sen oikeasti. Olin ollut parivuotias, kun perheeni oli ollut kyläilemässä. Minut oli jätetty kyläpaikkaan ja kaikki muut olivat lähteneet VIIDEN kilometrin päähän saunomaan. Kun olivat palanneet takaisin, olin huutanut naama punaisena. Tästäkin tapauksesta äitini sanoi vain: " Heh, mitenköhän kauan olit huutanut?"
Että huh huijaa!!!
Nyt jo tiedän, että vanhana äidistäni tulee katkera paska, joka vaatiii minua hoitamaan itseään, koska yrittää nyt jo syyllistää minua siitä, jos en käy lapsuudenkodissani siivoamassa tai leikkaamassa nurmikkoa. Vanhempani ovat itse siis täysin työkykyisiä, äitini on vaan niin pirun saamaton ja laiska, että yrittää teetättää kaiken aina muilla.
Joo, ja on todella naurettavaa tulla tämömöiseen ketjuun jonkun mässyttämään siitä, että miettikää mitä omat äitinne ovat teidän vuoksenne kärsineet ynnä muuta potaskaa. Sympatiat kaikille, ketkä eivät pidä äidistään ;)
Mutta onko juuri teidän valituksissanne kyse sellaisista? Elämä ei ole mustavalkoista, eikä ihmiset ole joko hyviä tai pahoja. Valtaosa ihmisistä sijoittuu sille välille: heissä on vikoja, mutta myös hyviä puolia.
Ja siksi kannattaa aina ensin yrittää sitä anteeksiantoa ja asioiden ymmärtämistä. koska kuten sanoin, siitä on sinulle itsellesi enemmän apua kuin loputtomasta katkeruudesta ja asioiden märehtimisestä.
Vierailija: