Mistä mies- tai naisihanteesi on peräisin?

Vierailija kirjoitti:

Mä sanon suoraan että mä kunnioitan ja arvostan veljeäni ihan hemmetisti. Hän on kova tekemään töitä, arvostaa vaimoaan ja perhettään ja tekis ihan mitä tahansa heidän takiaan. Ihan kuten isämmekin aikoinaan. Joskus sanoin kaverillekin että kunpa löytäisin veljeni kaltaisen miehen itselleni. Sain lapsuuden kodista turvallisen ja aivan ihanteellisen mallin miehestä ja naisesta, silti mä oon ajautunut täysin vastakohtaisiin suhteisiin.

Mun miehillä ei ole ollut kyllä mitään ulkoista yhteistä nimittäjää mutta sitäkin varmempaa on, että mä en edes kiinnostu jos tyypillä ei ole jonkin sortin diagnoosia. Oon jo yläasteesta lähtien vetänyt puoleeni mm masentuneita ja päihdeongelmaisia. Jos musta joku kiinnostuu niin sillä on varmasti jotain ongelmia. Oon jo luovuttanut sen suhteen että ikinä löytäisin semmosen tasapainoisen ja normaalin ihmisen rinnalleni.

Isäni ja sisareni kuoli kun olin teini, jouduin muuttamaan 16v omilleen, lienee mulle jäänyt jotain traumoja ja haen itse alitajuisesti pelastettavia ihmisiä?

Muistaakseni joku tutkimus oli jossa sanottiin naisen hakevan isänsä kaltaista kumppania ja miehen siskoaan muistuttavaa.

Itse uskon, että näiden asioiden miettiminen on tosi tärkeää varsinkin, jos jatkuvasti ajatutuu vääränlaisiin suhteisiin. Vaikka moni asia onkin alitajuista ihmisellä on myös järki, jonka voi ottaa käyttöön parin valitsemisessa ja miettiä asioita laajemmin aivan kuten sinä olet tehnyt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika selkeä ihanne ja aina kiinnostun hyvin samankaltaisista miehistä (tummapiirteinen ja erityisesti kasvonpiirteet samankaltaiset), mutta en kyllä tiedä mistä ihanne on peräisin. Ei ole vuosien mittaan juuri muuttunut.

Niin ja nyt kun mietin, myös persoonissa on paljon samaa. En ole koskaan kiinnostunut itevarmoista, sosiaalisista ja puheliaista ekstroverteista, vaan hiljainen ja jopa ujohko introvertti vetoaa enemmän. Ihannettani (ulkonäkö + persoona) vastaavia miehiä ei ole paljoa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, menee jalat alta.

Niin, ehkä tuo on osoitus juuri siitä, että tietty miesihanne on olemassa. Minäkin koen, että miehestä "erittyvä" olemus vie jalat alta, kun hän vastaa omaa miestyyppiä, mutta hyvin harvoin tapaan sellaisia miehiä (pelkästään ulkonäköäkin ajatellen), koska sellaisia miehiä on aika vähän (minulla on tiettyjä vähän outojakin fetissejä ulkonäön suhteen, jotka jokaisella poikaystävällä ja aviomiehelläni on ollut). Ap

Kyse todellakin on koko olemuksesta, pelkkä ulkonäkö ei riitä viemään jalkoja alta. Tuo on ollut minulle haaste kumppania etsiessä. Myös minun ihannettani ulkoisesti vastaavia miehiä on jo itsessään vähän, saati sitten sellaisia joiden persoonakin miellyttää. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Minun ihannemiehelläni on siniset silmät, tummahkot piirteet ja vähintäänkin tummat hiukset. Voi olla, että tämä ihanne tulee siitä, että veljeni ja sukulaiseni ovat tällaisia. Kun on kasvanut tällaisessa ympäristössä, niin päähän on muodostunut ajatus että oman miehenkin tulee olla samanlainen piirteiltään. Inhosin aina vaaleahiuksisia miehiä, varsinkin kiharat hiukset olivat epäviehättävät, ruskeat tai tosi tummat silmät eivät kolahda yhtään.

Nyt sitten oma puoliso onkin vaalea kikkarapää mutta onneksi vihreillä silmillä :D En olisi ikinä uskonut häneen päätyväni, jos pelkkää ulkonäköä katsottaisiin. Kummasti ne ihanteet kuitenkin unohtuvat kun sopiva kumppani tulee ja kolahtaa kovaa, sellaisena kuin on. En vaihtaisi häntä, jos tarjolla olisi sinisilmäinen, tummapiirteinen lähes identtinen mies. Tällainen samanlainen mies tummilla piirteillä ja sinisillä silmillä, samalla urakehityksellä ja samanlaisella huumorintajulla joskus olikin tarjolla, mutten koskaan hänestä kuitenkaan kiinnostunut. Jänniä asioita.

Oikeastaan, jos saan viilata pilkkua, mies- ja naisihanteeni taitaa olla eri asia kuin se, mihin ihastun. Ihanteeseen liittyy tiukasti moraaliset arvot ja yhteiskunnan toimivuuden tukeminen, kun taas ihastuminen tapahtuu lähinnä tunteella.

Ihastun tyypillisesti muutamiin eri ihmistyyppeihin. Koen, että piirteet heijastelevat niiden ihmisten ominaisuuksia, joiden tunsin olevan turvallisia aikuisia ympärilläni, kun olin lapsi. Enemmän kuitenkin he ulkonäöltään muistuttavat etäisempiä sukulaisia tai tuttuja kuin läheisintä perhepiiriä.

Velikin minulla on, mutta toisin kuin täällä aiemmin vihjattiin, hänen tyyppisensä miehet eivät ole koskaan kiinnostaneet muuten kuin kaveritasolla.

Ihanneihmiseni puolestaan, sukupuolesta riippumatta, on sellainen aidosti empaattinen, hyvinvoiva, fiksu, luontevasti työelämässä kiinni oleva perheellinen ihminen, joka haluaa vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja tekee siitä ainakin lähipiirissään muille paremman paikan. Ihannenaisella ehkä korostuu mielessäni ominaisuuksista empatia, miehellä vakaus.

Mulla on kyllä ollu niin erinäköisiä ja kokoisia puolisoita, et siitä ei voi vetää johtopäätöksiä. Varmaan se sitten on luonteesta ollut kiinni, kenen kanssa on kiinnostanut olla.

Mun isä lähti kun olin parivuotias, äidin isä oli jonkinlainen isähahmo mun kasvaessa. Hän oli toisaalta perinteisen jäyhä suomalaismies joka osoitti välittämistä mieluummin teoilla kuin sanoilla, toisaalta pohjimmiltaan pehmeä ja herkkä, jälkeenpäin olen epäillyt jotain autismikirjon piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Ala-asteella tykkäsin aina siitä luokan oudoimmasta rillipäisestä hissukasta, teininä ihastuin tietyllä tavalla androgyyneihin tai hieman feminiinisiin tai nörtähtäviin tyyppeihin tai mieluiten turvallisen saavuttamattomiin julkkiksiin, myöhemmin huomasin pitäväni tunnetasolla enemmän tytöistä. En ole koskaan kunnolla seurustellut, kai mun tunne-elämä on jotenkin jäänyt kehittymättä ja papan tavoin koen tunteiden ilmaisun ja myös toisen tunteiden kohteena olemisen vaikeaksi. Kun olen joskus tapaillut jotain ihmistä, olen saanut aina moitetta juuri siitä etten puhu tunteista (vaan mieluummin juuri teen jotain konkreettista tai järjestän jotain omasta mielestä hassuja yllätyksiä), enkä osaa reagoida "oikein" toisen tunteisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Mun isä lähti kun olin parivuotias, äidin isä oli jonkinlainen isähahmo mun kasvaessa. Hän oli toisaalta perinteisen jäyhä suomalaismies joka osoitti välittämistä mieluummin teoilla kuin sanoilla, toisaalta pohjimmiltaan pehmeä ja herkkä, jälkeenpäin olen epäillyt jotain autismikirjon piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Ala-asteella tykkäsin aina siitä luokan oudoimmasta rillipäisestä hissukasta, teininä ihastuin tietyllä tavalla androgyyneihin tai hieman feminiinisiin tai nörtähtäviin tyyppeihin tai mieluiten turvallisen saavuttamattomiin julkkiksiin, myöhemmin huomasin pitäväni tunnetasolla enemmän tytöistä. En ole koskaan kunnolla seurustellut, kai mun tunne-elämä on jotenkin jäänyt kehittymättä ja papan tavoin koen tunteiden ilmaisun ja myös toisen tunteiden kohteena olemisen vaikeaksi. Kun olen joskus tapaillut jotain ihmistä, olen saanut aina moitetta juuri siitä etten puhu tunteista (vaan mieluummin juuri teen jotain konkreettista tai järjestän jotain omasta mielestä hassuja yllätyksiä), enkä osaa reagoida "oikein" toisen tunteisiin. 

Mielenkiintoista miten erilaisia olemmekaan, eikä se aina mene sukupuolenkaan mukaan. Jos oikein tulkitsen, niin kyse on siitä, että et saa eikä sinuun saa helposti tunnetason kontaktia? Siihen en usko, että tunne-elämäsi olisi jäänyt kehittymättä, mutta syystä tai toisesta et ehkä itsekään saa kovin hyvin eriteltyä tunteitasi? Se on osin myös tottumis- ja totuttelemiskysymys. Jos tunteista ei puhuta esimerkiksi lapsuuden perheessä, niin niille ei kehity "sanavarastoa". Se ilmiö on suht tavallinenkin Suomessa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika selkeä ihanne ja aina kiinnostun hyvin samankaltaisista miehistä (tummapiirteinen ja erityisesti kasvonpiirteet samankaltaiset), mutta en kyllä tiedä mistä ihanne on peräisin. Ei ole vuosien mittaan juuri muuttunut.

Niin ja nyt kun mietin, myös persoonissa on paljon samaa. En ole koskaan kiinnostunut itevarmoista, sosiaalisista ja puheliaista ekstroverteista, vaan hiljainen ja jopa ujohko introvertti vetoaa enemmän. Ihannettani (ulkonäkö + persoona) vastaavia miehiä ei ole paljoa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, menee jalat alta.

Niin, ehkä tuo on osoitus juuri siitä, että tietty miesihanne on olemassa. Minäkin koen, että miehestä "erittyvä" olemus vie jalat alta, kun hän vastaa omaa miestyyppiä, mutta hyvin harvoin tapaan sellaisia miehiä (pelkästään ulkonäköäkin ajatellen), koska sellaisia miehiä on aika vähän (minulla on tiettyjä vähän outojakin fetissejä ulkonäön suhteen, jotka jokaisella poikaystävällä ja aviomiehelläni on ollut). Ap

Kyse todellakin on koko olemuksesta, pelkkä ulkonäkö ei riitä viemään jalkoja alta. Tuo on ollut minulle haaste kumppania etsiessä. Myös minun ihannettani ulkoisesti vastaavia miehiä on jo itsessään vähän, saati sitten sellaisia joiden persoonakin miellyttää. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Varmasti, varsinkin, jos olet jo vanhempi. Suurin osa on varattuja, joten valikoima on muutenkin pieni.  Ap

Mietin populaarikulttuurin vaikutusta ihannekumppaneiden ulkonäköön. Omalta kohdalta en löydä siitäkään selitystä, entä muut?

Ainoa miesihannettani muistuttava henkilö lapsuudesta oli epämiellyttävä, mietin mikä merkitys sillä on. Oliko ulkoisesti häntä muistuttaviin miehiin ihastuminen jonkinlainen korjaavaa kokemusta hakeva asia, vai onko se vain sattumaa. Kyseessä oli vanha perhetuttu, joka tuli silloin tällöin meille ryyppäämään ja jota ei tahtonut millään saada talosta ulos. Hän esitti muutaman kerran kohteliaisuuksiksi tarkoitettuja seksistisiä huomautuksia me too -hengessä ja koin sen sen verran uhkaavaksi, etten uskaltanut nukkua ennen kuin se mies oli lähtenyt ja taisinpa joskus panna tuolinkin huoneen oven kahvan alle pönkäksi. Ap

Tähän mennessä vastanneet miehet ovat kertoneet, että mitään yhtenäistä ulkonäkötyyppiä ei ole heillä ollut. Kuitenkin esimerkiksi eräässä ketjussa oli parikin miestä, jotka eivät voi ajatellakaan esimerkiksi ylipainoista naista kumppaniksi. Se ehkä kuitenkin on vähän väljempi toive kuin kokonainen ihanneulkonäkö.

Vai ovatko miehet monipuolisempia makutottumuksissaan, ehkä siksi, että kuluttavat naisia enemmän kuvia naisista ja valikoima sellaisessa kuvastossa on suuri. Näin maku kehittyy monipuolisemmaksi?Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika selkeä ihanne ja aina kiinnostun hyvin samankaltaisista miehistä (tummapiirteinen ja erityisesti kasvonpiirteet samankaltaiset), mutta en kyllä tiedä mistä ihanne on peräisin. Ei ole vuosien mittaan juuri muuttunut.

Niin ja nyt kun mietin, myös persoonissa on paljon samaa. En ole koskaan kiinnostunut itevarmoista, sosiaalisista ja puheliaista ekstroverteista, vaan hiljainen ja jopa ujohko introvertti vetoaa enemmän. Ihannettani (ulkonäkö + persoona) vastaavia miehiä ei ole paljoa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, menee jalat alta.

Niin, ehkä tuo on osoitus juuri siitä, että tietty miesihanne on olemassa. Minäkin koen, että miehestä "erittyvä" olemus vie jalat alta, kun hän vastaa omaa miestyyppiä, mutta hyvin harvoin tapaan sellaisia miehiä (pelkästään ulkonäköäkin ajatellen), koska sellaisia miehiä on aika vähän (minulla on tiettyjä vähän outojakin fetissejä ulkonäön suhteen, jotka jokaisella poikaystävällä ja aviomiehelläni on ollut). Ap

Kyse todellakin on koko olemuksesta, pelkkä ulkonäkö ei riitä viemään jalkoja alta. Tuo on ollut minulle haaste kumppania etsiessä. Myös minun ihannettani ulkoisesti vastaavia miehiä on jo itsessään vähän, saati sitten sellaisia joiden persoonakin miellyttää. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Varmasti, varsinkin, jos olet jo vanhempi. Suurin osa on varattuja, joten valikoima on muutenkin pieni.  Ap

Olen 26-vuotias, eli en vielä kovin vanha. Valikoima on kuitenkin suppea ja eikä potentiaalisia kumppaniehdokkaita juuri ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika selkeä ihanne ja aina kiinnostun hyvin samankaltaisista miehistä (tummapiirteinen ja erityisesti kasvonpiirteet samankaltaiset), mutta en kyllä tiedä mistä ihanne on peräisin. Ei ole vuosien mittaan juuri muuttunut.

Niin ja nyt kun mietin, myös persoonissa on paljon samaa. En ole koskaan kiinnostunut itevarmoista, sosiaalisista ja puheliaista ekstroverteista, vaan hiljainen ja jopa ujohko introvertti vetoaa enemmän. Ihannettani (ulkonäkö + persoona) vastaavia miehiä ei ole paljoa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, menee jalat alta.

Niin, ehkä tuo on osoitus juuri siitä, että tietty miesihanne on olemassa. Minäkin koen, että miehestä "erittyvä" olemus vie jalat alta, kun hän vastaa omaa miestyyppiä, mutta hyvin harvoin tapaan sellaisia miehiä (pelkästään ulkonäköäkin ajatellen), koska sellaisia miehiä on aika vähän (minulla on tiettyjä vähän outojakin fetissejä ulkonäön suhteen, jotka jokaisella poikaystävällä ja aviomiehelläni on ollut). Ap

Kyse todellakin on koko olemuksesta, pelkkä ulkonäkö ei riitä viemään jalkoja alta. Tuo on ollut minulle haaste kumppania etsiessä. Myös minun ihannettani ulkoisesti vastaavia miehiä on jo itsessään vähän, saati sitten sellaisia joiden persoonakin miellyttää. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Varmasti, varsinkin, jos olet jo vanhempi. Suurin osa on varattuja, joten valikoima on muutenkin pieni.  Ap

Olen 26-vuotias, eli en vielä kovin vanha. Valikoima on kuitenkin suppea ja eikä potentiaalisia kumppaniehdokkaita juuri ole.

Minkä näköinen ulkonäköihanteesi sitten on, jos on harvinainen? Ja mistä olet etsinyt? Montako olet nähnyt vaikkapa viimeksikuluneen viiden vuoden aikana esimerkiksi kaupungilla tai muualla arkielämässä? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä lähti kun olin parivuotias, äidin isä oli jonkinlainen isähahmo mun kasvaessa. Hän oli toisaalta perinteisen jäyhä suomalaismies joka osoitti välittämistä mieluummin teoilla kuin sanoilla, toisaalta pohjimmiltaan pehmeä ja herkkä, jälkeenpäin olen epäillyt jotain autismikirjon piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Ala-asteella tykkäsin aina siitä luokan oudoimmasta rillipäisestä hissukasta, teininä ihastuin tietyllä tavalla androgyyneihin tai hieman feminiinisiin tai nörtähtäviin tyyppeihin tai mieluiten turvallisen saavuttamattomiin julkkiksiin, myöhemmin huomasin pitäväni tunnetasolla enemmän tytöistä. En ole koskaan kunnolla seurustellut, kai mun tunne-elämä on jotenkin jäänyt kehittymättä ja papan tavoin koen tunteiden ilmaisun ja myös toisen tunteiden kohteena olemisen vaikeaksi. Kun olen joskus tapaillut jotain ihmistä, olen saanut aina moitetta juuri siitä etten puhu tunteista (vaan mieluummin juuri teen jotain konkreettista tai järjestän jotain omasta mielestä hassuja yllätyksiä), enkä osaa reagoida "oikein" toisen tunteisiin. 

Mielenkiintoista miten erilaisia olemmekaan, eikä se aina mene sukupuolenkaan mukaan. Jos oikein tulkitsen, niin kyse on siitä, että et saa eikä sinuun saa helposti tunnetason kontaktia? Siihen en usko, että tunne-elämäsi olisi jäänyt kehittymättä, mutta syystä tai toisesta et ehkä itsekään saa kovin hyvin eriteltyä tunteitasi? Se on osin myös tottumis- ja totuttelemiskysymys. Jos tunteista ei puhuta esimerkiksi lapsuuden perheessä, niin niille ei kehity "sanavarastoa". Se ilmiö on suht tavallinenkin Suomessa. Ap

Juuri näin. Meillä kotona ei saanut näyttää tunteita eikä niistä myöskään puhuttu. Äiti kyllä räjähteli tuon tuostakin, mutta mun piti olla mahdollisimman hiljainen ja näkymätön. Kyllä mä pystyn tuntemaan eri tunteita, mutta koen ne lähinnä ahdistavina ja häiritsevinä, enkä uskalla päästää niitä pintaan. Samoin ahdistun muiden tunteenilmauksista ja koen esim. juuri romanttisessa mielessä imelät puheet kiusallisina, se on mulle tosiaan kuin vierasta kieltä. 

En todellakaa osaa sanoo. Varmaan tulee luontaisesti jotenkin. Eikä mulla oo semmosta ihan tarkkaa tyyliin paperille kirjattua mies tyyppiä josta aina kiinnostun. 😬

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä lähti kun olin parivuotias, äidin isä oli jonkinlainen isähahmo mun kasvaessa. Hän oli toisaalta perinteisen jäyhä suomalaismies joka osoitti välittämistä mieluummin teoilla kuin sanoilla, toisaalta pohjimmiltaan pehmeä ja herkkä, jälkeenpäin olen epäillyt jotain autismikirjon piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Ala-asteella tykkäsin aina siitä luokan oudoimmasta rillipäisestä hissukasta, teininä ihastuin tietyllä tavalla androgyyneihin tai hieman feminiinisiin tai nörtähtäviin tyyppeihin tai mieluiten turvallisen saavuttamattomiin julkkiksiin, myöhemmin huomasin pitäväni tunnetasolla enemmän tytöistä. En ole koskaan kunnolla seurustellut, kai mun tunne-elämä on jotenkin jäänyt kehittymättä ja papan tavoin koen tunteiden ilmaisun ja myös toisen tunteiden kohteena olemisen vaikeaksi. Kun olen joskus tapaillut jotain ihmistä, olen saanut aina moitetta juuri siitä etten puhu tunteista (vaan mieluummin juuri teen jotain konkreettista tai järjestän jotain omasta mielestä hassuja yllätyksiä), enkä osaa reagoida "oikein" toisen tunteisiin. 

Mielenkiintoista miten erilaisia olemmekaan, eikä se aina mene sukupuolenkaan mukaan. Jos oikein tulkitsen, niin kyse on siitä, että et saa eikä sinuun saa helposti tunnetason kontaktia? Siihen en usko, että tunne-elämäsi olisi jäänyt kehittymättä, mutta syystä tai toisesta et ehkä itsekään saa kovin hyvin eriteltyä tunteitasi? Se on osin myös tottumis- ja totuttelemiskysymys. Jos tunteista ei puhuta esimerkiksi lapsuuden perheessä, niin niille ei kehity "sanavarastoa". Se ilmiö on suht tavallinenkin Suomessa. Ap

Juuri näin. Meillä kotona ei saanut näyttää tunteita eikä niistä myöskään puhuttu. Äiti kyllä räjähteli tuon tuostakin, mutta mun piti olla mahdollisimman hiljainen ja näkymätön. Kyllä mä pystyn tuntemaan eri tunteita, mutta koen ne lähinnä ahdistavina ja häiritsevinä, enkä uskalla päästää niitä pintaan. Samoin ahdistun muiden tunteenilmauksista ja koen esim. juuri romanttisessa mielessä imelät puheet kiusallisina, se on mulle tosiaan kuin vierasta kieltä. 

Tunteet ovat siis suorastaan vaarallisia mielikuvissasi ja niistä on parasta pysyä kaukana. Syrjäänvetäytyville ehkä monille tuttua mitä olen seurannut. Arvaamattomuus, luottamuspula ja yksin jääminen lapsena aiheuttaa pitkän varjon aikuisuuteen asti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika selkeä ihanne ja aina kiinnostun hyvin samankaltaisista miehistä (tummapiirteinen ja erityisesti kasvonpiirteet samankaltaiset), mutta en kyllä tiedä mistä ihanne on peräisin. Ei ole vuosien mittaan juuri muuttunut.

Niin ja nyt kun mietin, myös persoonissa on paljon samaa. En ole koskaan kiinnostunut itevarmoista, sosiaalisista ja puheliaista ekstroverteista, vaan hiljainen ja jopa ujohko introvertti vetoaa enemmän. Ihannettani (ulkonäkö + persoona) vastaavia miehiä ei ole paljoa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, menee jalat alta.

Niin, ehkä tuo on osoitus juuri siitä, että tietty miesihanne on olemassa. Minäkin koen, että miehestä "erittyvä" olemus vie jalat alta, kun hän vastaa omaa miestyyppiä, mutta hyvin harvoin tapaan sellaisia miehiä (pelkästään ulkonäköäkin ajatellen), koska sellaisia miehiä on aika vähän (minulla on tiettyjä vähän outojakin fetissejä ulkonäön suhteen, jotka jokaisella poikaystävällä ja aviomiehelläni on ollut). Ap

Kyse todellakin on koko olemuksesta, pelkkä ulkonäkö ei riitä viemään jalkoja alta. Tuo on ollut minulle haaste kumppania etsiessä. Myös minun ihannettani ulkoisesti vastaavia miehiä on jo itsessään vähän, saati sitten sellaisia joiden persoonakin miellyttää. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Varmasti, varsinkin, jos olet jo vanhempi. Suurin osa on varattuja, joten valikoima on muutenkin pieni.  Ap

Olen 26-vuotias, eli en vielä kovin vanha. Valikoima on kuitenkin suppea ja eikä potentiaalisia kumppaniehdokkaita juuri ole.

Minkä näköinen ulkonäköihanteesi sitten on, jos on harvinainen? Ja mistä olet etsinyt? Montako olet nähnyt vaikkapa viimeksikuluneen viiden vuoden aikana esimerkiksi kaupungilla tai muualla arkielämässä? Ap

Luonnostaan tummapiirteinen ja kasvot mallimaisen komeat. Myös vartalotyyppi tietynlainen, sekä pukeutumistyyli. En tiedä onko tuon tarkempi ruotiminen olennaista, tiedän heti kun näen sellaisen miehen eikä näitä paljoa ole tullut vastaan. Viimeisen viiden vuoden aikana varmaan pari satunnaisesti jossain? Edellinen kumppanini edusti myös tätä tyyppiä, ei mitään suhdetta olisi tullutkaan jos ei olisi edustanut. Nyt en ole enää aikoihin yrittänyt etsiä mistään.