Kumpi on pahrmpi, masennus vai ahdistus?

Molemmat on turhasta kitisemistä. 

Mulla masennus oli sitä että halusin koko ajan aktiivisesti kuolla. Myöhemmin puhjennut ahdistuneisuushäiriö taas on sitä, että pelkään hysteerisesti että kuolen. 🙃 Näistä kahdesta jälkimmäinen on pahempi. Toisaalta "perus ahdistus" eli kun vaan itkettää, kauhistuttaa, itseinhottaa ja panikoittaa on vähemmän paha. Sen opin rauhoittamaan itse, masennusta en saanut mitenkään pois, en niitä ajatuksia muualle.

Sanoisin että ahdistus on kamalampaa, koska se on niin hallitsematon ja sietämätön olotila ja pitkään jatkuvana se vie terveyden. Masennus on tätä myös, mutta pelkästään masentuneena voit olla kuitenkin suht tyyni ja rauhallinen.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat on turhasta kitisemistä. 

Jos oma terveys on turhasta kitisemistä, niin mikä asia tässä elämässä sitten ei ole turhaa?

Vierailija kirjoitti:

Molemmat on turhasta kitisemistä. 

Kolahtaa pian omaan nilkkaan tuo muiden sairastuneiden pilkkaaminen ja sairastut itsekin molempiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meneekö hän näin että nuoret on ahdistuneita ja vanhat masentuneita?

Jotenkin näin. Nuorena ei ole vielä alistunut kohtaloonsa. Ahdistuminen on sisäistä vastarintaa elämän ristiriidoille. Vanhempana tai ahdistuksen pitkään jatkuessa ei enää ole energiaa juntturoida. Seuraa lamaantuminen. Nothing matters anymore.

Mieli kuolee, kun se ei enää jaksa kestää tilannetta. Siksi syvästi masentuneet eivät tee itsemurhia. Niihin ajaudutaan ahdistuneina tai lääkityksen antaman lisävoiman avulla.

Ei mun mieli ole kyllä minnekään kuollu. Se ei vaan ikään kuin ole kotona. Sitten kun olo kevenee syystä tai toisesta, huomaan olevani yllättävän oma itseni. Hetkittäin siihen oikein havahtuu, ai kato mä olen tässä.

Kaiken kaikkiaan tuo mielen kuolema on jotenkin toivottomuutta lietsova kuvaus, ja sikäli tarpeeton, että siinä ruokitaan masentuneen fatalismia. Joka taas pahentaa oloa. Toivo on hyvä säilyttää. Jonain päivänä asiat voivat olla paremmin, ja sitten taas sitä paremmin jne.

Ja lisäksi malli on teknisestikin outo. Kun on olemassa mekanismi, joka sulkee mielen suojaan kun elämä on liian raskasta kantaa, on myös mekanismi, joka palauttaa sen uudelleen toimintaan kun ei enää tarvitse piileskellä.

Näin minä asian koen kroonikkona. En oikeastaan noteeraa koko masennusta nykyisin, enkä koe olevani tunteeton, iloton tai kyvytön, vaikka paras terä on tylsä ja käänteet hitaita. Masennus on niinkuin hiukan rasittava sukulainen, jota kuitenkin sietää. Ei se joka käynnillä ole yhtä karmea vieras.

Ahdistus sen sijaan on minustakin kamalaa. Kun tuntuu että pitäisi raapia muttei tiedä mistä.

Mikä ahdistaa ja masentaa? Pitää olla jokin syy tuohon asiaan, jokin todella painava ja raastava.

Elikkäs ahdistus on siis toimintatila ja masennus lamaannuttava. Vai?

Vierailija kirjoitti:

Masentunut miettii liikaa menneisyyttä.

Ahdistunut miettii ja pelkää tulevaisuutta.

Minulla oli ahdistuneisuushäiriö 4 vuotta, paranin siitä 2 vuotta sitten.

En nyt välttämättä haluaisi masennusta koska ne lääkkeet koukuttaa vielä pahemmin, toissavuotisten uusien ulkomaisten tutkimusten mukaan.

Olisko myös niin, että ahdistunut pelkää tulevaa.

Minulle tulee suorastaan helpottunut olo kun masentaa, koska silloin ei ahdista. Se tuntuu pieneltä lomalta. Se raskas tunne kropassa, jatkuva huokailu ja motivaation puute on kuin painopeitto ja siitä tulee turvallinen olo. Millään ei ole väliä, joten ei ole mitään menetettävää ja se on kuin vapaus. Minulla on ollut masennusta ja ahdistusta lapsuudesta lähtien, mutta niitä ei ole koskaan "löydetty". En tiedä miksi peittelen niitä tutkimuksissa. En suoraan kiellä, mutta osaan ilmaista asiat niin ettei herätä epäilystä.