Tilanteet, joissa et kehtaa näyttää ärsyyntyneisyyttäsi / epäempaattisuuttasi

Onko muilla näitä samoja kokemuksia, että ei vaan kehtaa paukauttaa jostain aiheesta suoraan, vaan esim. sukulais-, työpaikka-, naapurusto- tai kaverisovun tms. vuoksi myöntyy porukan mielipiteeseen, kun pääsee huomattavasti helpommalla? Tämä siitä huolimatta, että salaa sapettaa ja tekisi mieli sanoa suorat sanat?

Kummilapseni on pieni riiviö ja todellinen vapaan kasvatuksen tuotos. Riehuu, kiroilee, potkii ja paiskoo sekä hienostelee ruuan kanssa. Äitinsä ei komenna ja on passiivinen. Muut lähipiirin lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja silmissäni paljon söpömpiä. Koen jotain velvollisuuden- ja syyllisyydentuntoa, joten otan tämän riiviön aina välillä luokseni.

-Itsellä esim. naapuri ärsyttää mitä suuremmin hössöttäessään ja ylipaapoessa ja lelliessä koiraansa. En tiedä mistä johtuu, mutta luulee koiransa myös kuolevan vähän kaikkeen. Elukkaa pitää olla jo menossa katsomaan ettei ole henki lähtenyt, tai lähtemässä. Todellisuudessa naurattaa ja ärsyttää, mutta siedän ja teeskentelen, koska naapuri (sekä koira) ovat mukavia. Koira tosin hemmottelun vuoksi huonotapainen.

Pari kaveriani ja siskoni taas jaksavat urputtaa miehistään. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Salaa mietin, että itsepä ovat ukkonsa valinneet. En aina ymmärrä mikä niiden puhelinsoittojen tarkoitus edes on. Ennemmin kuuntelisin jotain kivaa ja positiivista, tai edes urputusta jostain muusta aiheesta. Mietin salaa, mikseivät urputa suoraan miehelleen...