Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia

Olin 7. En ollut havainnut kotona mitään ihmeellistä ennen kuin erosta minulle kerrottiin. Ahdistus oli suunnaton, enkä voinut ymmätää, miksi äiti oli niin TYHMÄ, että muutti toisen miehen luokse. 

Omalta kannaltani ero oli yksiselitteisen huono asia. Minulle tuli viikko-viikko -systeemi. Kumpikin vanhempi perusti uusperheen, joista jäin melko ulkopuoliseksi. Uudet puolisot karsastivat minua avoimesti. Nyt olen 26, enkä juurikaan tekemisissä kummankaan vanhempani kanssa. 

Etukäteen on tosi vaikea tietää, miten lapset suhtautuvat eroon. Kaverin vanhemmat erosivat kaverin ja siskonsa ollessa ala-asteella. Toiseen ei jättänyt mitään jälkiä, oli ja on aika neutraali suhtautuminen. Toinen on nyt vielä aikuisenakin katkera vanhemmilleen, varsinkin isälleen.

Musertava kokemus, omalta kannaltani väärään aikaan tehty päätös. Ei muuttanut ketään ns. onnellisemmaksi. Näin sen koin/koen.

Vaikeus muodostaa kunnollisia parisuhteita.

Ajelehtiminen, ei voi luottaa asioiden pysyvyyteen. Ehkäpä ovat tästä seurauksia, ehkä eivät.

Keski-ikää lähestyvä N

En ole erolapsi, mutta itse eronnut. Lasten etu on se, että kodin ilmapiiri on hyvä. Ei riitoja, ei jäätävää kylmyyttä, ei pilkkaamista.

Omat lapseni näkivät ja kokivat vanhempien jäätävän kylmyyden. Teini-ikäinen esikoinen kysyi sitten eräs päivä, että miksi ette eroa. Siitä parin viikon päästä kysyi uudelleen. En osannut vastata, mutta tuosta meni 5kk niin olin muuttanut pois kotoa.

Lapsille asia oli jonkinlainen järkytys ja eniten tuolle esikoiselle. Myös keskimmäinen lapsi oireili eroa ja kävi koulukuraattorin juttusilla opettajan ehdotuksesta. Erosta on jo vuosia ja kaikki on hyvin.

Lasten isä ei elämässämme oikeastaan ole. Ei ollut silloinkaan, kun olimme ydinperhe. Ei hän osannut olla puoliso eikä isä.

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

Olin 8v. Iso shokki oli koko ero - täysin yllättäen isä alkoi puhua pois muuttamisesta ja parin kuukauden sisällä muutti 3h automatkan päähän toiseen kaupunkiin uuden naisen ja hänen lastensa luo.

Tuolla sitten sisarusteni kanssa ramppasimme joka toinen viikonloppu lähemmäs 10v. Mikä oli aika perseestä kun ystäväpiirimme oli toisaalla.

Jotain minussa kuoli tuolloin. Valokuvissakin näkee että aiemmat hymyt vaihtuivat tuona kesänä apaattiseen perusilmeeseen.

Ehkä se vaikuttaa lapseen eniten, millainen ilmapiiri kotona on ollut? Riidat ja pilkkaava puhe näkyvät lapselle, mutta ei oikeastaan moni muu. Lapsi sopeutuu eroon paremmin, jos hänellä onnsiihen selitys.

Minä olen itse eronnut ja sanonut palstallakin monta kertaa olevani eroja vastaan, jos on lapsia. Erosimme sovussa, mutta näiden vuosien jälkeen lopputulos on katastrofi. En ikinä olisi uskonut, että erosta seuraa niin paljon ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

En ole erolapsi, mutta itse eronnut. Lasten etu on se, että kodin ilmapiiri on hyvä. Ei riitoja, ei jäätävää kylmyyttä, ei pilkkaamista.

Omat lapseni näkivät ja kokivat vanhempien jäätävän kylmyyden. Teini-ikäinen esikoinen kysyi sitten eräs päivä, että miksi ette eroa. Siitä parin viikon päästä kysyi uudelleen. En osannut vastata, mutta tuosta meni 5kk niin olin muuttanut pois kotoa.

Lapsille asia oli jonkinlainen järkytys ja eniten tuolle esikoiselle. Myös keskimmäinen lapsi oireili eroa ja kävi koulukuraattorin juttusilla opettajan ehdotuksesta. Erosta on jo vuosia ja kaikki on hyvin.

Lasten isä ei elämässämme oikeastaan ole. Ei ollut silloinkaan, kun olimme ydinperhe. Ei hän osannut olla puoliso eikä isä.

Ymmärrän sinua erinomaisesti. Kiitos havainnoista, joita olet tehnyt omista lapsistasi. Hienoa, ettet yritä kaunistella totuutta. Mukavaa, että teillä menee nyt hyvin.

Lisää lasten omakohtaisia kokemuksia, kiitos!

Kiitos kaikista tähänastisista vastauksista. Ne ovat suureksi avuksi omiin mietintöihini.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

Etkö kohdista vihasi ihan väärään ihmiseen. Isäsihän on syyllinen, jos ei ole halunnut pitää huolta perheestään.

Olin 1v, pikkusiskoni ei olut edes syntynyt. En muista erosta mitän.

Sitten kun jotain jo tajusin, en ollut pahoillani siitä miksei vanhempani olleet yhdessä, en ikinä haaveillut siitä enkä kyseenalaistanut eroa. Kavereiden ydinperheitä seuratessani olin tyytyväinen, että vanhempani olivat eronneet. Itsekkäästi tietenkin omista syistäni, jotka vasta aikuisena olen tajunnut. Äitini oli masentunut eikä meillä ollut mitään sääntöjä eikä rajoja, ydinperheissä isät vaikuttivat olevan niitä säännönkeksijöitä ja tiukkiksia. Meillä äitillä oli ainut ote meihin kun uhkasi että kertoo iskälle, jolla kyllä oli auktriteettiä vaikka eri osoitteissa asuivatkin.

Noh, ehkä tästä kokemuksesta ei ollut teidän tilanteeseen mitään näkökulmaa :)

Vierailija kirjoitti:

En ole erolapsi, mutta itse eronnut. Lasten etu on se, että kodin ilmapiiri on hyvä. Ei riitoja, ei jäätävää kylmyyttä, ei pilkkaamista.

Omat lapseni näkivät ja kokivat vanhempien jäätävän kylmyyden. Teini-ikäinen esikoinen kysyi sitten eräs päivä, että miksi ette eroa. Siitä parin viikon päästä kysyi uudelleen. En osannut vastata, mutta tuosta meni 5kk niin olin muuttanut pois kotoa.

Lapsille asia oli jonkinlainen järkytys ja eniten tuolle esikoiselle. Myös keskimmäinen lapsi oireili eroa ja kävi koulukuraattorin juttusilla opettajan ehdotuksesta. Erosta on jo vuosia ja kaikki on hyvin.

Lasten isä ei elämässämme oikeastaan ole. Ei ollut silloinkaan, kun olimme ydinperhe. Ei hän osannut olla puoliso eikä isä.

Vanhempani eivät ole eronneet enkä itsekään ole. Kuitenkin ollessani varhaisteini 90-luvun laman aikaan perheessämme oli taloudellsia vaikeuksia, ja vanhemmilla hyvin kireät välit. Kysyin silloin itsekin pari kertaa miksi he eivät vain eroa. 

Perheen talous saatiin raiteilleen, ja tänä päivänä olen äärettömän kiitollinen siitä, että he pysyivät yhdessä. On ihanaa kun lapsilla on ehjä ja turvallinen mummola. Veljeni vaimon vanhemmat erosivat juuri noihin aikoihin, ja heillä on kyllä ihan erilainen, paljon etäisempi suhde jälkikasvuunsa kuin omilla vanhemmillani.

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Vierailija kirjoitti:

Olin 1v, pikkusiskoni ei olut edes syntynyt. En muista erosta mitän.

Sitten kun jotain jo tajusin, en ollut pahoillani siitä miksei vanhempani olleet yhdessä, en ikinä haaveillut siitä enkä kyseenalaistanut eroa. Kavereiden ydinperheitä seuratessani olin tyytyväinen, että vanhempani olivat eronneet. Itsekkäästi tietenkin omista syistäni, jotka vasta aikuisena olen tajunnut. Äitini oli masentunut eikä meillä ollut mitään sääntöjä eikä rajoja, ydinperheissä isät vaikuttivat olevan niitä säännönkeksijöitä ja tiukkiksia. Meillä äitillä oli ainut ote meihin kun uhkasi että kertoo iskälle, jolla kyllä oli auktriteettiä vaikka eri osoitteissa asuivatkin.

Noh, ehkä tästä kokemuksesta ei ollut teidän tilanteeseen mitään näkökulmaa :)

Kai tällä rajattomuudella ja emotionaalisella epävarmuudella on kuitenkin ollut vaikutusta elämääsi ja kasvuusi?

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

Olisko aika vähän tarkentaa tuota? Sen sijaan et projisoit vihasi johonkin"akkaan", se oli SINUN ISÄSI joka sinut hylkäsi. Ei se "akka". Surullista että olet jäänyt jumiin tuollaiseen vihaan. Ja siis valinnut ihan itse pilata elämäsi sillä että isäsi rakastui toiseen. ( mikä ei ole mikään rikos). Kannatko kenties äitis katkeruutta? Sinuna hakisin itselles apua.

Olin n. 9v ja erittäin hädissään ja sekaisin erosta pitkään. Olin erittäin paljon isän tyttö ja hänen pois muuttamisensa sai aikaan monen vuoden surumielisyyden.

Muistan kun joskus koulun jälkeen makasin tunteja keittiön lattialla ja sovittelin pitkään keittiöveistä kaulalleni. Ei kantti riittänyt kuitenkaan viiltämään.

Mitään riitoja tms. vanhemmilla ei (ainakaan lapsen silmiin) ennen eroa ollut. Isää näin eron jälkeen vain joka toinen viikonloppu. Jos minulta olisi kysytty niin olisin mielummin asunut isän luona kokoaikaisesti - äitini ei ollut eikä ole mukava ihminen.

Mun vanhemmat erosi kun olin 1v. Isä lähti toisen matkaan ja teki lisää lapsia. Minä erosin, kun omat lapset oli 6, 10 ja 14v. Se oli elämäni paras päätös. Aloin voimaan paljon paremmin. Moni asia hoitu hyvin, mutta riitelimme exän kanssa et hänen pitäisi hoitaa lapset selvinpäin. Rankkaa oli myös lapsille, että exä perusti pian uusperheen, jossa yhdistettiin hyvin eri ikäiset lapset.

Mun vanhemmat erosi kun olin alakoulussa. Se oli hyvä päätös, kotona oli surkea ilmapiiri. Ydinperhe on hyvä juttu, jos vanhemmat osaa olla ihmisiksi.

Sillon ei ollut mitään vuoroviikkomeininkejä, se ei olisi sopinut meille yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.

Ap

Vanhempien ero oli hyvä asia. Riidat ja jatkuva pahanolon ilmapiiri loppui seinään. Itselle ne mykkäkoulut, surullisuus ja riidat aiheutti ahdistusta. Olin 8v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 1v, pikkusiskoni ei olut edes syntynyt. En muista erosta mitän.

Sitten kun jotain jo tajusin, en ollut pahoillani siitä miksei vanhempani olleet yhdessä, en ikinä haaveillut siitä enkä kyseenalaistanut eroa. Kavereiden ydinperheitä seuratessani olin tyytyväinen, että vanhempani olivat eronneet. Itsekkäästi tietenkin omista syistäni, jotka vasta aikuisena olen tajunnut. Äitini oli masentunut eikä meillä ollut mitään sääntöjä eikä rajoja, ydinperheissä isät vaikuttivat olevan niitä säännönkeksijöitä ja tiukkiksia. Meillä äitillä oli ainut ote meihin kun uhkasi että kertoo iskälle, jolla kyllä oli auktriteettiä vaikka eri osoitteissa asuivatkin.

Noh, ehkä tästä kokemuksesta ei ollut teidän tilanteeseen mitään näkökulmaa :)

Kai tällä rajattomuudella ja emotionaalisella epävarmuudella on kuitenkin ollut vaikutusta elämääsi ja kasvuusi?

Oli toki, yli kolmekymppisenähän tätä on tullut paljonkin analysoitua ja ymmärrän omaa taustaani kokonaisvaltaisemmin paremmin. Olen itsekin ollut masentunut ja kärsinyt rajattomuudesta: en oikein osaa asettaa rajoja, joka ilmeni nuorempana muita kohtaan rajattomuutena, sentään siitä olen päässyt yli, nyt venyn itseäni kohtaan niin että paukkuu jolloin vasta ymmärrän, että ainiin, ne rajat. Olin tökerö ja ylimielinenkin teini, minua ei koskaan opastettu eikä komennettu ihan perus käytösasioissa. Vielä reilusti yli 25-vuotiaana olisin suuttunut paljon jos joku olisi moittinut äitiämme mistään, silmissäni hän oli suuri selviytjä isoista kärsimyksistään huolimatta. Nyt näen hänen vikansa ja ymmärrän niitä. Kyllä hän teki parhaansa. Masentuneiden äitien kannattaisi hakea ja saada kaikki apu.

-lainaamasi