Olen antamassa periksi

Elämä ei ole reilua. Tsemppiä ap, koita jaksaa. Kyllä se joskus helpottaa, pakkohan sen on. Välillä sitä uidaan syvissä vesissä, kuten minäkin nyt...

Voimia!

Tsemppihali! Kyllä elämä kantaa!

Kuulostaa kamalalta :( On ymmärrettävää että tuollaisten kokemusten jälkeen olet ahdistunut ja masentunut, loppuun väsynytkin. Oletko hakenut apua, esim. keskusteluapua ja mahdollisesti lääkitystä? 

Onko lapsesi pahasti vammainen, minkä ikäinen? Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan. Tiedän miten vaikeaa on kun "kaikki" menee pieleen juuri kun on todella raskas aika muutenkin.

Aika aikaansa kutakin. Ota vastaan kaikki mahdollinen apu. Muista että pitkäaikaisen stressin ja ahdistuksen jälkeen voi lääkehoidosta olla todellakin apua. Jossain vaiheessa elämä helpottaa ja koet taas iloa ja onnea. Siihen voi mennä jopa vuosia, mutta silti sinulla on vielä vuosikymmeniä elämää jäljellä, joista voit nauttia. Ole itsellesi armollinen. Jossain vaiheessa ne rakkauden tunteet lasta kohtaan palaavat/tulevat. Huolehdi nyt niin paljosta kuin jaksat, ja tee suunnitelmat pitkällä tähtäimellä. Usko pois, jossain vaiheessa tulee se hetki, että helpottaa, ja olet iloinen, että jaksoit siihen asti. Sitä ennen, jaksamista!

Olet lapsesi äiti ja lapsesi tarvitsee sinua. Lakkaa säälimästä itseäsi ja tee kaikkesi lapsesi hyväksi. Itse hänet tänne maailmaan hankit, hän ei ole syyllinen ongelmiisi. Oli sairas tai ei.

[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 12:33"]

Onko lapsesi pahasti vammainen, minkä ikäinen? Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan. Tiedän miten vaikeaa on kun "kaikki" menee pieleen juuri kun on todella raskas aika muutenkin.

[/quote]

Kiitos myötätunnosta.

Ei ole vammainen sinänsä kun vamma korjattu, mutta arpi seuraa lasta loppuelämän ja ihmiset osaavat olla ilkeitä. Olen kyllä aivan loppu enkä olisi lasta harkinnut edes koskaan jos olisin ymmärtänyt vaihtoehdon että voi "elämä oikeasti romahtaa". 

Olkaa kiitollisia terveydestänne ja terveistä lapsistanne ja normaalista elämästä. Nyt osaan itsekin sellaista arvostaa, mitä ei minulla ole eikä tule olemaan:(

Ap, tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta sinulla ei ole vaihtoehtoja. Mutta jos oikeasti et koe mitään rakkautta lapseen niin silloin ehkä hänet adoptioon antaminen olisi vaihtoehto. Toisaalta rankan surun läpikäytyäsi voi tunteettomuus olla selviytymiskeino. Jos olet päässyt eroon henkistäväkivaltaa harjoittavasti miehestä niin, että hän ei voi sitä jatkaa toivut ajan kanssa.

Surullista luettavaa.

Älä riipu vanhassa. Ero oli jo, keskity elämääsi tälläisenä mitä se nyt on. Etsi asioit joista sinä nautit.

Hanki lapsenhoitoon apua. Neuvolasta tai ehkä löytyy jokin vertaistukiryhmä, jos et jaksa itse etsiä niin pyydä osaisiko neuvolassa terkka auttaa siinä.

Ota omaa aikaa, sanon tämän uudestaan koska tämä on tärkeää kaikille eronneille mutta myös äideille yleensäkin. Tee asioita joista nautit ja kokeile uusiakin asioita.

Itsemurha tai lapsenhylkääminen saattaa käydä mielessä silloinkin jos olet vahvasti tunteellinen ja tämän hetkinen elämä ahdistaa, mutta suosittelen että huomaisit siinä eron että tahdot eroon näistä sinulle vaikeista tunteista ja elämäntilanteistasi mutta pitkällä tähtäimellä kannattaa koittaa ajatella niin että lapsi kasvaa ja elämäntilanne muuttuu, joskus tulee oleelliseksi työhönpalaaminen, kenties uusi parisuhde? Sinä voit tehdä muutoksia omassa elämässä, tehdä valintoja joista sinä ja lapsesi voisitte hyvin ja nauttisitte elämästä.

Neuvolassa kannattaa puhua, on terapiaa ja on perheneuvolaa josta saat kasvatukseen tukea ja turvaa. Älä jää yksin liian kauan vaan sano kun on paha olla ja voimat vähissä. Eri kunnilla on erilaista tarjontaa esim. perhetyössä mutta tarkista vammaispalvelut ja katsot että sinulla on aikaa itsellesi. Saatat saada vapaapäiviä lapsesi hoitamisesta yms.

Voit pyytää sinulle kuuluvista etuuksista vaikkapa sosiaalihuollosta.

On olemassa eri asteisia perhetyötä, voit saada vaikkapa perheen auttamaan sinua lapsesi hoitamisessa. Mutta KYSY näistä. Älä jämähdä yksin ja surkuttele, sinulla on oikeus hyvään arkeen ja lapsellasi samoin. Te voitte hyvin jos saatte apua.

[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 12:46"]

[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 12:33"]

Onko lapsesi pahasti vammainen, minkä ikäinen? Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan. Tiedän miten vaikeaa on kun "kaikki" menee pieleen juuri kun on todella raskas aika muutenkin.

[/quote]

Kiitos myötätunnosta.

Ei ole vammainen sinänsä kun vamma korjattu, mutta arpi seuraa lasta loppuelämän ja ihmiset osaavat olla ilkeitä. Olen kyllä aivan loppu enkä olisi lasta harkinnut edes koskaan jos olisin ymmärtänyt vaihtoehdon että voi "elämä oikeasti romahtaa". 

Olkaa kiitollisia terveydestänne ja terveistä lapsistanne ja normaalista elämästä. Nyt osaan itsekin sellaista arvostaa, mitä ei minulla ole eikä tule olemaan:(

[/quote]

Elät jonkun asteen syvänteessä. Kannattaa hommata kunnollista terapiaa, käänny neuvolan puoleen ja vertaistuki auttaa näkemään että on muitakin ja heillä elämä on vierinyt eteenpäin.

Itseltä lapsi aikanaan kuoli ja alkuun käytiin monenlaisia terapioita miehen kanssa yhdessä, erikseen, osassa perheen kanssa yhdessä. Vertaistoimintaa varmaan löytyy sinullekin ehkä jopa erilaista toimintaakin mutta pitää puhua avuntarpeestaan.

Ja ihmiset on julmia. Kuollut lapsi ei ole normi ja lapseni on kokeneet monet itkut ja tulevaisuudessa tulevat yhä siihen törmäämään. Mutta ei se estä meitä elämästä omaa elämää. Tämän kanssa täytyy elää, mutta suosittelen lämpimästi neuvolaterapian.

Itse en oiken noita "hae apua" neuvoja arvosta sillä varmasti ap on jo yrittänyt sen minkä on voinut?

Voin vain omasta kokemuksesta sanoa, että menee muutama vuosi toipua henkisestä väkivallasta yms. joten on aivan normaalia olla loppu.

Lapsi kuitenkin selviää vielä huonommin jos jää vaille äitiä. Jos ei hyvää sijaisperhettä löydy on lapsi heitteillä eri laitoksissa. Orvon osa on huono eli vaikka ei muuta olisi kuin se äiti niin se on jo enemmän.