Voiko epävakaata persoonallisuutta ja narsistista persoonallisuutta verrata keskenään?

Kyllä voi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

EPÄVAKAA PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ

Seuraavassa tyypillisiä piirteitä:

Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.

Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.

Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.

​Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.

Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.

Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.

Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.

Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.

Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä eteenkin kriisitilanteissa.

Juuri tästä syystä epävakaa on dagnoosina täysin tarpeeton ja vahingollinen: kaikki yllä kuvatut voivat koskettaa ketä tahansa ihmistä elämäntilanteesta ja olosuhteesta riippuen. Onko normaalin määritelmä mielestäsi se, että tunteettomana ja ilmeettömänä esimerkiksi vakavien väkivaltakokemusten jälkeen jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ainoa mikä on sairas, on tämä järjestelmä, joka lokeroi ihmiset täysin riittämättömillä tiedoilla ja kyykyttää tällätavoin alisteiseen asemaan saatuja muutenkin heikoilla olevia ihmisiä.

Persoonallisuushäiriö tarkoittaa tietynlaista persoonallisuutta. Toimintatapa esimerkiksi traumaattisen kokemuksen jälkeen on toimintatapa, ei persoonallisuus.

Varmasti järjestelmä näyttää sairaalta, jos peruskäsitteet ovat hakusessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan suhteessa epävakaaniin kanssa? Millaista elämäsi käytännössä on?

En ole ammattilainen ja ex-puolison diagnoosia en ole nähnyt, mutta sanoisin, että mielialan vaihtelu on se päällimmäisin oire mikä näkyy. Saman päivänkin aikana voi olla jyrkkiäkin nousuja ja laskuja. Impulsiivinen käytös eli ei useinkaan hallitse sitä vihaansa (suoranaista julmuutta) ja on yleensä negatiivinen asenne kaikkeen mikä ei ole hänestä lähtöisin. Omalla kohdalla exä oli sellainen päälle päin kiltti, mutta sisältä vihainen kaunankerääjä joka sitten aikansa kärsittyään oksensi kaiken vuosien ajan sisäänsä keräämän kaunan uudelleen ja uudelleen päin kasvojani. Kykenemätön antamaan mitään anteeksi saati unohtamaan pienintäkään vastoinkäymistä. Haukkui myös sukulaiset ja ystävänsä selän takana minulle. Hän oli mielestään kaikkien yläpuolella, vaikka kateus paistoi läpi. Oli mielestään maailman empaattisin ja herkin ihminen, mutta julma ja katkera kostaja olisi parempi termi. Etäinen ja kylmä.

Hänen sisäinen tyhjyys alkoi lopulta näkyä ulospäin ja valtava ripustautumisen tarve vain korostui vuosien mittaan. Lapsi on hänelle muka kaikki kaikessa, mutta sille lapselle ei suoda läheisyyttä eikä huomiota. Lapsi on kuin jokin trophy jonka täytyy olla koko ajan hänessä kiinni, jotta hän tuntisi edes jotain arvoa olemassaololleen. Outoja kokemuksia jotka poikkeavat todellisuudesta, öisiä hallusinaatioita unien kautta ja jatkuva epäluuloisuus ja siitä johtuva mustasukkainen kontrollointi. Myös nostalgia korostui lähes pakonomaisena tarpeena takertua lapsuuden asioihin, tavaroihin ja perinteisiin kiinni.

Toi kaikki kätkeytyi arjen kiireen alle, mutta sitten iski uupumus ja jopa psykoosi niin että kaikki räjähti. Ennen räjähdystä hän jotenkin vaan sulkeutui niin älyllisesti kuin tunnepuolellakin ja alkoi menettää otettaan arjenhallinnasta. Kaikki korkeampi ajattelu oli vaikeaa ja sit siihen kaiken päälle piiiitkä unettomuus niin soppa kiehui yli. Lopulta minä olinkin se joka oli ollut tuollainen mitä tuossa kuvailen; projisointia ja vastuun ulkoistamista. Täydellinen sulkeutuminen kaikelta kritiikiltä ja syy on aina toisissa. Uskoi lopulta omiin harhaluuloihinsa.

Huh. Yön yli mietin viestiäsi ja kyllä siihen on nyt vain pakko vastata. En syytä sinua. Kirjoitan vain yleisen mielenkiinnon, oppimisen ja spekuloinnin vuoksi. Tuossa elämäntilanteessa oli siis sinä + puolisosi + lapsennne. Tuo elämäntilanne kesti siis pitkään, ainakin kuukausia, varmaan vuosia. Sinä siis tulkitsit ja analysoit tapahtumat niin että puolisosi oli sairas ja teki pahaa ja kuvitteli ja uskoi harhansa ja käänsi asiat lopulta sinua vastaan ja lopulta sairautensa vuoksi tuhoutui täysin. No, yleensä tuollaisissa tapauksissa voi sanoa että 50% todennäköisyydellä puoliso on se sairas/paha, ja että 50% todennäköisyydellä asia on päinvastoin eli sinä olet se sairas/paha. Mutta kyllä minä nyt väitän että todennäköisyys on erittäin paljon yli 50% että sinä olet se sairas/paha. Minä uskon että puolisosi oli ihan puhtaasti täysin kokonaan sinun uhrisi.

--

Siellä tapahtui siis sairauden/epävakauden/harhaluulojen/epäluottamuksen/kontrollinhalun/narsismin vuoksi vihamielisyyttä, väkivaltaa, kaikenlaista ahdistavaa ja pahaa ja kummallista. Painostusta, vakoilua, tarkkailua, kaikenlaisia "peliliikkeitä" joilla pyrittiin vaikuttamaan toiseen, pyrittiin pitämään oma asema/status/valta, jne. Tuollaisessa tilanteessa on sairas pahantekijä ja viaton uhri. Sinä väität että sinä olit se viaton uhri, sivullinen, joka vain seurasi ja näki mitä tapahtui, ymmärsi, tulkitsi, teki johtopäätöksiä, teki analyysin ja nyt kirjoitti sen selkeästi tänne. Se on täysin mahdotonta! Et voinut olla tilanteen uhri, koska jos olisit uhri ollut, niin et osaisi asiaasi tänne kirjoittaa. Et ainakaan osaisi kirjoittaa sitä selkeästi, tai kenties et ollenkaan.

Tuollaisessa tilanteessa pahantekijällä on oma sisäinen harhainen syy vihamielisyyteen uhria kohtaan. Pahantekijällä on jokin oma harhainen "oikeutus" tai logiikka vihamielisyydelleen. Mutta sen logiikan pahantekijä pitää salassa, hän ei ikinä kerro sitä uhrilleen, mutta tietysti liittolaisilleen kertoo jos hänellä liittolaisia on. Uhri ei sitä vihamielisyyttä ymmärrä. Puoliso on vihamielinen, mutta uhri ei ymmärrä mistä on kyse. Uhri ei osaa puolustautua, ei osaa asettaa rajoja, ei kykene ratkaisemaan tilannetta. Uhriin sattuu, hän väsyy, sairastuu, elää pelossa, kuluu, turtuu, masentuu,...

Eikä uhri ymmärrä mistä on kyse. Hänellä ei ole tapahtumista minkäänlaisia ajatuksia, hän ei osaa selittää asioita, tehdä havaintoja, analyysia. Uhri ei voi olla sivustakatsoja joka tarkkailee mitä tapahtuu. Uhrilla ei ole mitään käsitystä mistään. Häntä vain väsytetään ja kulutetaan.

Mitään käsitystä uhrilla ei tapahtumista voi olla, ei mitään ymmärrystä siitä miksi pahantekijä tekee mitä tekee. Ei tietenkään voi olla. Koska se vihamielisyys on täysin mielivaltaista. Vihamielisyys perustuu pahantekijän harhaisiin kuvitelmiin. Uhri ei voi niistä yhtään mitään tietää. Ei vihamielisyyden aikana, eikä niiden jälkeen.

Väität että puolisosi harrasti sairaalloista/narsistista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja että sinä olit uhri/viaton/sivustakatsoja ja pysyit hänen rinnallaan elelemässä pitkään lapsenne kanssa. Se on mahdotonta.

Jos puolisosi oikeasti olisi tehnyt väkivaltaa ja vallankäyttöä sinua kohtaan niin sinä olisit traumatisoitunut, ahdistunut, pelännyt, ollut epätoivoinen, kyvytön toimimaan. Olisit alkanut sairastua. Olisit paennut lapsesi kanssa. Et olisi ymmärtänyt puolisosi käytöstä. Olisit vain paennut, ihan vain päästäksesi turvaan. Olisit voinut niin pahoin että sinun olisi ihan vain millä hyvänsä keinolla pakko päästä pakoon. Et todellakaan olisi voinut pysyä paikalla näkemässä ja ymmärtämässä ja analysoimassa.

Se että sinä kykenit pysymään paikalla ja analysoimaan todistaa sen että sinä olit se pahantekijä. Kaikki analyysisi ovat vain sinun harhaasi, sinun vääristyneitä tulkintojasi, sinun projisointiasi. Ne eivät kerro uhristasi mitään.

--

Puolisosi oli uhrisi. Teillä ei ollut parisuhdetta. Teillä oli panttivankitilanne. Puolisosi oli sinun vankisi. Mitään hyvää teidän "suhteessanne" ei puolisollesi ollut. Se oli ihan vain vankeutta jossa sinä kulutit hänet täysin loppuun ja hajalle.

Näit hänessä jotain käytöstä jonka sinä harhaisesti tulkitsit sairaudeksi tms. Joten aloit tarkkailla häntä lisää, aloit selvittää asiaa, yritit puhua asiasta hänen kanssaan, yritit auttaa häntä, yritit saada häntä voimaan paremmin, tyyliin "täytyyhän tämä selvittää!" Mutta mitään selvitettävää ei koskaan edes ollut. Sinä vain harhaisesti ylitulkitsit hänen käytöstään sairaudeksi. Joten lähdit selvittämään hänen sellaista sairautta jota hänellä ei ollut. Ja kun se ei selvinnyt niin piti selvittää lisää, ja vielä lisää. Ja kumma juttu että hänen käytöksensä vain huononi ja huononi. Oho! Outoa, että joku voi entistäkin huonommin kun joutuu tuollaisen "selvittämisen" kohteeksi tai siis sinun narsistisen väkivaltasi uhriksi.

Mitä enemmän sinä selvitit, sitä huonovointisemmaksi hän tuli. Ei siksi että hänellä olisi ollut jokin sairaus joka olisi sitä huonovointisuutta aiheuttanut. Vaan siksi että se sinun selvittämisesi oli väkivaltaa jolla sinä aiheutit hänen huonovointisuutensa.

Jatkan vielä tätä "kaiken päinvastoin kääntämistä"...

Jos puolisosi olisi ollut sellainen sairas hirviö, siis jopa "julma ja katkera kostaja", niin et olisi pysynyt paikalla. Kukaan ei tahtoisi pysyä paikalla, kukaan ei suostuisi pysymään paikalla, kukaan ei pystyisi pysymään paikalla. Sinä pysyit, koska oikeasti se hänen "hirviömäisyytensä" oli vain sinun kuvitelmaasi. Sinä kuvittelit hänelle ominaisuuksia joita hänellä ei ollut. Projisoit hänelle omia ominaisuuksiasi. Ja niitä kuviteltuja ominaisuuksia - tai siis sinun omia ominaisuuksiasi - sinä lähdit korjaamaan puolisossasi. Haastoit, tulkitsit, analysoit, selvitit, keskustelit, kerroit, kyselit,...

Luulit että selvitit hänen kanssaan asioita, hänen asioitaan, hänen ominaisuuksiaan. Ei hänellä sellaisia ominaisuuksia koskaan edes ollut. Joten tosiasiassa et koskaan selvittänyt yhtään mitään. Kaikki se selvitystyö oli vain sinun omaa kuvitelmaasi. Kaikki työ hukkaan, kaikki tyhjää, kaikki turhanpäiten. Selvitystyölläsi ei mitenkään voinut olla mitään fiksua eikä positiivista vaikutusta puolisoosi. Kaikella selvitystyölläsi sinä ainoastaan kulutit ja sairastutit ja tuhosit puolisosi eli uhrisi.

Selvitit ja selvitit, mutta mikään ei ratkennut. Ei tietenkään. Et mitenkään voinut ratkaista hänen todellista ongelmaansa. Hänen todellinen ongelmansa olit sinä. Sinun sisälläsi oli ne vaivat joita yritit puolisossasi selvittää.

Tietysti puolisosi käyttäytyi epävakaasti ja hänellä oli aggressiivisia purkauksia, tietysti hänellä oli hallitsematonta "hajoilua" käytöksessään, jne. Kaikista tulee epävakaita hajoilijoita kun he joutuvat narsistisen väkivallan uhreiksi. Tietenkään hän ei saanut nukuttua, tietysti hänellä vaikutti olevan hallusinaatioita, tietenkään hänen puheensa eivät enää olleet loogisia vaan vaikuttivat miltä sattuu kuvitelmilta. Sekaisinhan siinä pää menee kun koko ajan on joku vierellä päätä sekoittamassa. Ja tietysti puolisosi lopulta tuhoutui totaalisesti eli joutui johonkin psykoosia muistuttavaan tilaan. Kaikki lopulta tuhoutuvat totaalisesti jos narsistinen väkivalta vain jatkuu ja jatkuu eivätkä he millään pääse pakoon.

Kiitos tästä ❤️ Minusta tuntuu siltä, että Ymmärrän nyt paremmin, mitä mulle oikeastaan tapahtui. Tuo mitä kirjoitit, on totta.

Vierailija kirjoitti:

Miten olet epävakaa? Pyörivätkö ajatuksesi ja puheesi itsesi ympärillä? Onko tärkeintä aina tuoda esiin, miten itsesi koet tai miltä olosi tai tulevaisuutesi nyt tuntuu? Huomioitko muut ihmiset ja kysytkö, mitä heille kuuluu?

Narsisti voi huomioida muita ihmisiä saadakseen heidät kiitollisuuden velkaan tai saadakseen ihailua tai kiitosta.

Narsisti voi kysyä vilpittömän oloisena ja kiinnostuneelta vaikuttavana mitä toiselle kuuluu - tällaisessa tilanteessa hän tiedustelee että oliko toisesta nyt jotain tietoa tarjolla mitä voisi käyttää hyväksi tai mistä voisi hyötyä. Samalla hän odottaa vuoroaan päästä kaatamaan omat asiansa toisen päälle.

Läpensä narsistinen ihminen saa toisen käyttäytymään pidemmän päälle epävakaasti ns gaslightningilla ja kaksoissidosviestinnällä.

Jos hän on lukenut pari valittua artikkelia hän osaa sujuvasti syyttää sinua itseäsi narsistiseksi ja epävakaaksi tunnelukko-ongelmaiseksi jonka lapsuudesta tulee kaikki parisuhteenne ongelmat.

Tämä kannattaa muistaa: jos ihmisen mukaan kaikki ongelmat johtuvat aina jostain toisesta hän on AINA jonkin tason narsisti.

Epävakaa haluaa syvän yhteyden muihin ihmisiin, minä olin lapsena hyvin kiltti, myötäilin ja mielistelin ja nyt aikuisena havaitsin kuinka minua hyväksikäytettiin ja kontrolloitiin. Se viha purkautuu hallitsemattomasti, ikäänkuin katkeruutena ihmisiä kohtaan. Se on raskasta kun tuntee läheisiään kohtaan rakkautta mutta juuri tuo katkeruus hiertää välejä. Ei se ole ulkopuolisten syy, se on vain tunne josta karkaa rajat. En ole tahalleni tällainen kuin olen, olen kasvanut sen kanssa... Haluaisin kuristaa sen mustan vihaisen örkin joka on minussa mutta se on niin sitkeä tapaus. En oikeasti ole se örkki, se vaan pilaa elämänilon lähes aina 🙁 ap

Mä olin joskus ihan vakuuttunut, että mieheni on saanut väärän diagnoosin, eli epävakaan persoonallisuushäiriön. Olin täysin varma, että hän on narsisti, kaikki mitä narsismista luin meni täysin nappiin, jopa miehen käyttämiä lauseita myöden.

Paitsi yksi asia: hän alkoi muuttua. Aluksi hitaasti, sitten niin selvästi, että kaveritkin sen jo huomasivat ja ihmettelivät miehen huomaavaista käytöstä.  Kävi terapiassa ja lopetti alkoholin käyttämisen, alkoi tiedostaa ja työstää omaa käyttäytymistään. 

Täyttäisikö nykyään edes diagnoosinsa kriteerejä, tuskinpa vain. 

Narsisti taas ei muutu. 

Mutta tämän kokemukseni perusteella sanoisin, että voihan noissa olla paljonkin yhteistä. Olen joskus miettinyt kuinka monella narsistisella (ex)puolisolla onkin ollut hoitamaton ja diagnosoimaton epävakaa. Uhrin kokemuksia siis yhtään vähättelemättä! Itsekin yritin kolmesti itsemurhaa ja kumppani oli "vain" pahassa vaiheessa oleva epävakaa eikä narsisti. 

Vierailija kirjoitti:

Narsismiin kuuluu väkivalta, vallankäyttö, kontrollointi. Epävakaalla ei.

Väärin.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin joskus ihan vakuuttunut, että mieheni on saanut väärän diagnoosin, eli epävakaan persoonallisuushäiriön. Olin täysin varma, että hän on narsisti, kaikki mitä narsismista luin meni täysin nappiin, jopa miehen käyttämiä lauseita myöden.

Paitsi yksi asia: hän alkoi muuttua. Aluksi hitaasti, sitten niin selvästi, että kaveritkin sen jo huomasivat ja ihmettelivät miehen huomaavaista käytöstä.  Kävi terapiassa ja lopetti alkoholin käyttämisen, alkoi tiedostaa ja työstää omaa käyttäytymistään. 

Täyttäisikö nykyään edes diagnoosinsa kriteerejä, tuskinpa vain. 

Narsisti taas ei muutu. 

Mutta tämän kokemukseni perusteella sanoisin, että voihan noissa olla paljonkin yhteistä. Olen joskus miettinyt kuinka monella narsistisella (ex)puolisolla onkin ollut hoitamaton ja diagnosoimaton epävakaa. Uhrin kokemuksia siis yhtään vähättelemättä! Itsekin yritin kolmesti itsemurhaa ja kumppani oli "vain" pahassa vaiheessa oleva epävakaa eikä narsisti. 

Mulla on hyvinkin paljon epävakaita piirteitä ja sisareni on sen dianoosin saanutkin, minä olen kuitenkin vastuuntuntoisempi läheisteni puolesta, että aivan epävakaata diagnoosia en ole saanut. Vanhemmiten myös helpottanut monella tavalla, että tuskin olen myöskään saamassa diagnoosia. Kellepä ei olisi jotain kurjaa sattunut, mutta omalla kohdalla luulen taipumuksen olevan eniten perimän seurausta. Meillä oli kohtalaisen hyvä ja hyvin lämminhenkinen kasvuympäristö. Toinen vanhemmista oli kuitenkin henkisesti sairas ja muuten oireillessaan kulki itsesäälin kehää. Ehkä sellaisen kuvitteleminen normaaliksi läheiseltä ihmiseltä ilman vertailupohjaa lapsena on vaikuttanut, varsinkin sisareni jättää monia asioita yrittämättä ja vetäytyy itsesääliinsä, kaikki on muiden syytä. Vaikuttaahan se pahimmillaan myös narsistiselta ja sieltä itsesäälin syövereistä ei tulla pois vaan mustavalkoisesti vihataan kaikkia muita pahoina, niitä jotka yrittävät auttaa. Tämä nyt ei ole täydelinnen kuvaus, tarviiko edes alapeukuttaa, mutta meissä on molemmissa myös sillälailla huono impulsiokontrolli (ja toki hieman opittua huonoa itsetuntoa), että varsinkin yksin hakeutuu helposti huonompaan seuraan ja sisareni on varsinkin ajautunut huonoon seuraan pitkiksi ajoiksi ja se on varmaan voimistanut pahoinvointia ja epävakaata käytöstä. Ylilyönnit tukee pahimmillaan aivan tyhjästä, hänen päänsä sisältö ja liittyy paljon muiden syyttämistä ja aggressiivisuutta. Häpeää kuitenkin tuntee ja katuu ja ymmärtää myös itse tehneensä virheitä vaikka sanallista anteeksi pyyntöä on melko turha odottaa koska silloin helposti kiehuu taas rankasti yli ne hänen itseinhon ja itsesäälin sekaiset tunteet, mitkä purkautuu aggressiona muihin, haukkumisena, syyttämisenä (pahimmillaan tehtailee toisesta syyllisen tai ainakin yrittää tosissaan saada toisen näyttämään syylliseltä pahaan oloonsa), uhkailuna, vihana. Voi siis mennä itseen kohdistuvista tunteista (inho mm.) sekaisin ja joskus siten itsestä lähtevästä syystä tavallaan sekoaa muille. Ja kyllä se aika armotonta on. Viime aikoina hänellä on kuitenkin alkanut mennä paremmin eikä inhoa itseään niin paljon eikä siten myöskään ylly syyttämään muita ja tuntemaan uskomatonta vihaa läheisiään kohtaan. Mulla ei koskaan ole oireillut tuolla tavalla, mutta on jotenkin helppo samaistua koska samoissa liemissä olen kiehunut itsesäälisenö, yksin jääneenä, katkerana ja koston haluisena ja vaan tosi vihaisena ja surkeana. Mulla on vaan ollut jotenkin kyky ennakoida omat fiilikset sillälailla, että tiedän milloin lähtee olo lipsumaan lapsesta ja tiedän vihaisenakin, että oon mä varmaan väärässä, joten en kohdista henkistä/fyysistä väkivaltaa muihin vaikka mieli tekee koska tosiaan olo on vihaamista. (

Ja positiiviset tunteet on myös silleen mustavalkoisia, että esimerkiksi ensirakkauteni, joka petti eikä välittänyt kauheemmin, kuvittelin että hän on niin hyvä ja täydellinen ja ansaitsee parasta ja yritin olla kaikin tavoin hänen rakkautensa arvoinen ja luulin että meidän välillä oli vuosisadan rakkaustarina. Ja siis meni ainakin 10 v ettei se ihminen käynyt mielessä enää päivittäin vaikka suhde oli lyhyt ja senkin ajan olin suurimmaksi osaksi aika yksin. Mutta sekin ero meni siististi ilman itsensä nolaamosta ja tunteiden hallitsemattomuutta, että en taida epävakaa olla silti vaikka sitä muistutan, eniten ajatuksissani). Mut tämä nyt tuli tästä mieleen, että millaista se epävakaus voi olla ja meillä se juontuu varmaan eniten perimään ja opittuun itsesäälin myötäelämiseen vanhemmassa. Sisarellani se itsesääli on tosi hallitsevaa ja impulsiokontrolli sitten vielä paljon heikompi kuin useimmilla. Ja sitten toi huono itsetunto, se aiheuttaa sitä inhoa ja sitten sääliä ja kaikki jotka tulee väliin aiheuttaa kasvavaa puolustautumista aggressiivisesti. Ja myönteiset tunteet heittää sitten aikalailla maanisiksi kun kerrankin huomaa, ettei kaikki ole sitä säälittävää paskaa niin sitten onkin aika pysäyttämätön ja elää täysillä kovalla vauhdilla kunnes törmää johonkin ikävään/putoo korkealta. Melko hurjaa vuoristorataa missä tunteet ei ehkä ole tavallista voimakkaampia, mutta huonommin säädeltyjä ja itseään ruokkivia/yllyttäviä. Toi ehkä kuvaisi sitä paremmin, että ne ei ole normaalin ihmisen mahdotonta kokea, mutta kun on epävakaa niin niitä pääsee kokemaan aika hyvällä tahdilla kun ne yltyy ja yltyy oman pään sisäisistä syistä eikä ole yhtä hyvin suhteutettuja ympäristöön. Anteeksi, ei oo kappalejakoja.

Kiitos vastauksestasi. 

Siskosi kuulostaa paljolti mieheltäni. 

Hän sanoikin, sen jälkeen kun alkoi tiedostaa tätä, että ensin tulee epävarmuus itsestä, sitten itseinho ja yhtäkkiä onkin niin täynnä vihaa että tärisee raivosta. Tuossa vihavaiheessa yleensä unohti mistä se edes alunperin lähti ja syytti siitä lähimpänä olevaa, eli minua. 

Tulee noita tuntemuksia hänellä vieläkin joskus, mutta silloin tiedämme, että on aika ottaa etäisyyttä muutamaksi päiväksi. 

Epävakaa on tavallaan vilpittömämpi. Hän voi rakastaa aidosti, mutta päätyy aina satuttamaan sitä, jota rakastaa. Uhrin kannalta sillä ei tietenkään ole väliä.

Narsisti on manipuloivampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti ja epävakaa ovat täydellinen pari. Niin rakastavaisina kuin ystävinä. Uskolliset toisilleen, kunnes kuolema erottaa.

Tietyllä tapaa, joo. Olen seurustellut em. kombossa. Mutta pidemmän päälle epävakaa tuhoaa narsistin, koska narsisti on sisimmältään epävarma ja tarvitsee. Epävakaa on sisältä tyhjä eikä loppujen lopuksi tarvitse mitään.

Olen lukenut jopa niinkin pitkälle viedyn väitteen, ettei narsistia ole olemassa muuten kuin suhteessa epävakaaseen ja päinvastoin.

Itselläni oli ystävänä epävakaa, ja hän aivan selkeästi pyrki ruokkimaan minussa narsistisia piirteitä muun muassa suhteettomalla ylistämisellä.

No siis, nyt kun sanot, niin juuri tuota olen tehnyt kaikkien kumppaneideni kanssa. Pyrin luomaan tälle tunteen siitä, että hän tulee nähdyksi omana ainutlaatuisena itsenään. Tämä on tuhoava tanssi.

Tuossahan ei olisi mitään vikaa, päinvastoin, jos kumppani olisi tavallisen tasapainoinen ihminen. Eikö olisi ihanaa, jos molemmat kohtelisivat toinen toisiaan noin?