Olenko itsekäs? (Välien katkaisu vanhempiin)

Kiitoksia vastanneille. Yllättävän paljon tuli vastauksia. En tosiaan tehnyt tätä aloitusta päättääkseni, mitä teen, vaan nähdäkseni suhteeni heihin paremmin. Tosiaan alan nyt katsoa sitä, että olisin vähän vähemmän yhteydessä heihin. Paras olisi varmaan aloittaa heti siitä, että vähentää sitä minkä verran puhun ja viestittelen heidän kanssaan ja mitä kerron heille. Enkä siis tosiaan ole kiittämätön vamhemmilleni, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Välien katkaisu vanhempiin on tosi iso juttu, riittäisikö se että harvennat tapaamisia tyyliin kerran vuodessa? Tosin se varmaan herättäisi heissä kummastusta ja kysymyksiä.

Itse köyhästä ongelmaperheestä tulevana hämmästyn kun tajuan että meillä on paljon yhteistä vaikka taustamme ovat erilaiset. Minä en saanut mitään, sinä sait tavallaan kaiken mutta et kuitenkaan mitään millä olisi todellista merkitystä.

Viimeinen lause on hienosti sanottu. Myös minulle on ostettu kaikki välineet viimeisen päälle, mutta kisoihin ja esityksiin menin aina muiden kyydillä, koska vanhempiani ei kiinnostanut. Jos kiukutti mennä treeneihin todettiin vain laiskasti, että pitäisikö minun sitten lopettaa jos en kerta jaksa harrastaa. Ymmärrän tämän pointin, mutta joskus olisin vain kaivannut tsemppausta ja vilpitöntä kiinnostusta tekemisiini.

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

En tiedä mistä vedit johtopäätöksen että kyse on tyttärestä, mutta se tässä on aika epäolennaista toki. Haluaisin ymmärtää lastani, siihen en tässä meidän tapauksessa kuitenkaan täysin pysty. Hän ei omasta mielestään ole mitenkään tehnyt missään väärin, kyse on meidän virheistämme, joita olemme hänen mielestään tehneet, mutta joita hän ei pysty erikseen mitenkään nimeämään. Asiat eli lähinnä tunteet joita hän kertoo kokeneensa, ovat todella hänen kokemuksiaan, mitään yhteyttä niillä ei aina tunnu tosi elämään olevan, eikä hän pysty esimerkiksi kertomaan mitään konkreettista esimerkkiä kokemuksistaan tai siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Harrastuksista ollaan oltu kiinnostuneita, pelit on käyty katsomassa, kaikki kaverit on olleet meille tervetulleita, seurustelukuvioihin ei olla sekaannuttu, vaatteet on ostettu hänen maun mukaan, rahaa on annettu ja ajokortti ym. maksettu. Ja tosiaan kerrottu usein, kuinka rakas ja tärkeä hän on ja yhdessä perheenä tehty paljon asioita, reissattu, pelattu ja harrastettu.

Muut lapsemme eivät jaa näitä hänen tunteita ja kokemuksia. Kysessä on hänen tunteensa siitä, ettei häntä ymmärretty. Meidän kokemus on, että kaikkemme on tehty ja yritetty, ehkä liikaakin on tasoiteltu hänen tietään. Nyt en voi kun kuunnella, jos haluaa puhua, annetaan tilaa eikä puututa hänen elämäänsä mitenkään. Ei tosin muidenkaan lasten elämänvalintoihin olla puututtu eikä puututa, mutta heidän kanssaan on hyvät ja mutkattomat välit. Kaipaisin hyviä välejä myös tuohon poikaani, mutta en uskalla painostaa tai kysellä, ettei hän ahdistu siitä. Hänen ehdoillaan tässä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa aika tavallisilta vanhemmilta. Kukaan kun ei ole täydellinen ja ruuhkavuosissa monella on välillä hermot kireällä ja se saattaa lapsiinkin purkautua. 

Jos koet välien katkaisemisen tarpeelliseksi, niin ei sen aiina tarvitse olla loppuelämän päätös. Itse katkaisin äitiini pariksi vuodeksi välit opiskeluaikana, kun hän yritti liian vahvasti kajota elämääni, eikä kunnioittanut minun valintojani oman elämäni suhteen (seurustelukumppanit, opiskeltu ala, tyyli jne). Sanoin sitten että ok, aion elää kuten ites haluan ja jos sinulla ei ole muuta sanottavaa siihen kuin jäkätystä ja huutoa ja kiristystä, ei olla tekemisissä. Mutta kyllä se äiti lopulta oppi hyväksymään että olen ihan oma itseni enkä tule täyttämään hänen haaveitaan, ja palattiiin taas normaaliin yhteydenpitoon.

Kiitos vastauksesta. Sellainen ehdoton ja äkillinen väline katkaisu ei välttämättä kyllä sovi tilanteeseen, mutta voisin ehkä kertoa vähemmän asioistani ja etäännyttää itseäni heistä ja katsoa mitä tapahtuu.

Mun mielestä on täysin normaalia, ettet enää aikuisena kerro kaikkia asioitasi vanhemmillesi. Kerrot vain sen verran kuin itse haluat. Muihin kysymyksiin annat ympäripyöreitä vastauksia.

Siteettömyys on peruste perinnön epäämiselle.

Miten usein ap pidät yhteyttä vanhempiisi? Miten usein käyt kylässä?

Aloittajalla on selvästi itsenäistyminen vielä meneillään ja sitä kipuilee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

En tiedä mistä vedit johtopäätöksen että kyse on tyttärestä, mutta se tässä on aika epäolennaista toki. Haluaisin ymmärtää lastani, siihen en tässä meidän tapauksessa kuitenkaan täysin pysty. Hän ei omasta mielestään ole mitenkään tehnyt missään väärin, kyse on meidän virheistämme, joita olemme hänen mielestään tehneet, mutta joita hän ei pysty erikseen mitenkään nimeämään. Asiat eli lähinnä tunteet joita hän kertoo kokeneensa, ovat todella hänen kokemuksiaan, mitään yhteyttä niillä ei aina tunnu tosi elämään olevan, eikä hän pysty esimerkiksi kertomaan mitään konkreettista esimerkkiä kokemuksistaan tai siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Harrastuksista ollaan oltu kiinnostuneita, pelit on käyty katsomassa, kaikki kaverit on olleet meille tervetulleita, seurustelukuvioihin ei olla sekaannuttu, vaatteet on ostettu hänen maun mukaan, rahaa on annettu ja ajokortti ym. maksettu. Ja tosiaan kerrottu usein, kuinka rakas ja tärkeä hän on ja yhdessä perheenä tehty paljon asioita, reissattu, pelattu ja harrastettu.

Muut lapsemme eivät jaa näitä hänen tunteita ja kokemuksia. Kysessä on hänen tunteensa siitä, ettei häntä ymmärretty. Meidän kokemus on, että kaikkemme on tehty ja yritetty, ehkä liikaakin on tasoiteltu hänen tietään. Nyt en voi kun kuunnella, jos haluaa puhua, annetaan tilaa eikä puututa hänen elämäänsä mitenkään. Ei tosin muidenkaan lasten elämänvalintoihin olla puututtu eikä puututa, mutta heidän kanssaan on hyvät ja mutkattomat välit. Kaipaisin hyviä välejä myös tuohon poikaani, mutta en uskalla painostaa tai kysellä, ettei hän ahdistu siitä. Hänen ehdoillaan tässä mennään.

Voisitko kirjoittaa pojalle kirjeen, jossa kerrot, että koet ettet uskalla yrittää lähentyä koska et halua vaikeuttaa hänen polkuaan sitomalla häntä? Ja kerrot tuon, että pelkäät painostavasi ja että kysely ahdistaa häntä. Ja että, olet(te) kuitenkin aina valmiina kuuntelemaan mitä hänellä milloinkin on sanottavaa, jos hän haluaa puhua. Oli se sitten syytöksiä tai kuulumisia.

Minustakin vaikuttaa, että pojalla on voinut olla liikaakin tasoitettu tie, mutta voihan olla, että hän ei pelkästään keksi tikusta asiaa vaan oikeasti hänellä on taustalla väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia, jotka kuitenkin ovat peräisin ajalta, jolloin hän oli liian nuori viestimään asiaa eikä teillä välttämättä voi edes olla käsitystä, mitä nuo tilanteet olisivat voineet olla. Kroonisen tunnetilansa sanoittamiseksi hän sitten yrittää liittää niitä myöhempiin tapahtumiin, ja jää hyvin epämääräiseksi se, mikä täsmälleen ottaen on hänen mielestään mennyt väärin. Joko hän silloin dramatisoi tai sitten niissäkin tilanteissa voi näkyä jokin todellinen ongelma, jota hän ei edelleenkään kunnolla pysty nimeämään.

Mutta jos kiistan kumpikaan osapuoli ei ole mahdoton ihminen, voitte elää kanssakäymisessä niin, että molemmat osapuolet hyväksyvät, että välit eivät ole täysin mutkattomat, mutta silti voidaan olla tekemisissä. Vaikka sitten vähän vähemmänkin kuin muiden lasten kanssa, mutta teroittaen ajoittain, ettei tarkoitus ole hyljeksiä ja että joskus tuntuu pahalta joka tapauksessa, koska tulee pohdittua, kokeeko toinen sen takia edelleen jäävänsä syrjään porukasta, vaikka hänen tunteitaan siinä on yritetty suojella.

Ja voihan sekin olla, että joskus paras lääke on kunnon riita, jos kukaan ei ole pohjattoman pitkävihainen. Sellainen saattaa puhdistaa ilmaa.

Mutta sinulta kysyisin saman kuin niin monesti tulee mieleen muidenkin vastaavien tilanteiden kohdalla: ymmärrätkö varmasti, että lapsen tarpeiden kohtaaminen tapahtuu myös ja ennen kaikkea tunnetasolla. Fyysisen hyvän ja teknisen huolenpidon arvo jää kyseenalaiseksi jos niiden seassa todellinen kohtaaminen ja vaativuuden ja lämpimän hyväksynnän järkevä tasapaino on jäänyt vähiin. Jos lapsi ei koe koskaan tulleensa nähdyksi ihmisenä, hän on silloin oikeasti pohjattoman yksinäinen jollain tasolla aina. Ja luultavasti aika isosti oikeassa. Riippumatta siitä, että jotkut lapset tekevät sen kohtaamisen hyvin vaikeaksi etenkin sellaisille vanhemmille, jotka pelkäävät konfliktia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

En tiedä mistä vedit johtopäätöksen että kyse on tyttärestä, mutta se tässä on aika epäolennaista toki. Haluaisin ymmärtää lastani, siihen en tässä meidän tapauksessa kuitenkaan täysin pysty. Hän ei omasta mielestään ole mitenkään tehnyt missään väärin, kyse on meidän virheistämme, joita olemme hänen mielestään tehneet, mutta joita hän ei pysty erikseen mitenkään nimeämään. Asiat eli lähinnä tunteet joita hän kertoo kokeneensa, ovat todella hänen kokemuksiaan, mitään yhteyttä niillä ei aina tunnu tosi elämään olevan, eikä hän pysty esimerkiksi kertomaan mitään konkreettista esimerkkiä kokemuksistaan tai siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Harrastuksista ollaan oltu kiinnostuneita, pelit on käyty katsomassa, kaikki kaverit on olleet meille tervetulleita, seurustelukuvioihin ei olla sekaannuttu, vaatteet on ostettu hänen maun mukaan, rahaa on annettu ja ajokortti ym. maksettu. Ja tosiaan kerrottu usein, kuinka rakas ja tärkeä hän on ja yhdessä perheenä tehty paljon asioita, reissattu, pelattu ja harrastettu.

Muut lapsemme eivät jaa näitä hänen tunteita ja kokemuksia. Kysessä on hänen tunteensa siitä, ettei häntä ymmärretty. Meidän kokemus on, että kaikkemme on tehty ja yritetty, ehkä liikaakin on tasoiteltu hänen tietään. Nyt en voi kun kuunnella, jos haluaa puhua, annetaan tilaa eikä puututa hänen elämäänsä mitenkään. Ei tosin muidenkaan lasten elämänvalintoihin olla puututtu eikä puututa, mutta heidän kanssaan on hyvät ja mutkattomat välit. Kaipaisin hyviä välejä myös tuohon poikaani, mutta en uskalla painostaa tai kysellä, ettei hän ahdistu siitä. Hänen ehdoillaan tässä mennään.

Voisitko kirjoittaa pojalle kirjeen, jossa kerrot, että koet ettet uskalla yrittää lähentyä koska et halua vaikeuttaa hänen polkuaan sitomalla häntä? Ja kerrot tuon, että pelkäät painostavasi ja että kysely ahdistaa häntä. Ja että, olet(te) kuitenkin aina valmiina kuuntelemaan mitä hänellä milloinkin on sanottavaa, jos hän haluaa puhua. Oli se sitten syytöksiä tai kuulumisia.

Minustakin vaikuttaa, että pojalla on voinut olla liikaakin tasoitettu tie, mutta voihan olla, että hän ei pelkästään keksi tikusta asiaa vaan oikeasti hänellä on taustalla väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia, jotka kuitenkin ovat peräisin ajalta, jolloin hän oli liian nuori viestimään asiaa eikä teillä välttämättä voi edes olla käsitystä, mitä nuo tilanteet olisivat voineet olla. Kroonisen tunnetilansa sanoittamiseksi hän sitten yrittää liittää niitä myöhempiin tapahtumiin, ja jää hyvin epämääräiseksi se, mikä täsmälleen ottaen on hänen mielestään mennyt väärin. Joko hän silloin dramatisoi tai sitten niissäkin tilanteissa voi näkyä jokin todellinen ongelma, jota hän ei edelleenkään kunnolla pysty nimeämään.

Mutta jos kiistan kumpikaan osapuoli ei ole mahdoton ihminen, voitte elää kanssakäymisessä niin, että molemmat osapuolet hyväksyvät, että välit eivät ole täysin mutkattomat, mutta silti voidaan olla tekemisissä. Vaikka sitten vähän vähemmänkin kuin muiden lasten kanssa, mutta teroittaen ajoittain, ettei tarkoitus ole hyljeksiä ja että joskus tuntuu pahalta joka tapauksessa, koska tulee pohdittua, kokeeko toinen sen takia edelleen jäävänsä syrjään porukasta, vaikka hänen tunteitaan siinä on yritetty suojella.

Ja voihan sekin olla, että joskus paras lääke on kunnon riita, jos kukaan ei ole pohjattoman pitkävihainen. Sellainen saattaa puhdistaa ilmaa.

Mutta sinulta kysyisin saman kuin niin monesti tulee mieleen muidenkin vastaavien tilanteiden kohdalla: ymmärrätkö varmasti, että lapsen tarpeiden kohtaaminen tapahtuu myös ja ennen kaikkea tunnetasolla. Fyysisen hyvän ja teknisen huolenpidon arvo jää kyseenalaiseksi jos niiden seassa todellinen kohtaaminen ja vaativuuden ja lämpimän hyväksynnän järkevä tasapaino on jäänyt vähiin. Jos lapsi ei koe koskaan tulleensa nähdyksi ihmisenä, hän on silloin oikeasti pohjattoman yksinäinen jollain tasolla aina. Ja luultavasti aika isosti oikeassa. Riippumatta siitä, että jotkut lapset tekevät sen kohtaamisen hyvin vaikeaksi etenkin sellaisille vanhemmille, jotka pelkäävät konfliktia.

Hyviä ajatuksia, osin niiden mukaan toimittukin, ollaan siis tekemisissä mutta vain sen verran, kun poika itse haluaa ja ehkä enemmän silleen hyvää päivää kirvesvartta-tasolla, ei mennä erityisen henkilökohtaisiin juttuihin. Tuntuu, että saataisi ärsyyntyä lisää, jos alkaisin avautua että varotaan hänen tunteitaan, ehkä sellaisen aika on joskus myöhemmin.

Osaatko kuvailla, mitä lapsen tarpeiden kohtaaminen tunnetasolla pitää sinusta sisällään? Miten se näkyy?

Lasta on siis lohdutettu kun on ollut surua vaikka riidasta kaverin kanssa, jos on ollut epävarma omasta osaamisestaan, on yritetty rohkaista. On annettu lupa epäonnistua mutta toisaalta, väkivaltainen tunteiden purkaminen muihin, lähinnä sisaruksiin, on kielletty hyvin tiukasti ja tästä tietysti oli tietyssä iässä aika usein vääntöä.

On kerrottu että rakastetaan, mutta toisaalta, kun murrosiässä halusi nyhjöttää omissa oloissaan, eikä yhteinen tekeminen kiinnostanut ja luuhasi kavereiden kanssa, niin ei jatkuvasti jaksettu pakottaa mukaan ja sai olla kavereiden kanssa aika vapaasti, paitsi että kännibileisiin ei ollut asiaa, mikä varmasti häntä harmitti, osalla kavereista oli paljon löyhempi kuri, saivat olla öitä bileissä.

Muutama isompi sydänsuru oli, ja niihin en varmasti osannut suhtautua oikein. Sanoin että sattuu varmasti ja että vaikka se ei nyt siltä tunnu, elämä voittaa ja isotkin murheet pienenevät. En ehkä osanut lohduttaa, en ole sellaisessa hyvä. Koki tämän varmaan tunteidensa vähättelynä. Vaikka on oma kokemus, mun nuoruuden rakkaus kuoli ja siitäkin vaan selvisi. Mies vielä huonompi puhumaan tunteista lasten kanssa. Itse en sydänsuruihini vanhempieni tukea kaivannut, joten en ehkä omien kanssa ole osannut ajatella, että nuori siihen vanhempia kaipaisi erityisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

En tiedä mistä vedit johtopäätöksen että kyse on tyttärestä, mutta se tässä on aika epäolennaista toki. Haluaisin ymmärtää lastani, siihen en tässä meidän tapauksessa kuitenkaan täysin pysty. Hän ei omasta mielestään ole mitenkään tehnyt missään väärin, kyse on meidän virheistämme, joita olemme hänen mielestään tehneet, mutta joita hän ei pysty erikseen mitenkään nimeämään. Asiat eli lähinnä tunteet joita hän kertoo kokeneensa, ovat todella hänen kokemuksiaan, mitään yhteyttä niillä ei aina tunnu tosi elämään olevan, eikä hän pysty esimerkiksi kertomaan mitään konkreettista esimerkkiä kokemuksistaan tai siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Harrastuksista ollaan oltu kiinnostuneita, pelit on käyty katsomassa, kaikki kaverit on olleet meille tervetulleita, seurustelukuvioihin ei olla sekaannuttu, vaatteet on ostettu hänen maun mukaan, rahaa on annettu ja ajokortti ym. maksettu. Ja tosiaan kerrottu usein, kuinka rakas ja tärkeä hän on ja yhdessä perheenä tehty paljon asioita, reissattu, pelattu ja harrastettu.

Muut lapsemme eivät jaa näitä hänen tunteita ja kokemuksia. Kysessä on hänen tunteensa siitä, ettei häntä ymmärretty. Meidän kokemus on, että kaikkemme on tehty ja yritetty, ehkä liikaakin on tasoiteltu hänen tietään. Nyt en voi kun kuunnella, jos haluaa puhua, annetaan tilaa eikä puututa hänen elämäänsä mitenkään. Ei tosin muidenkaan lasten elämänvalintoihin olla puututtu eikä puututa, mutta heidän kanssaan on hyvät ja mutkattomat välit. Kaipaisin hyviä välejä myös tuohon poikaani, mutta en uskalla painostaa tai kysellä, ettei hän ahdistu siitä. Hänen ehdoillaan tässä mennään.

Voisitko kirjoittaa pojalle kirjeen, jossa kerrot, että koet ettet uskalla yrittää lähentyä koska et halua vaikeuttaa hänen polkuaan sitomalla häntä? Ja kerrot tuon, että pelkäät painostavasi ja että kysely ahdistaa häntä. Ja että, olet(te) kuitenkin aina valmiina kuuntelemaan mitä hänellä milloinkin on sanottavaa, jos hän haluaa puhua. Oli se sitten syytöksiä tai kuulumisia.

Minustakin vaikuttaa, että pojalla on voinut olla liikaakin tasoitettu tie, mutta voihan olla, että hän ei pelkästään keksi tikusta asiaa vaan oikeasti hänellä on taustalla väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia, jotka kuitenkin ovat peräisin ajalta, jolloin hän oli liian nuori viestimään asiaa eikä teillä välttämättä voi edes olla käsitystä, mitä nuo tilanteet olisivat voineet olla. Kroonisen tunnetilansa sanoittamiseksi hän sitten yrittää liittää niitä myöhempiin tapahtumiin, ja jää hyvin epämääräiseksi se, mikä täsmälleen ottaen on hänen mielestään mennyt väärin. Joko hän silloin dramatisoi tai sitten niissäkin tilanteissa voi näkyä jokin todellinen ongelma, jota hän ei edelleenkään kunnolla pysty nimeämään.

Mutta jos kiistan kumpikaan osapuoli ei ole mahdoton ihminen, voitte elää kanssakäymisessä niin, että molemmat osapuolet hyväksyvät, että välit eivät ole täysin mutkattomat, mutta silti voidaan olla tekemisissä. Vaikka sitten vähän vähemmänkin kuin muiden lasten kanssa, mutta teroittaen ajoittain, ettei tarkoitus ole hyljeksiä ja että joskus tuntuu pahalta joka tapauksessa, koska tulee pohdittua, kokeeko toinen sen takia edelleen jäävänsä syrjään porukasta, vaikka hänen tunteitaan siinä on yritetty suojella.

Ja voihan sekin olla, että joskus paras lääke on kunnon riita, jos kukaan ei ole pohjattoman pitkävihainen. Sellainen saattaa puhdistaa ilmaa.

Mutta sinulta kysyisin saman kuin niin monesti tulee mieleen muidenkin vastaavien tilanteiden kohdalla: ymmärrätkö varmasti, että lapsen tarpeiden kohtaaminen tapahtuu myös ja ennen kaikkea tunnetasolla. Fyysisen hyvän ja teknisen huolenpidon arvo jää kyseenalaiseksi jos niiden seassa todellinen kohtaaminen ja vaativuuden ja lämpimän hyväksynnän järkevä tasapaino on jäänyt vähiin. Jos lapsi ei koe koskaan tulleensa nähdyksi ihmisenä, hän on silloin oikeasti pohjattoman yksinäinen jollain tasolla aina. Ja luultavasti aika isosti oikeassa. Riippumatta siitä, että jotkut lapset tekevät sen kohtaamisen hyvin vaikeaksi etenkin sellaisille vanhemmille, jotka pelkäävät konfliktia.

Hyviä ajatuksia, osin niiden mukaan toimittukin, ollaan siis tekemisissä mutta vain sen verran, kun poika itse haluaa ja ehkä enemmän silleen hyvää päivää kirvesvartta-tasolla, ei mennä erityisen henkilökohtaisiin juttuihin. Tuntuu, että saataisi ärsyyntyä lisää, jos alkaisin avautua että varotaan hänen tunteitaan, ehkä sellaisen aika on joskus myöhemmin.

Osaatko kuvailla, mitä lapsen tarpeiden kohtaaminen tunnetasolla pitää sinusta sisällään? Miten se näkyy?

Lasta on siis lohdutettu kun on ollut surua vaikka riidasta kaverin kanssa, jos on ollut epävarma omasta osaamisestaan, on yritetty rohkaista. On annettu lupa epäonnistua mutta toisaalta, väkivaltainen tunteiden purkaminen muihin, lähinnä sisaruksiin, on kielletty hyvin tiukasti ja tästä tietysti oli tietyssä iässä aika usein vääntöä.

On kerrottu että rakastetaan, mutta toisaalta, kun murrosiässä halusi nyhjöttää omissa oloissaan, eikä yhteinen tekeminen kiinnostanut ja luuhasi kavereiden kanssa, niin ei jatkuvasti jaksettu pakottaa mukaan ja sai olla kavereiden kanssa aika vapaasti, paitsi että kännibileisiin ei ollut asiaa, mikä varmasti häntä harmitti, osalla kavereista oli paljon löyhempi kuri, saivat olla öitä bileissä.

Muutama isompi sydänsuru oli, ja niihin en varmasti osannut suhtautua oikein. Sanoin että sattuu varmasti ja että vaikka se ei nyt siltä tunnu, elämä voittaa ja isotkin murheet pienenevät. En ehkä osanut lohduttaa, en ole sellaisessa hyvä. Koki tämän varmaan tunteidensa vähättelynä. Vaikka on oma kokemus, mun nuoruuden rakkaus kuoli ja siitäkin vaan selvisi. Mies vielä huonompi puhumaan tunteista lasten kanssa. Itse en sydänsuruihini vanhempieni tukea kaivannut, joten en ehkä omien kanssa ole osannut ajatella, että nuori siihen vanhempia kaipaisi erityisesti.

Eli olette väistelevä perhe? Jatkuva tietty henkinen etäisyys vallitsee, ja siitä pidetään kiinni? Moni lapsi omaksuu tuollaisen perhekulttuurin ilman isompia ongelmia, mutta toisenlainen, autenttista kohtaamista janoava luonne nääntyy.

Itketäänkö, nauretaanko, huudetaanko ja halataanko teillä?

Hyvä, että on ollut vääntöä asioista ja pidetty kuria. Nuorena aikuisena hän ei ehkä sitä vielä osaakaan arvostaa, ennen kuin elämänkokemus alkaa avartaa maailmankuvaa.

Kohtaaminen tunnetasolla saattaisi tässä kohtaa tarkoittaa sitä, että ette kovasti varo ärsyttämästä poikaa. Vaan annatte ärsyyntyä ja kysytte sitten, että mikä häntä oikeastaan ärsyttää ja miksi. Ja yritätte hakea kompromissia, jossa myös itse kerrotte, mikä teitä ärsyttää.

Pystytkö kuvittelemaan tuollaisen keskustelun ja että se voi olla positiivinen asia, joka avaa teille tietä toistenne syvempään tuntemiseen? Haluaisitteko sitä?

Ja entä ap, mitä sanot tähän keskusteluun, herättääkö mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostat yhdeltä minun lapsistani. Tosin et varmaan ole, koska esimerkit eivät ihan täsmää. Ihan ensin, tuo on varmasti sinun aito kokemuksesi, enkä sitä halua vähätellä. Meillä nuori aikuinen halusi kovasti irtautua kotoa ja yhtäkkiä kaikki oli ihan pielessä meissä vanhemmissa. EIi ei kuulemma oltu koskaan ymmärretty häntä, hän koki välit hankaliksi, lapsuudestakaan ei muistanut mitään hyvää jne. Taloudellinen tuki toki kelpasi edelleen. Mun lapsen kohdalla osasyynä tähän oli sitten myöhemmin diagnosoitu masennus.

Ihan tavallisia ollaan, lapsille kerrotaan ääneen kuinka rakkaita ovat, koulussa ei tarvitse saada ysejä tai kymppejä, riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi sitten se kutonen. Ollaan vanhempina aika keskivertoja kaikinpuolin, ehkä vähän tylsiä, verrattuna niihin bilettäviin ja trendiharrastuksia harrastaviin vanhempiin, varmaan vähän ylihuolehtivia ja hössöttäjiäkin. Lapset on saaneet itse valita opiskelualansa ja on tuettu. Toisaalta, on myös puhuttu kotona siitä, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia samoihin asioihin kuin meillä ja siksi olisi hyvä arvostaa sitä kaikkea hyvää mihin on mahdollisuus.

Ensin sanot, etteivät vanhemmat olleet kiinnostuneita sun harrastuksista, joka on susta negatiivista, seuraavaksi sanot, että kun tapasit jonkun tytön, vanhempasi alkoivat kysellä siitä, joka sekin on susta negatiivista.

Mitä sun vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin? Koitko että susta kuitenkin välitettiin?

Kun olet nyt aikuinen, ei sun tarvii omista tekemisistäsi sen enempää tehdä tiliä vanhemmillesi, tai kysellä lupaa vaikka sinne rauhanturvaajaksi lähtemiseen. Kai sitä voi olla sellaiset asialliset välit, ei kai normaalin aikuisen  tarvii välejä vanhempiin kokonaan katkaista vaikka eläisikin sellaista elämää jota itse haluaa? Eri asia jos on fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia tms takana, mutta ilmeisesti sulla ei ole selliasta kuitenkaan.

Pystytkö myöntämään virheitäsi? Jos lapsesi avautuu sinulle virheistään myönnätkö myös omat virheesi vai listaat asioita edelläkuvatulla tavalla? Pystyrkö oikeasti kohtaamaan tyttäresi surun, saati haluatko ymmärtää häntä?

En tiedä mistä vedit johtopäätöksen että kyse on tyttärestä, mutta se tässä on aika epäolennaista toki. Haluaisin ymmärtää lastani, siihen en tässä meidän tapauksessa kuitenkaan täysin pysty. Hän ei omasta mielestään ole mitenkään tehnyt missään väärin, kyse on meidän virheistämme, joita olemme hänen mielestään tehneet, mutta joita hän ei pysty erikseen mitenkään nimeämään. Asiat eli lähinnä tunteet joita hän kertoo kokeneensa, ovat todella hänen kokemuksiaan, mitään yhteyttä niillä ei aina tunnu tosi elämään olevan, eikä hän pysty esimerkiksi kertomaan mitään konkreettista esimerkkiä kokemuksistaan tai siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Harrastuksista ollaan oltu kiinnostuneita, pelit on käyty katsomassa, kaikki kaverit on olleet meille tervetulleita, seurustelukuvioihin ei olla sekaannuttu, vaatteet on ostettu hänen maun mukaan, rahaa on annettu ja ajokortti ym. maksettu. Ja tosiaan kerrottu usein, kuinka rakas ja tärkeä hän on ja yhdessä perheenä tehty paljon asioita, reissattu, pelattu ja harrastettu.

Muut lapsemme eivät jaa näitä hänen tunteita ja kokemuksia. Kysessä on hänen tunteensa siitä, ettei häntä ymmärretty. Meidän kokemus on, että kaikkemme on tehty ja yritetty, ehkä liikaakin on tasoiteltu hänen tietään. Nyt en voi kun kuunnella, jos haluaa puhua, annetaan tilaa eikä puututa hänen elämäänsä mitenkään. Ei tosin muidenkaan lasten elämänvalintoihin olla puututtu eikä puututa, mutta heidän kanssaan on hyvät ja mutkattomat välit. Kaipaisin hyviä välejä myös tuohon poikaani, mutta en uskalla painostaa tai kysellä, ettei hän ahdistu siitä. Hänen ehdoillaan tässä mennään.

Voisitko kirjoittaa pojalle kirjeen, jossa kerrot, että koet ettet uskalla yrittää lähentyä koska et halua vaikeuttaa hänen polkuaan sitomalla häntä? Ja kerrot tuon, että pelkäät painostavasi ja että kysely ahdistaa häntä. Ja että, olet(te) kuitenkin aina valmiina kuuntelemaan mitä hänellä milloinkin on sanottavaa, jos hän haluaa puhua. Oli se sitten syytöksiä tai kuulumisia.

Minustakin vaikuttaa, että pojalla on voinut olla liikaakin tasoitettu tie, mutta voihan olla, että hän ei pelkästään keksi tikusta asiaa vaan oikeasti hänellä on taustalla väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia, jotka kuitenkin ovat peräisin ajalta, jolloin hän oli liian nuori viestimään asiaa eikä teillä välttämättä voi edes olla käsitystä, mitä nuo tilanteet olisivat voineet olla. Kroonisen tunnetilansa sanoittamiseksi hän sitten yrittää liittää niitä myöhempiin tapahtumiin, ja jää hyvin epämääräiseksi se, mikä täsmälleen ottaen on hänen mielestään mennyt väärin. Joko hän silloin dramatisoi tai sitten niissäkin tilanteissa voi näkyä jokin todellinen ongelma, jota hän ei edelleenkään kunnolla pysty nimeämään.

Mutta jos kiistan kumpikaan osapuoli ei ole mahdoton ihminen, voitte elää kanssakäymisessä niin, että molemmat osapuolet hyväksyvät, että välit eivät ole täysin mutkattomat, mutta silti voidaan olla tekemisissä. Vaikka sitten vähän vähemmänkin kuin muiden lasten kanssa, mutta teroittaen ajoittain, ettei tarkoitus ole hyljeksiä ja että joskus tuntuu pahalta joka tapauksessa, koska tulee pohdittua, kokeeko toinen sen takia edelleen jäävänsä syrjään porukasta, vaikka hänen tunteitaan siinä on yritetty suojella.

Ja voihan sekin olla, että joskus paras lääke on kunnon riita, jos kukaan ei ole pohjattoman pitkävihainen. Sellainen saattaa puhdistaa ilmaa.

Mutta sinulta kysyisin saman kuin niin monesti tulee mieleen muidenkin vastaavien tilanteiden kohdalla: ymmärrätkö varmasti, että lapsen tarpeiden kohtaaminen tapahtuu myös ja ennen kaikkea tunnetasolla. Fyysisen hyvän ja teknisen huolenpidon arvo jää kyseenalaiseksi jos niiden seassa todellinen kohtaaminen ja vaativuuden ja lämpimän hyväksynnän järkevä tasapaino on jäänyt vähiin. Jos lapsi ei koe koskaan tulleensa nähdyksi ihmisenä, hän on silloin oikeasti pohjattoman yksinäinen jollain tasolla aina. Ja luultavasti aika isosti oikeassa. Riippumatta siitä, että jotkut lapset tekevät sen kohtaamisen hyvin vaikeaksi etenkin sellaisille vanhemmille, jotka pelkäävät konfliktia.

Hyviä ajatuksia, osin niiden mukaan toimittukin, ollaan siis tekemisissä mutta vain sen verran, kun poika itse haluaa ja ehkä enemmän silleen hyvää päivää kirvesvartta-tasolla, ei mennä erityisen henkilökohtaisiin juttuihin. Tuntuu, että saataisi ärsyyntyä lisää, jos alkaisin avautua että varotaan hänen tunteitaan, ehkä sellaisen aika on joskus myöhemmin.

Osaatko kuvailla, mitä lapsen tarpeiden kohtaaminen tunnetasolla pitää sinusta sisällään? Miten se näkyy?

Lasta on siis lohdutettu kun on ollut surua vaikka riidasta kaverin kanssa, jos on ollut epävarma omasta osaamisestaan, on yritetty rohkaista. On annettu lupa epäonnistua mutta toisaalta, väkivaltainen tunteiden purkaminen muihin, lähinnä sisaruksiin, on kielletty hyvin tiukasti ja tästä tietysti oli tietyssä iässä aika usein vääntöä.

On kerrottu että rakastetaan, mutta toisaalta, kun murrosiässä halusi nyhjöttää omissa oloissaan, eikä yhteinen tekeminen kiinnostanut ja luuhasi kavereiden kanssa, niin ei jatkuvasti jaksettu pakottaa mukaan ja sai olla kavereiden kanssa aika vapaasti, paitsi että kännibileisiin ei ollut asiaa, mikä varmasti häntä harmitti, osalla kavereista oli paljon löyhempi kuri, saivat olla öitä bileissä.

Muutama isompi sydänsuru oli, ja niihin en varmasti osannut suhtautua oikein. Sanoin että sattuu varmasti ja että vaikka se ei nyt siltä tunnu, elämä voittaa ja isotkin murheet pienenevät. En ehkä osanut lohduttaa, en ole sellaisessa hyvä. Koki tämän varmaan tunteidensa vähättelynä. Vaikka on oma kokemus, mun nuoruuden rakkaus kuoli ja siitäkin vaan selvisi. Mies vielä huonompi puhumaan tunteista lasten kanssa. Itse en sydänsuruihini vanhempieni tukea kaivannut, joten en ehkä omien kanssa ole osannut ajatella, että nuori siihen vanhempia kaipaisi erityisesti.

Eli olette väistelevä perhe? Jatkuva tietty henkinen etäisyys vallitsee, ja siitä pidetään kiinni? Moni lapsi omaksuu tuollaisen perhekulttuurin ilman isompia ongelmia, mutta toisenlainen, autenttista kohtaamista janoava luonne nääntyy.

Itketäänkö, nauretaanko, huudetaanko ja halataanko teillä?

Hyvä, että on ollut vääntöä asioista ja pidetty kuria. Nuorena aikuisena hän ei ehkä sitä vielä osaakaan arvostaa, ennen kuin elämänkokemus alkaa avartaa maailmankuvaa.

Kohtaaminen tunnetasolla saattaisi tässä kohtaa tarkoittaa sitä, että ette kovasti varo ärsyttämästä poikaa. Vaan annatte ärsyyntyä ja kysytte sitten, että mikä häntä oikeastaan ärsyttää ja miksi. Ja yritätte hakea kompromissia, jossa myös itse kerrotte, mikä teitä ärsyttää.

Pystytkö kuvittelemaan tuollaisen keskustelun ja että se voi olla positiivinen asia, joka avaa teille tietä toistenne syvempään tuntemiseen? Haluaisitteko sitä?

Ja entä ap, mitä sanot tähän keskusteluun, herättääkö mitään?

Mielenkiintoinen ajatus, en ole ajatellut että meillä oltaisiin mitenkään tunteita väisteleviä, mutta voihan sitä ainakin joissain asioissa olla, itse näen sen niin normaalina. Enemmän olen yrittänyt välttää sellaista hirveän tunkeilevaan linjaa, jonka itse koen ahdistavaksi. Ollaan ehkä yritetty lähestyä asioita silleen neuvottelun ja keskustelun kautta, sellainen huutoriitely on meillä harvinaista. Poika on ollut enemmän sellainen, ettei tunteistaan puhu, ennenkuin sitten kun "menee yli" ja sitten tulee jotenkin niin voimalla ja vetää mun näkökulmasta överiksi. Eli ensin ei ole mitään ja sitten on maailmanloppu, ei välimuotoja. Mutta hänellä tosiaan masennusta todettu myöhemmin. Epäonnistumisen tunne on itsellä välillä valtava.

Ja anteeksi ap, kun tuli tälleen nyt "varastettua" sun ketju, mutta ehkä sun vanhemmilla on samantapaisia ajatuksia, ihmisiä nekin on ja sitä myöten epätäydellisiä. Ja kuten sanoin aiemminkin, aikuinen saa elää elämäänsä niinkuin haluaa, ei tarvii vanhemmilta lupaa kysyä ja välit voi olla sellaiset asialliset, ilman että kertoo kaiken tai pitää jatkuvasti yhteyttä tai että tarvii laittaa välit kokonaan poikki.

Vierailija kirjoitti:

Katkaise vain välit jos siltä tuntuu. Ei kenenkään tarvitse sietää huonoja vanhempia vain siksi että olet heidän lapsi.

Pointti tässä nyt oli se, että ap:n vanhemmat eivät kerrotun perusteella ole huonoja vanhempia nähneetkään, vaan ap jostain syystä yrittää etsiä dysforiaansa syntipukkia vanhemmistaan. koratkaisukeskeinen kognitiiviterapia on ap:n paikka ei ratkaisu, joka myöhemmin kaduttaa.

Reilu parikymppisenä sitä katsoo omia vanhempiaan hyvin kriittisten lasien läpi. Näin reilu nelikymppisenä sitä on paljon armollisempi. Omatkin lapset kasvattaneena. Me kaikki teemme virheitä emmekä ole täydellisiä (kunhan ei siis väkivaltaa, laiminlyöntiä jne, vaan että on näyttänyt välittämisensä ja tehnyt parhaansa)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkaise vain välit jos siltä tuntuu. Ei kenenkään tarvitse sietää huonoja vanhempia vain siksi että olet heidän lapsi.

Pointti tässä nyt oli se, että ap:n vanhemmat eivät kerrotun perusteella ole huonoja vanhempia nähneetkään, vaan ap jostain syystä yrittää etsiä dysforiaansa syntipukkia vanhemmistaan. koratkaisukeskeinen kognitiiviterapia on ap:n paikka ei ratkaisu, joka myöhemmin kaduttaa.

Näistä ei voi koskaan tietää. Vanhemmat voivat kuvitella olevansa hyviä vanhempia, koska suorittavat vanhemmuutta yleisesti hyvin. Samaistun tarinaan ja minullekin on ehdotettu terapiaa perheeni toimesta. Todellisuudessa olen kuitenkin muuten hyväntuulinen ja iloinen ihminen. Ap:n kaltainen ahdistus iskee vain perheeni seurassa.

Mielestäni tässä on jollain lailla avainasemassa se, että AP:n vanhemmat myöntäisivät roolinsa AP:n huonoon oloon. On todella toksista sysätä vastuu muutos 100% lapsen harteille. Riitelyyn kun tarvitaan kumminkin vähintään 2 osapuolta ja tuskin AP:n paha olo on ihan tuulesta temmattua.