Lue keskustelun säännöt.
Anoppi ahdistaa ( ja vähän appikin)
24.05.2014 |
Ovat sota-ajan lapsia ja pulassa ja puutteessa eläneitä. Kaikesta säästetään ja elämisen eväät ei ole olleet hääppöiset. Nyt sitten 70-kymppisenä alkavat olla jo itkettäviä..... esim. anoppi kärsii helteestä ja heille on hommattu ilmastointikone pieneen kerrostalokämppään. Ei voi käyttää kun kuluttaa niiiiiiiin paljon sähköä. Ei edes sitä 2-5:ttä hellepäivää vuodessa. Sama auton ilmastoinnin kanssa; ei voi käyttää kun on niin kallista/kuluu.
Anopilla on lievä laktoosi-intoleranssi ( kai siinä rajoilla että onko vai eikö ole tutkimuksissa) Ostan joka kerta laktoosittomat tarjottavat mutta esim kun olen tarjonnut sorbettia, ei uskalla ottaa kun ei usko että on laktoositonta. Olen printannut valmistajien listoja laktoosittomista vaihtoehdoista jne. mutta ei; ruokavalioon ei uskalla ottaa mitään, missä ehkä saattaisi olla laktoosia. ( ja kyse EI ole maitoallergiasta)
Pahin kerta oli kun soittivat pojalleen töihin että pitäisikö kutsua ambulanssi kun anopilla oli sydänoireita, jotka ei nitrolla hellittäneet. Mies oli palaverissa eikä voinut vastata ja soitti takaisin kahden tunnin kuluttua kun vapautui. Ja edelleen odottivat neuvoa ambulanssin kutsumisesta. ja kauhistelivat kuinka noloa olisi jos pihassa näkisivät että heille tulee ambulanssi :( Tästä episodista suutuin aivan kamalasti; printtasin ohjeet hätäkeskuskeen soittamisesta, printtasin kodin ja mökin osoitteet puhelimen viereen ja pakotin harjoittelemaan hätäkeskukseen soittamista. Joka kerta kun soittavat olen sydän kurkussa että pitääkö taas olla neuvomassa ihan päivän selvässä asiassa.
Tuo yleinen avuttomuus raivostuttaa minua syvästi mutta pakko purra huulta ja jaksaa olla kärsivälllinen ja yrittää selittää asioita. Mutta perillemenoprosentti on ehkä 1
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
He ovat seitsemänkymmpisiä eli vanhuksia. Tilastollisesti apellasi on elinaikaa muutama vuosi. Ei kannata odottaa liikoja eikä tilanne ainakan parane.
En tiedä lohduttaako ajatus, mutta tosi moni tuonikäinen on ihan yhtä avuton, paitsi osa ei osaa soittaa sille pojallekaan. Heidät on kasvatettu olemaan hiljaa ja tarvitsemattomia, ja lisääntyvä ikä vie lopunkin arvostelukyvyn.
Ehkä se ainoa asia minkä voit tehdä, on luoda riittävän lämpimät välit, että osaavat soittaa sinulle, jos eivät saa poikaa kiinni. Mieti miksi toisten avuttomuus on niin ahdistavaa sinusta. Sinä olet elämäsi voimissa ja tilanteen tasalla ja niin sinun kuuluukin ja se on hienoa ja arvostettavaa. He alkavat olla menneen talven lumia.
Minä luulen, että ahdistusta aloittajassa ja meissä kaikissa muissakin aiheuttaa nimenomaan se, että kulttuurimme perustuu luonnottomuuteen asti ajatukselle, että jokainen vastaa itsestään. Tiedämme kyllä vaistollamme, ettei se ole realismia, mutta kun sitten on pakko kohdata asia, se aiheuttaa turhautumista, koska emme halua miettiä, mitä kaikkea meillä on järjestetty ihan väärin ja turvattomuutta tuottaen.
onko miehesi samanlainen??