Mitään keinoa saada ilkikurinen 2-vuotias tottelemaan?

Tane74:n LAPSEN kaupassajuoksemiseen...



Sorry Tane74 =)

Tämän jälkeen olen hiljaa!



Verena2: Toimintasi kuulostaa ihan järkevältä, eikä todellakaan epäonnistuneen kasvattajan toimilta! Joskus lapsilla tulee uhmavaiheita, jolloin kokeillaan, pitävätkö säännöt ihan OIKEASTI paikkansa. Ja kuinka kauan äiti jaksaakaan kieltää, kun teen tätä-ja-tätä asiaa.



Kauhistelit " raivareita" - kyllä senkin saa näyttää, jos suututttaa. Joskus voi ihan näytelläkin suuttunutta, jotta lapsi ymmärtäisi, että jokin asia on vakavasti otettava. Olen kuitenkin lasten kanssa huomannut, että mitä useammin aikuinen huutaa, sitä kovemmin hän saa huutaa saadakseen seuraavalla kerralla huomion. Eli, mitä pienemmillä keinoilla onnistuu yleensä toimimaan, sitä suuremman vaikutuksen saa sillä, jos joskus huutaa tai räjähtää.



Itsellä ainakin meinaa pinna useimmiten palaa sen seurauksena, että olen jostain samasta asiasta sanonut miljoona kertaa - en ole siis jaksanut oikeasti lopettaa sitä. Jos siis olisin pistänyt asialle selkeän stopin jo alussa, en olisi menettänyt pinnaani.- Usein nuo kivahtamiseni liittyvät myös siihen, kun yritän tehdä jotain omaa hommaa (ommella tai laittaa ruokaa tms) ja lapsi kärttää vieressä huomiota. Lopulta kun huomiota ei tipu, niin alkaa pahanteko, josta sitten suutun. Asioille löytyy yleensä syy - se, mikä ratkaisu on, onkin toinen juttu. Aina ei voi vain keskittyä lapseen ja täytyy lapsen oppia odottamaankin, mutta ehkä joskus odotan pieneltä liian pitkää pinnaa - voisin ehkä keskeyttää ruoanlaittoni hetkeksi ja antaa huomiota vähäksi aikaa lapselle, niin ei tulisi stressiä äidille, eikä lapselle.



Mutta elämä on elämää!

Minulla myös samat ongelmat, voisin siteerata teistä joka toista.

Mutta en siteeraa vaan lisään yhden omista pulmistani jonon jatkoksi: Lapsi vetoaa aina jollain keinolla rakkaudentarpeeseensa, mikä tekee minulle todella vaikeaksi olla kovana. Siis esimerkiksi huutaa epätoivoisena SYLIIN SYLIIN. Juuri koskaan hän ei osoita olevansa kovin pahoillaan siitä alkuperäisestä erimielisyydestä (pukeminen, puistosta lähtö tms.) vaan haluaa lohdutusta ja läheisyyttä. Kun otan syliin, haluaa pois, sitten syliin, pois....

Toinen juttu, joka liittyy samaan läheisyyden hakemiseen raivoamalla. Meillä myös niin, että raivarit kohdistuvat aina vain minuun. Useimmiten tunnistan syyksi sen, että olen ollut poissa kotoa - töissä tai muualla. Saan siitä aina " rangaistuksen" (minkä takia en monesti edes haluaisi tulla töistä kotiin - tulen kumminkin tietysti).

Jotenkin minulle ongelma on se, että kun näen, että aiavn muuhun asiaan liittyvä kiukuttelu oikeastaan johtuu siitä, että ei ole saanut tarpeeksi äidin syliä ja huomiota, niin minun on aivan hirmu vaikeaa olla tiukkana siitä itse asiasta (vaikka nukkumaanmeno). Jos sitten annan huomiota oikein erityisesti, niin sen tarve ei vähene ikinä. Tuntuu, että se huomion tarve vaan kasvaa siitä, että sitä saa. Voiko olla totta?

En tiedä, mutta just mun vaikeudet tuntea itseni oikeaksi, auktoriteetilla varustetuksi äidiksi, raivarit ja tää kaikki kasvatuksellinen sekamelska, varjostaa minua ja koko perhettä ihan koko ajan. Haaveilen välillä katoamisesta maan alle.

Yleensä lapsen ilkikuriseen käyttäytymiseen on jokin syy, esim. se, ettei ole muutakaan tekemistä. Lapsilla on loputtomasti energiaa ja se pitää vain kanavoida sallittuun toimintaan.



Ei ole syytä keskittää energiaa siihen, mitä ei saa tehdä. Siinä taistelussa ei voita kukaan. On tarjottava lapselle muuta tekemistä kielletyn sijaan, otettava lapsi mukaan päivän arkirutiineihin.



Lapselle on kerrottava hyvissä ajoin, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Esim. " ensin syödään ruoka ja sen jälkeen lähdetään kauppaan. Kauppaan ei lähdetä, ellei ensin ole syöty." Kaupassa voi antaa lapsen kannettavaksi jonkin ostoksen, jolloin lapsella on järkevää tekemistä. Erityisen hienoa on, jos lapsi voi kantaa esim. kolikkoa, jonka voi lopuksi antaa kassalla maksuksi. Kaksivuotiasta ei voi aina estää juoksemasta, se on selvää. Mutta lapsen on ymmärrettävä, että vanhempi on pidettävä näköpiirissä, muuten voi eksyä. Siis lapsi seuraa sinua, et sinä lasta kaupassa. Kauppareissu voi myös sisältää tehtäviä " mitä vielä tarvitaan, ai niin, omenoita. Mennäänpä hakemaan omenoita" .



Ei kannata kysyä, tehdäänkö jotain, vaan antaa lapselle mahdollisuus toimia oikein. Ei kysytä, laitetaanko vaatteita päälle, vaan sanotaan esim. " tuolilla ovat vaatteet, voit laittaa ne itse päälle. Osaatko laittaa ne itse?" Lapsi innostuu tästä tehtävästä ja laittaa vaatteet päällensä.



Jos ongelmana on sisälle lähteminen, voidaan siihenkin ujuttaa lapselle haasteelliista tehtävää, esim. " tulepa pitämään tätä ovea auki, niin saadaan kärryt sisälle" tai " kannapa näitä tavaroita ja minä otan nuo toiset, niin saadaan kaikki vietyä sisälle" . Lapsi kokee näin itsensä tärkeäksi. Asiallisesta toiminnasta aina kiitetään ja kehutaan lasta.



Hermostuminen ei auta. Hermostumalla osoitat, ettei tilanne ole hallinnassasi, mikä on epämiellyttävää ja turvatonta lapselle. Toimi rauhallisesti ja päättäväisesti. Lyövä lapsi nostetaan heti kauemmas ja kehotetaan menemään esim. omaan huoneeseen. Näin osoitat, ettei lyömällä saa huomiota. Kun toimit muutaman kerran johdonmukaisesti, lapsi ei enää toista ei-toivottua kuviota.

Meillä on juuri tänään takana tahtojen taisto. Esikoinen on 3 vuotta -ihana, mutta ah niin temperamenttinen ja tulinen luonne. Iveka (meniko niminmerkki oikein? ), voi kun tuo johdonmukaisuus todella aina tepsisi. Mielestäni olen varsin jonhdonmukainen, mutta tuntuu, että tietyt asiat eivät mene perille. Sekä kotona että päiväkodissa tuo pukeminen ja lähteminen on ongelmallista,vaikka miten ns. oikein toimisimme. Tosin nyt lapsi on taas kotihoidossa.



Munkin kasvatusfilosofian mukaan aikuinen saa näyttää suuttumuksensa, kunhan tilanne pysyy hallinnassa, toisin sanoen lapseen ei käydä käsiksi eikä tavaroita heitellä tms... Silti oma suuttuminen saa välillä aikaan avuttomuuden tunteen. Muutenkin on hetkiä, jolloin tuntee avuttomuutta oman lapsen kasvatuksen edessä, eikä se ole mukava tunne.



Tällä hetkellä meillä on pohdinnan alla tuon pitkäjänteisyyden opettelu. Tuntuu, että lapsi ei malta yhtään odottaa mitään. Ei tosin ole koskaan malttanut paljoa, mutta nyt tuntuu, että vähitellen voisi jo alkaa odottaa pienen hetken. Esimerkiksi kun pyytää ruokapöydässä maitoa enkä ehdi sillä momentilla täyttää lasia, seuraa vihan salamointia. Tai kun lapsi pyytää ylähyllyltä jotain lelua eikä samalla sekunnilla saa sitä, jälleen salamointia.



Tässä ketjussa on oikein hyviä kasvatusasíoita listattuna. Olisiko jollain antaa käytännön neuvoja, miten lasta voisi kasvattaa odottamaan?

Tänään heitti hiekkaa minua päin.Meillä on tytön lisäksi poika 3- vuotta ja molempia koskevat samat säännöt.Tänään kun tyttö heitti hiekkaa sanoin,että " Hiekkaa ei saa heittää,koska sitä voi mennä silmiin ja suuhun.Jos heität toisen kerran, me lähdemme sisälle." Tyttö heitti ja sitten mentiin sisälle.Poika jäi kummitätinsä kanssa hiekkalaatikolle.Itku oli kova kun tyttö huomasi ettei enää lähdetä takaisin ja isoveli jäi ulos.Sisällä selitin vielä miksi näin tapahtui.Isoveli teki aikoinaan samaa ja oppi meni perille kun kokeili pari kertaa.

Muutama kommentti.



Meillä myös hyvin tempperamenttiset lapset, mutta kuitenkin homma hallussa ....toistaiseksi ;-)



A) Kokemukseni mukaan lapsi " koettelee" eniten juuri sitä turvallisinta ja tutuinta aikuista, koska uskaltaa näin tehdä. Esim. meillä minä olen lasten kanssa kotona ja työssäkäyvän isän auktoriteettiä ei juurikaan uskalleta koetella samassa mittakaavassa kuin minua. (Lohduksi meille äideille ;-))



B) Lapsi kokeilee rajoja/ venyttää napanuoraa aina silloin tällöin. Tämä on onneksi vaihe (tosin rasittava sellainen) joka menee onneksi ohi.



c) Meillä tärkein konsti on KATSEKONTAKTI vaikka sitten väkisin. Isommilla pojilla ( 8v ja 6 v) se tarkoittaa suullista kehoitusta :" katso minuun, kun keskustellaan" , ja nuorimman 1 v 3kk se tarkoittaa käsistä kiinni ottamista ja katseen ohjausta.



Välillä äitiys on yhtä avuttomuuden ja syyllisyyden tuntemusta, mutta eikös ne viisaammat sano, että ilman " syyllisyyttä" ei tapahdu kehitystä. Toisaalta, juuri kun luulee keksineensä hyvän toimintamallin lapsi astuukin seuraavaan kehitysvaiheeseen ja taas aloitetaan alusta.



Pakkaan kun sekoitetaan vielä se lapsien tempperamentti eroavuus, niin avot, johan on työsarkaa ;-) Meillä ainakin se, mikä toimi esikoisen kanssa, ei todellakaan toiminut seuraavan kanssa.



sitten minä ainakin olen huomannut, että jos olen väsynyt tai muuten huonolla tuulella, kestän uppiniskaista käytöstä HUOMATTAVASTI heikommin. Välillä tunteet räiskähtelee, mutta kyllä meillä niin äiti, kuin isikin välillä pyytää lapsilta anteeksi, jos tarve niin vaatii. ( ei siis kuitenkaan olla ikinä käsiksi käyty)



Mutta siis summarum summarum. Katsekontakti, lapsen iän mukainen asianselvittely, johdonmukaisuus ( se mikä on tänään kiellettyä, on myös huomenna kiellettyä), ja meillä tärkeintä ainakin mulle jaksamisen kannalta on silloin tällöin tapahtuva kasvatuskeskustelu miehen kanssa ( mikä meni metsään, mitä olisi voinut tehdä toisin, miten jatkossa kannattaisi tehdä etc,)

Ja onhan se aina kiva lapsilta kuulla olevansa maailman paras äiti.....vioistaan huolimatta ;-)

Itse olen sellainen, että jos ei kerran sanallisesti ymmärrä niin sitten menen ja haen esim. pojan pois jostain tms. Katson suoraan silmiin ja se on alkanut aika hyvin toimia..hän ikään kuin nolostuu siitä. Arestiin en ole kovin laittanut vaan sylihoitoa olen toteuttanut. Siinä siis lasta pidetään tiukassa mutta rakastavassa otteessa kunnes hän on rauhoittunut. Meillä menee joskus puolikin tuntia siinä mutta ainakin saa raivota turvallisesti siinä eikä vahingoita vauvaa. Joskus on sellainen tilanne että kun olen vauvan kanssa toimissa niin en yksinkertaisesti jaksa/kerkiä puuttua heti.



Joskus meillä toimii huumorikin. Joskus houkuttelen taaperon ajattelemaan jotain muuta. Joskus oma pinna on lyhempi jos olen väsynyt tms. Jokainen päivä siis etsitään aina uusia ja toistetaan vanhoja. Tuntuu että välillä toinen tapa toimii paremmin tänään kuin eilen.



Minä vaadin taaperon pyytämään minulta tai muilta anteeksi (tulee siis halaamaan) jos on tehnyt pahaa. Aluksi tuo oli hänelle kova paikka ja hän alkoi itkeä. Nyt hän on alkanut kieltäytyä siitä mutten anna periksi. Olen huomannut että meillä pitkät selittelyt eivät auta vaan lyhyet sanomiset plus toiminta.



Näissä kasvatusasioissa pitäisi jaksaa tosiaan olla itse rauhallinen mutta ei sitä millään aina pysty. Kaikki me olemme hyviä äitejä ja yritämme omalla tavallamme asiat selvittää. Itse en enää lue kasvatusoppaita koska niistä ei tule kuin syyllisyys.