Mitään keinoa saada ilkikurinen 2-vuotias tottelemaan?

Pakko kommentoida Ivekalle, koska viestistäsi tuli toivoton olo.

Mun mielestä yksi ongelman ydin on se, että me aikuiset uskotaan, että lapset toimii johdonmukaisesti ja ennustettavasti ja sitten ne ei toimikaan. Jos olisi olemassa keinot, niin toki opettelisimme ne, ja sitten osaisimme.



Iveka:

" Yleensä lapsen ilkikuriseen käyttäytymiseen on jokin syy, esim. se, ettei ole muutakaan tekemistä. Lapsilla on loputtomasti energiaa ja se pitää vain kanavoida sallittuun toimintaan."



Olen samaa mieltä, mutta meillä ainakin ongelma on se, että äidin pitäisi olla ohjelmatoimistona koko ajan, koska lapsi nimenomaan haluaa, että joku muu kuin hän itse kanavoi hänen energiaansa.



" Lapselle on kerrottava hyvissä ajoin, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Esim. " ensin syödään ruoka ja sen jälkeen lähdetään kauppaan. Kauppaan ei lähdetä, ellei ensin ole syöty."



Entäs kun lapsi sanoo heti ekalla kerralla " ei käy" ja sitten kun tätä toistaa, niin vastalauseetkin muuttuvat kovaäänisemmiksi?



" Kaksivuotiasta ei voi aina estää juoksemasta, se on selvää. Mutta lapsen on ymmärrettävä, että vanhempi on pidettävä näköpiirissä, muuten voi eksyä. Siis lapsi seuraa sinua, et sinä lasta kaupassa."



" Lapsen on ymmärrettävä" ? Miten se tehdään. Pitääkö antaa eksyä niin monta kertaa, että oppii? Meidän muksu ainakin harhailisi itsekseen kaupassa järkyttävän pitkän ajan, jos hänen antaisi vain " seurata" kaupassa.



" Ei kannata kysyä, tehdäänkö jotain, vaan antaa lapselle mahdollisuus toimia oikein. Ei kysytä, laitetaanko vaatteita päälle, vaan sanotaan esim. " tuolilla ovat vaatteet, voit laittaa ne itse päälle. Osaatko laittaa ne itse?" Lapsi innostuu tästä tehtävästä ja laittaa vaatteet päällensä."



Ai innostuu? Entäs jos hän sanoo " En halua ulos" ja juoksee alasti toiseen huoneeseen - ja kolmanteen ja neljänteen... kunnes kaikki alkaa alusta.





Vaakamomille erityiskiitokset kahdesta tärkeästä muistutuksesta:

Alan heti kiinnittää enemmän huomiota katsekontaktiin - hyvä neuvo!

Toinen on huomiosi, että kun itse on väsynyt, ei meinaa jaksaa olla kunnon kasvattajakaan. Mulla kun on jatkuva huono omatunto poiskotoaolosta, niin olen olen koittanut ajatella, että kyllä äiditkin tarvii myös muuta kuin töitä ja kotitöitä. Jos äiti on iloinen, on lapsetkin iloisia, sanoi eräs ystäväni, joka on tuossa asiassa kyllä meidänkin perheen kokemusten mukaan täysin oikeassa.

Kyllähän kaikki tuo Ivekan listaama on kuin suoraan kasvatuksen oppikirjasta. Olen lukenut kotiläksyni, myös Supernannyn opit, jotka ovat mainioita. Mutta usein käytäntö on toista. Itse kuohahdan välillä helposti. Pyrin pitämään itseni rauhallisena, mutta aina se ei onnistu. Kuten aloituskirjoituksessani. Tyttömme koittelee tosissaan äitiä tällä hetkellä, isää tottelee paremmin. Ja kyllä nolottaa miehen sukulaisten seurassa. Tuntuu, että minua pidetään kontrollifriikkinä, enkä salli lapselle mitään (kun menen hakemaan pois, jos ei tottele kieltoa). Muuta keinoa ei vain tunnu tällä hetkellä olevan, pitää toimia, kun lapsi ei tottele minun sanomisiani ollenkaan.

En nyt ehtinyt lukea kaikkia viestejä läpi, mutta kerron meidän systeemistä. Meillä on siis tyttö juuri täyttänyt 2-v ja käytetään tottelemattomuuteen " rangaistusta" eli jäähyä. Aloitettiin tämä noin kuukausi sitten.



Kun tyttö tekee jotain kiellettyä, kielletään ja sanotaan, että jos vielä tekee uudestaan, niin joutuu jäähylle (tosin lyömisestä joutuu heti jäähylle, koska on sen verran " paha" teko). Nykyään myös kysytään, että haluatko jäähylle? Vastaa yleensä ei, ja lopettaa tottelemattomuuden. Sitten jos jatkaa, niin joutuu sinne jäähylle eli omaan sänkyynsä. Sitten selitetään, että olet siellä esim. sen takia että löit äitiä ja nyt sinun pitää hetki miettiä asiaa. Hetken päästä kysytään tytöltä, saako äitiä lyödä. Jos vastaa oikein, niin sitten otetaan syliin, tyttö pyytää anteeksi lyömistä ja puhaltaa ja sitten halitaan. Kerrotaan aina kuinka paljon rakastetaan tyttöä ja sen jälkeen asiaan ei palata. Kunnes sitten tulee uusi tottelemattomuus ja pyörä pyörii uudestaan.



Jäähypaikka on sänky. Jos ollaan kylässä, jäähypaikka on esim. tuoli. Ulkoa tullaan sisälle jäähylle ja jos ollaan esim. kauppareissulla niin jäähy tulee sitten kotona. Yllättävän hyvin tyttö pysyy jäähyllä, ei karkaa esim. tuolilta pois. Tärkeää meidän systeemissä on selittää asiat yksinkertaisesti ja katsekontakti! Jos tyttö touhuaa jotain muuta, niin ei varmasti kuuntele. Musta tää meidän systeemi toimii hyvin kun sitä tehdään johdonmukaisesti ja vaikuttaa siltä, että neiti ymmärtää asian.



Minusta ei ole paha, jos esim. pakolla kiinnittää lapsen turvavöihin, mitä joku kirjoittaja mietti. Itseä harmittaa kun välillä hermostun ja huudan ihan kunnolla, mutta tuo jäähy on sikälikin hyvä, että ehtii itsekin rauhoittua. Mies on meillä rauhallisempi, mutta jämäkämpi sikäli, että otti tämän systeemin käyttöön. Toki molemmat päätimme siitä yhdessä, mutta hän teki aloitteen.



Kiinnostaisi tietää, mitä ajatuksia tämä teissä herättää. Emme varmasti ole lipsummasta päästä, mutta ei meillä mikään armeijakurikaan ole vallalla.

Ne saivat jossain vaiheessa tytön ihan suunniltaan, mutta nyt toimii se että tuleva tapahtuma selitetään ennakkoon. Ja sitten meillä toimii myös lasku viiteen eli " käsien pesu lopetetaan kun äiti on laskenut viiteen" . Toimii hyvin, tyttö siis tykkää läträtä käsiä pestessä veden kanssa.

En ole lukenut mitään kasvatusoppaita, nuo konstit vain toimivat meillä. Väsyneenä tilanteet saattavat kärjistyä, ja sellaisten tilanteiden varalle on hyvä olla muutama keino takataskussa. Ohjelmatoimistoksi ei tarvitse ryhtyä, mutta on usein helpompi hoitaa tilanne hyvissä ajoin muutamalla harkitulla/ohjailevalla lauseella tai toiminnolla, kuin aloittaa puolen tunnin taistelu. Tuskin lapsikaan itsearvoisesti haluaa taistelua, vaan kiukuttelu on oire ristiriitatilanteesta, johon voi löytyä ratkaisu ja jonka tulon vanhempi voi usein ennakoida.



Meillä vaan lapsi yleensä lopulta ymmärtää järkipuhetta ja haluaa toimia lopulta oikein, koska se on itsellekin miellyttävämpää (=se tehdään miellyttävämmäksi/helpommaksi tai ainoaksi vaihtoehdoksi). Varmasti jokainen vanhempi löytää juuri omalle lapselle sopivia toimintatapoja.

Olen tehnyt kompromisseja, en ole katsonut välttämättömäksi kieltää kaikkea, mikä ei ole omasta mielestäni täysin järkevää. Esim. lapsi saa läträtä vedellä ajoittain pitkäänkin, koska se ei ole vaarallista ja vedellä läträäminen kiehtoo lasta suuresti. Tämä on varmasti jokin kehitysvaihe, joka menee ohi. Lapsi tutustuu veden ominaisuuksiin ja opettelee pesemään itseään, käyttää sientä ja pesuainetta. Loppujen lopuksi ihan järkevää siis. Haittapuolena veden kulutus ja ympäristön lievä kastuminen, mutta se siedettäköön.

enkä itse pystynyt aina toimimaan, kun kaksi vauvaa oli hoidettavana. Nyt meillä tilanne jo aika hyvä. Olen osoittanut lapselle, että olen tosissani ja tämä pelleily saa loppua. Kaiken minkä sanon myös toteutan tai en sano ollenkaan. Olen pitänyt kiinni yms., mutta nyt lapsi alkaa ymmärtää. " anteeksi äiti, anteeksi" Oli tosi inhottavaa, kun lapsi esim. kyläillessä venytti pinnaani , kun kokeili hymy suussa, milloin äiti suuttuu?

Olen saman asian kanssa painiskellut muutaman kuukauden ajan, kun lapsi 1)heittelee tavaroita lattialle, 2)juoksi äitiä karkuun pihalla. Enkä oikein muuta keinoa keskinyt kuin sen, että jos tiukka sanominen ei vielä riitä, niin pitää sanoa tiukemmin. Siis niin " vihaisesti" tai paheksuvasti, että toinen vakavoituu. Ei ole (ollut) helppoa, mutta muutakaan en ole keksinyt.

Olisiko onnistunut pitää tyttöä käsistä kiinni? Eli yksinkertaisesti estää tekeminen, kun sanominen ei auta. Tosin vessareissulla olisi voinut olla hieman hankalaa, tai sitten saisi olla aika monikätinen... Eli jos yhdellä kädellä olisi saanut pidetttyä tyttöä (niin että ei olisi saanut avattua ovea ja läpsittyä äitiä), olisi ovesta voinut irroittaa?



Tätä taitaa olla tämä vanhempien elämä, ei pääse edes vessassa käymään rauhassa- huoh.



Tuolle kakkosvastaajalle sanoisin että jos sanominen ei auta, niin pitäisi toimia. Aikuinen pystyy helposti estämään lapsen epätoivotun käyttäytymisen. Toisaalta pienillä voi yrittää kääntää huomion johonkin muuhun asiaankin, jotta alkuperäinen " hauska" unohtuu.

meikä pähkäilee tämän suuntaisen asian kanssa usein. meillä on 2,5 v poika. ei ole ' villi' , vaan mieluumminkin rauhallista sorttia. siitä huolimatta minulla on vaikeuksia pärjätä hänen kanssaan.



syytän itseäni lähinnä siitä, että minulla puuttuu auktoriteettia. jos mieheni kieltää lasta tekemästä jotakin, lapsi uskoo häntä lähes aina. olen pikkuhiljaa opetellut erilaisia jäähy- ym. systeemejä, jos minua ei totella. mutta ne eivät aina tehoa, kun en esimerkiksi välttämättä saa lasta pysymään ' jäähyllä' edes hetkeä.



lepsuuteni äitinä näkyy siinäkin, että annan vaihtoehtoja ja neuvottelen. kärsivällisyyttäkin minulla riittää melko pitkälle. jos ' suuttuisin' , voisi lapsi uskoa minua helpommin.

mieheni ei anna vaihtoehtoja vaan sanoo, että nyt tehdään näin ja lapsi tekee niin. ja lapsi kait tykkääkin systeemistä, kun ei tarvitse tehdä itse valintoja. lapsi on kovasti ' isän poika' .



lepsuuteni näkyy myös siinä, että annan lapsen tehdä monia juttuja, jos ne eivät ole erityisen vaarallisia hänelle. olen laiska enkä jaksa kieltää. niinpä esimerkiksi lapsi saattaa ruokapöydässä sylkäistä ' pahanmakuisen ruuan' pois suustaan lattialle, kun minä olen paikalla.



onko yksinkertaisia ohjeita, miten voisin lisätä omaa autoriteettiani? jokin esimerkki jostakin yksityiskohdasta olisi paikallaan. vaikkapa miten saan lapsen tulemaan sisälle, kun ulkona on yleensä kivempaa. sisälletulo on tällä hetkellä sitä, että minä houkuttelen. ja joskus sisälletulo kestää todella pitkään.



tai muuten jotain pientä vinkkiä?

Insinöörinäiti: =) Tottakai siis kieltoihini liittyy se, että asian tekeminen lopetetaan. Olisipa se näky, kun istun vain sohvalla ja neiti heittelee lattialle kaukosäädintä toisen perään ja minä vain yritän lujempaa ja lujempaa sanoa " ei" ... =)



Minä siis toimin niin, että ensin kiellän suullisesti+selitän syyn kieltooni (esim " tavarat menevät rikki" ), sitten esim tartun käteen, ettei heitä tavaroita ja kiellän+selitän, miksi ei saa tehdä asiaa ja TÄSSÄ vaiheessa siis kielto+selitys voi olla eri " asteinen" . Joihinkin asioihin ainakin meillä riittää asiallinen selitys ja riehuminen loppuu. Joskus taas (varsinkin karkujuoksussa) sai äiti käyttää kaikki näyttelijänlahjansa, että olisi näyttänyt NIIN vihaiselta ja/tai vakavalta, että lapsi otti asian tosissaan...



Oliviini: ei ole välttämättä aina niin, että vika olisi sinussa, kun lapsi ei tottele. Yleensä lapset koettelevat enemmän sitä aikuista, jonka kanssa viettävät enemmän aikaa, joten voi olla ihan vain enemmän uhmaakin sinua kohtaan?



Mutta jos haluat saada jämäkkyyttä kieltoihisi ja käskyihisi, niin voisit vaikka yrittää itse päättää, että sanot asioista esim vain kaksi kertaa ja sitten laitat asiat tapahtumaan. Esimerkiksi ruoalla sotkiessa voit kieltää kerran (" ruokaa ei syljetä lattialle, se on rumaa" ), sitten toisella kerralla tiukemmin (" ruokaa ei syljetä lattialle. Ruokailu loppuu, jos vielä syljet" ) ja jos vieläkin sotketaan, niin sitten vaikka nostaa lapsi pois ruokapöydästä ja lopettaa ruokailu. Ei tuloksia näy vielä ekalla kerralla, mutta kun on useamman kerran tapahtunut aina samalla tavalla, niin jossain vaiheessa ehkä alkaa oppia...



Sisälletullessa voisi samoin ensin pyytää ystävällisesti, sitten tiukasti ja jos ei totella, niin käydä nostamassa lapsen sisälle.



Jos oikein tosissaan haluat muuttaa omia toimintatapojasi, niin voi olla hyvä ajatus miettiä etukäteen muutama tilanne, joissa haluat saada aikaan muutoksen. Sitten etukäteen jo itselleen pohtia, miten niissä tilanteissa toimii - mikä on se tapa, jolla kielletty asia lopetetaan jne. Jos jaksat olla johdonmukainen, eli et kertaakaan lipsu päättämästäsi tavasta, niin tuloksia pitäisi näkyä.

Hei,



Meilläkin ajankohtainen aihe. Varsinkin kun meillä poika läpsii ja lyö. Siitä suutun pojalle ja saatan ärähtää lujaakin. Lyöminen on vaarallista.



Muuten suosittelen lämpimästi Keijo Tahkokallion kirjaa Kotipesän lämpöä etsimässä. Siinä puhutaan juuri tuosta vaihtoehtojen antamisesta. Tahkokallion mielestä pienelle lapselle ei pidä antaa vaihtoehtoja, sillä lapsi ei osaa/halua valita itselleen oikeaa vaihtoehtoa, ja tulee lopulta syylliseksi kun valiti sen vaihtoehdon jonka tietää vanhemman mielestä olevan väärä. Siis esim. että jos lapselta kysytään puetko, niin lapsi vastaa " en" , eikä pue, vaikka tietää, että pitää pukea.



Jos halutaan, että tottelee, pitää sanoa eli käskeä lapsi tekemään niin. Lapselta ei Tahkokallion mukaan pidä kysellä että " tuletko" , " syötkö" jne.



Mielenkiintoinen aihe. Itseäni huolettaa, että kun suutun lapselle kun tämä lyö, että sanon liian kovaa. Tänään lapsi selvästi pelästyi kun äiti sanoi kovalla äänellä " Ei saa lyödä" .



Jo Frostilla on muuten myös hyviä neuvoja. Pitää ottaa auktoriteetin ääni, katsoa silmiin ja ottaa käsistä kiinni.



Ehkä tärkeintä olisi mielestäni, että lapsi osaa erottaa mitkä käskyt ovat todella tärkeitä.

(anteeksi sekoilut)



Se tuli vielä mieleeni, että miksi toimit noin? Siis miksi esim puolikin tuntia käytät lapsen kutsumiseen sisälle? Tuosta löytyy muuten hyviä esimerkkejä siitä Tahkokallion kirjasta. On kirjan mukaan juuri sellainen tapa toimia, miten ei pitäisi toimia..... (:))



Minä olen kirjan lukemisen jälkeen ainakin vahvistunut siinä uskossa, että jos haluan että mennään sisälle (on ruoka-aika, nukkumaanmenoaika yms tärkeää), niin poika yksinkertaisesti kannetaan sylissä itkien ja rimpuillen sisään. Koska ei muuten tulisi ikinä sisään jos itse saisi päättää.

Kun sitten ollaan tultu sisälle, loppuu itku melkein heti ja menee kohti ruokapöytää.

Tahkokalliota vielä siteeraten, lapsen tulee saada taistella vanhempiaan vastaan ja luottaa siihen, että vanhemmat valisevat oikein ja tietävät parhaiten.



Jos päätät kokeilla uutta toimintatapaa, tule ihmeessä tänne kertomaan miten sujui.

Tyttö täytti heinäkuun alussa kaksi vuotta ja on todella vilkas ja omatahtoinen. Tuntuu, ettei suurimmaksi osaksi tottele yhtään millään! Ulkoa sisälle lähteminen on yhtä tuskaa ja usein pitkän suostuttelun jälkeen kannan/raahan huutavan, potkivan ja sätkivän lapsen väkisin sisään. Nyt uusi villitys on heittää hiekkaa minun päälleni. Tyttö tekee vähän väliä jotain mitä ei saisi ja usein kun tekee jotain tyhmää minua alkaa vain naurattaa vaikkei tosiaankaan saisi!

Tuntuu, ettei pelkkä komentaminen auta yhtään ja usein huomaankin huutavani, joka sekään ei kyllä auta... Minulla vain on niin hirvittävän lyhyt pinna.

Olen huomannut myös, että usein juuri kysyn lapseltani, että syötäisiinkö nyt, tai menisitkö nyt nukkumaan, vaihdettaisiinko nyt vaippa jne... ja yleensä vastaus on tietenkin tiukka ei.

Minulla ei taida paljoa tuota auktoriteettia olla ja pelkäänkin olevani kohta aivan hukassa!

Olen muuten hirmuisen lepsu, mutta sitten kun suutun on aivan eri ääni kellossa. Usein vain tulee tehtyä myönnytyksiä vain, jotta lapsi ei alkaisi huutamaan ja kiukkuamaan.

> tapa toimia, miten ei pitäisi toimia.....

joo, niin mustakin tuntuu, ettei asian sillä tavalla pitäisi mennä. usein kyse on siitä, että sisälle on pidempi matka ja meikä sitten houkuttelee lasta liikkumaan kohti kotia. ja homma etenee ajan kanssa, tyylillä kaksi askelta eteen, yksi taakse tms. joskus olemme kylätiellä ja en halua lähteä raahaamaan lasta, kun en halua, että naapurit näkevät, kuinka vien huutavaa ja potkivaa lasta. näyttelen, että ei tässä mitään, mulla on loputtomiin aikaa, ja on ok kun lapsi kiertelee ja kaartelee pitkin ojan pohjia. myönnän, että kuulostaa varmaan aika surkealta.



joskus taas lapsi ei halua pukea ulosmentäessä. saatan jättää ulosmenemisen väliin. siinä tapauksessa lapsi varmaan tuntee olonsa turvattomaksi, kun joutui tekemään päätöksen, ettei mennä ulos. joskus taas sitten pakotan vaatteet lapsen päälle, ja homma on sitä, että lapsi huutaa raajat rautakangeksi levitettynä, ja meikä yrittää sitten siinä saada haalaria päälle.



lapsi saattaa myös lyödä minua kasvoihin. se ei vielä kovin paljoa satu, mutta pitäisi saada loppumaan, koska lapsi kasvaa isommaksi. ja lapsi saattaa lyödä muita lapsia.



minä myös usein sanon asiat kysymysmuodossa, vaikka tarkoitan käskyä. syötäsikö nyt vähän, puetaanko vaatteet,...



pärjäsin lapsen kanssa tosi hyvin kun hän oli vauva, silloin jotenkin tiesin luonnostaan kuinka toimia eri tilanteissa. mieheni taas koki avuttomuutta vauvan kanssa. nyt roolit on toisin päin. minulle ei luonnostaan tule mieleen, kuinka toimia eri tilanteissa, vaan koen avuttomuutta, kun lapsi tekee jotain.



katsoin että meidän kirjastossa on tuo tahkokallion kirja ja aionkin mennä sen lainaamaan huomenna. lisäksi oli hyvä vinkki, että pyrkisin saamaan jonkin yksittäisen asian toimimaan ja keskittäisin yrittämiseni siihen. voisi toimai siksikin, että kun saisin onnistumisen tunteen, voisi itseluottamukseni äitinä kasvaa.

toinen lapsista, se ongelmallisempi, täyttää syksyllä jo neljä. Olen jo oikeasti miettinyt, että varaan ajan perheneuvolaan, jos sieltä saisin neuvoja.

4v. ei tottele minua ei sitten yhtään, auktoriteetti puuttuu melko totaalisesti. Kuitenkin:

- en kysy puetaanko, vaan sanon että nyt puetaan (annan valita vaikka paidan kahdesta vaihtoehdosta)

- kannan sisään huutavana jos ei itse tule

- kun kiellän esim. läpsimästä pikkuveljeä, ensin kiellän (ja selitän), jos jatkaa otan kiinni käsistä ja estän ja kiellän ja jos vielä jatkaa kuten usein, otan taas kiinni, selitän ja sanon että seuraavaaksi jäähylle meidän makkariin. Lopputulos on aina se jäähy :-(.



Fyysisesti en kurita enkä aio, mutta välillä kun menee hermo, olen kyllä liian kovakourainen esim. sen jäähylle viemisen kanssa. Lopputulos on tietysti se, että kaikilla on paha mieli, myös pikkuveljellä.



Lepsu olen sikäli, etten jaksa aina kieltää johdonmukaisesti samasta asiasta yhtä herkästi, esim. jos luen aamupalalla hesaria, sikailu menee jonkin aikaa läpi sormien. Ja huudan ja rähjään ja saan raivareita ja vaikka mitä kamalaa :-(. Ns. tärkeistä asioista, kuten esim. läpsimisestä olen ollut aina tiukka, mutta tulosta ei silti ole tullut.



Mistä siis apua? Välillä tuntuu, että lapsi on jotenkin puoliksi autistinen, kun ei yhtään kuuntele, mitä sanotaan... Olen siis totaalisen epäonnistunut kasvattajana, varmaankin.

Hei



> pärjäsin lapsen kanssa tosi hyvin kun hän oli vauva, silloin jotenkin tiesin luonnostaan kuinka toimia eri tilanteissa.



Mulla on ollut ihan samanlainen fiilis. Vauvan kanssa tuntui jotenkin kovin luontaiselta se, miten toimia. Nyt onkin vastassa jo toinen ihminen, jolla on oma tahto. Eli ollaan päästy tahtojen taisteluun.



Minulle oli apua Tahkokallion kirjasta ja siitä ajatuksesta, että teen ihan oikein vaikka lapselle hetkellisesti tuleekin paha mieli. Näin ei tarvitse omaa mieltään pahoittaa montaa kertaa päivässä.



Meillä ajankohtaisia ongelmia on nukkuminen ja väsynyt lapsi ja äiti.

ja 2v. uhma päällä. Yritän olla tiukka enkä halua että lapsi alkaa pallottamaan minua. Silti vaikka tiedän kuinka toimia, huomaan tekeväni myönnytyksiä javaihtoehtoja vaikka ei pitäisi. Ei vaan jaksaisi ainaista taistelua, mutta pakkohan se on. Meillä kauppareissut kaksitaan ovat kauheita. Enää tyttö ei suostuisi istumaan kärryssä ja on ok jos kävelee vierellä, mutta kaupassa juoksemista en siedä. Eilen lähti itsekseen juoksemaan eikä ollut kuulevinaan kun komensin. Nappasin tytön ja laitoin kärryyn. siinä sitten se huusi ja yritti päästä pois. selvisin jotenkin hermostumatta ja saatiin ostokset tehtyä ihmisten tuijottaessa. No, rumba jatkui ulkona, ei olisi suostunut auton istuimeen. Sanoin napaksti muutaman kerran, mutta rimpuilu jatkui, joten laitoin tytön väkisin kiinni. Itsellä on myös paha mieli kun joutuu noin kovia keinoja käyttämään.Teinkö mielestänne oikein, kun laitoin tytön väkisin kiinni? Mielestäni se oli ainut oikea vaihtoehto, muuten huutaisimme siellä vieläkin. Ainut mikä jäi mietityttämään on se, että kohta en saa rimpuilevaa lasta väksin kiinni. Alkaa jo tytössä voimaa olla niin paljon, että kohta häntä sattuu oikeasti näissä väkisin-tilanteissa. Ja se ei ole minusta oikein. Kai täytyy saada tilanne rauhoitettua ennen nota pakollisia toimia (kuten nyt turvaistuimeen istuminen). Myös pukemistilanteet ovat vaikeit joskus ja inhoan väkisin tekemistä. Ehkä minullakin on huono auktoriteetti, taidanpa myös lainata tuon Tahkokallion kirjan, kuullostaa hyvältä. Tämä on tosi haastava vaihe ja tiedä mitä tulevaisuus tuo...

...että nykyään kun on puhuttu niin paljon lasten " oikeasta" kasvattamisesta, niin siitä tulee sitä epävarmuutta toimintaan? Siis kun teoriassa tietää, että pitäisi ottaa huomioon se ja tämä ja tuo ja sitten jos joku ei onnistukaan, niin vanhemmat tuntevat siitä syyllisyyttä, vaikka lapsi on jo unohtanut koko jutun? Välillä itsestä tuntuu tältä.



Tane 74: edelliseen purkaukseeni liittyen. mielestäni olet toiminut ihan oikein esim. turvaistuimeen asettamisessa. Ihan sama tilanne oli meilläkin tänään, mutta jos on pakko mennä niin on pakko. Selitin kyllä tytölle, että autossa on pakko istua omassa turvaistuimessa (olisi nimittäin halunnut etupenkille), mutta kun rimpuilu vain jatkui niin pakkohan se oli pakolla sinne laittaa. Itkua kesti aikansa, mutta nämä ovat varmastikin niitä Tahkokallionkin mainitsemia " pettymyksiä, joita vanhempien on lapsilleen tuotettava" . Ajatelkaas, millaisia tyranneja lapsista tulisi, jos he aina saisivat tehdä halunsa mukaan. Äiti vaan aina joustaisi ja venyttäisi pinnaa, jotta lapsi saa istua etupenkillä/kävellä piennarta pitkin/heitellä kaukosäätimiä lattialle... Kyllä olisi siinä teinissä tai aikuisessa kestämistä! Rajat olla pitää.



Ja TÄMÄ onkin esimerkki siitä, kuinka tämä kasvatuskeskustelu sekoittaa ajatukset: toisaalta pitäisi ymmärtää lasta (antaa toteuttaa itseään), mutta toisaalta asettaa rajat. Toisaalta pitää olla johdonmukainen, mutta toisaalta taas ymmärtävä... Jos ei koko kuvio ole kirkkaana mielessä, ahdistuu turhaan monesta asiasta (nimimerkki " kokemusta on" ).



Koen epäonnistuvani harva se päivä pienissä tilanteissa neitimme kanssa, mutta silti olen mielestäni hyvä äiti. Yritän (siis tietoisella tasolla, kun tunteet eivät pääse liian pintaan) olla johdonmukainen ja rauhallinen - välillä pinna kiristyy, mutta ihan oikeasti, eikös ole hyvä, että lapsi näkee myös, että vihan, suuttumuksen, (surun, ilon...) tunteitakin saa näyttää. Siis ihan yhtä tärkeää kuin olla taitava kasvattaja on olla myös oikea, erehtyväinen ihminen ja osata vaikka pyytää anteeksi, jos joskus kivahtaa liian tiukasti?



Ja VIELÄ yksi asia: usein olen mielestäni huomannut, että lapsen kiukkuamiselle on jokin syy. Aika usein pystyn myös sen syyn keksimään (esim tänään juostiin karkuun, kun yritin saada vaipanvaihtoon, koska halusi mennä leikkipuistoon, eikä millään ymmärtänyt että vaipanvaihdon jälkeen mennään, vaikka yritin selittää). Eihän pienellä ole konsteja aina kertoa, mitä haluaa ja silloin kun ei saa, mitä haluaa niin tietysti harmittaa (niinhän meitä aikuisiakin). Lapsi vain ei osaa purkaa harmitustaan muuten kuin kiukkuamalla, aikuinen voi kirota tai lyödä nyrkillä seinää tai jotain. Niin myös nämä kaikenlaiset vetkuamiset ja muutkin johtunevat siitä, että lapsen tekisi mieli tehdä jotain muuta. Joten tavallaan voisi yrittää olla iloinen siitä, että lapsi vasten tahtoaankin tottelee edes pienin askelin ja hitaasti, kun hänet saadaan tekemään asiaa, joka ei yhtään nappaisi =) Siitähän voi vaikka kehua pientä " Ai, miten hienoa on, kun laitoit kaukosäätimen pöydälle, vaikka tekikin mieli heittää..."

Tanen kirjoituksesta tuli vielä mieleeni, että itse olen lapsena ollut todella kovapäinen. Äitini mukaan minua sai kieltää vaikka sata kertaa ja tein sittenkin kiellon päälle, jos ei asiaa minulle perusteltu niin, että ymmärsin. Eli, kunhan lapsen ajattelun taidot kehittyvät, niin voi olla, että jotkut lapset ryhtyvät tottelemaan paremmin, kun he alkavat ymmärtää MIKSI asiat pitää tehdä tietyllä tavalla. Esim Tane74:n kaupassajuokseminen voisi loppua, kun lapsi ymmärtää selityksen siitä, että " kaupassa voi eksyä, eikä äiti löydä sinua" tai " lattiat ovat liukkaat ja voit satuttaa itsesi" ... Kannattaa ainakin kokeilla, auttaisiko syyn selittäminen tottelemiseen.



Meillä on myös esim kylvystä pois tulemiseen auttanut se, kun ilmoitan sormia näyttäen (lapsi nyt 1v4kk), että jäljellä on " 3 minuuttia" , sitten vähennän sormia vapaamuotoisten minuuttien kuluessa ja kehotan polskimaan " oikein hirmuisesti, koska kohta mennään kuivaamaan" . Harvoin itketään, kun tulee vastaan kohta " aika loppu, nyt kuivaamaan" . Toimii myös leikkikentältä pois lähtiessä.