Suurin osa eroista johtuu ihmisten omasta pahasta olosta

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset menevät edelleenkin liian nuorina naimisiin, vaikka tätä ei saisi sanoa. Kuvitellaan, että parisuhteessa kasvetaan kukoistukseen, vaikka se pohjatyö on jokaisen itse tehtävä ajan kanssa. Myöskin yhteiskunta syöttää tätä parisuhteen ja avioliiton automaattista onnea edesvastuuttomasti; sitten terapeutit ja asiantuntijat selittelevät ymmärtämistä, sietämistä, kompromissejä... Eihän tuo ole rakkautta.

Ensiavioliiton keski-ikä on noussut jo sinne kolmeenkymmeneen vuoteen. Kuinkahan vanhoina naimiisin sitten pitäisi mennä? 

Jotenkin näissä vuodatuksissa tulee se fiilisi, että ihmisen keskeinen tavoite on mennä naimisiin ja olla eroamatta sen jälkeen. Ero ei ole maailmanloppu, mutta estettävissä se toki on sillä, ettei mene naimisiin. 

Jos on huono olo liitossa, niin parempi sitten erota.. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ero olisi turha jos se johtuu ihmisen omasta pahasta olosta? Jos ihmisellä on jo itsensä kanssa vaikeaa, miten hän voi olla parisuhteessa?

Turha ero on aika vaikea käsite. Ymmärtäisin kuitenkin niin, että ero on turha, jos ero ei millään tavalla ratkaise niitä ongelmia joiden takia erotaan tai eroaja kuvittelee vaikeutensa olevan puolison vika. 

Mutta sitäkään en ymmärrä, miksei ihminen, jolla on vaikeaa, voi olla parisuhteessa? Kaikilla meillä on omat haasteemme ja ongelmat voivat syntyä myös parisuhteen aikana (ilmankin, että ne johtuu parisuhteesta). Tuonhan mukaan jokaisen masentuneen/ ahdistuneen/ tms. pitäis erota heti, jos ongelmia tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä hoidin eron jälkeen itseni kuntoon kun ketään ei ollut huutamassa, nöyryyttämässä, valvomassa syömistäni, lukitsemassa kotiini, uhkailemassa väkivalla, velkaannuttamassa, antamassa omaisuuttani pois ja pettämässä. Myönnän että minulla oli paha olo koko suhteen ajan.

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että mikä sinun omassa käytöksessä sai kumppanisi muuttumaan tuollaiseksi?

Varmaan liika kiltteys. Minä hiljaa hoidin kodin, maksoin laskut ja pelkäsin sanoa ei. En koskaan kieltänyt mitään ja annoin kävellä yli. Mieheni olikin ihan tyytyväinen suhteeseemme. Eli luultavasti mies oli liian tyytyväinen ja se aiheutti huonon käytöksen. Hän tottui siihen että saa aina kaiken haluamansa.

Minulla on samanlainen tarina, ja itse olin se oikea pikkuvaimo. Meillä mies ei vain ollut tyytyväinen suhteeseen. Elämästä edelleen puuttui jotain.

Sehän on hyvä merkki, sinulla oli kaiketi jotkin rajat? Tämä minun tapaus on joutunut kaikkien täydellisten vaimojensa jättämäksi ja kaikki jotka on pitäneet puolensa eikä ole suostuneet alistumaan on hän jättänyt itse.

Kauhistuin itsekin, kun tajusin rajani tulleen vasta pettämisen kohdalla. Rajan olisi pitänyt tulla aiemmin. Olen miettinyt sitä, olisimmeko eronneet aiemmin, vai olisiko mies kyennyt muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se ihan noin yksinkertaista ole. Ihmiset muuttuvat läpi elämänsä, osa kehittyy, osa taantuu. Itse olen ihan eri ihminen kuin se, joka meni naimisiin 20 vuotta sitten. Itse kun muutut ja kumppani muuttaa, voitte yhtäkkiä olla tilanteessa, jossa kumpikin seisoo eripäissä ihmettelemässä, että kuka tuo tutun näköinen ihminen on.

Lisäksi hyvässä parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia. Jos toisella on huono olla itsensä kanssa, hyvä kumppani on tukemassa ja auttamassa etsimään ratkaisua.

Ensimmäisestä kappaleesta samaa mieltä, lopusta en ole. Se on riippuvuutta, jos omiata ongelmista tulee yhteisiä ongelmia. Eikä hyväkään kumppani jaksa ikuisesti tukea, jos toinen kiukuttelee vuosikausia keski-iän kriisissään.

Ongelma = vuosikausia kestävä keski-iänkriisi?

Vastauksestasi tulee mieleen, että ihminen ei saisi hakea tukea elämänkumppaniltaan vaikeuksiinsa ilman, että se olisi riippuvuutta. Ja toisaalta, mikäli ihminen alkaa vaiheilemaan loputtomiin jotain mikä ei enää sovi suhteeseen, eikö tilanne ole ajautunut juuri ensimmäisen kappaleen skenaarioon, missä ollaan muututtu joksikin muuksi kuin liittoon lähtiessä?

Minä olen ollut riippuvuussuhteessa, jossa imin itseeni miehen pahan olon. Se ei ollut alun alkaen minun pahaa oloa, eikä se paha olo kuulunut minulle, mutta silti otin siitä vastuun. Niin ei tapahdu hyvässä suhteessa. Tuen antajan tulee olla se vahva, eikä ongelmasta saa tulla hänen ongelmansa. Jos tulee, ei hänestä enää ole tuen antajaksi.

Toisen pahaolo ja suhteen jatkuvuus on nyt tätäkin kompleksisempi juttu. Suhteesta kannattaa lähteä, jos suhteessa voi huonosti. Näin varmaan kannattaa tehdä, riippumatta, miksi suhteessa voi huonosti. On kuitnekin aika tylyä ajatella, ettei toisen ongema voisi olla kumppaninkin ongelma ja auttajan pitäisi olla aina vahva. Entäpä, jos molemmilla on huolia yhtä aikaa?

Otetaan ihan käytännön esimerkki. Äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eikä voi pitää huolta lapsesta. Isä hätääntyy, väsyy ja kuormittuu vauva arjessa. Tulisiko hänen vain häippästä tässä vaiheessa, koska äidin pahaolo siirtyy häneen? Mielestäni ei. Pitäiskö hänen olla vahva? Toivoa sopii, mutta vaatia ei voi. 

Toisen pahasta olosta tulee molempia ongelma. Mutta ero ei poista pahanolon syytä. Se tulisi käsitellä muuten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se ihan noin yksinkertaista ole. Ihmiset muuttuvat läpi elämänsä, osa kehittyy, osa taantuu. Itse olen ihan eri ihminen kuin se, joka meni naimisiin 20 vuotta sitten. Itse kun muutut ja kumppani muuttaa, voitte yhtäkkiä olla tilanteessa, jossa kumpikin seisoo eripäissä ihmettelemässä, että kuka tuo tutun näköinen ihminen on.

Lisäksi hyvässä parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia. Jos toisella on huono olla itsensä kanssa, hyvä kumppani on tukemassa ja auttamassa etsimään ratkaisua.

Ensimmäisestä kappaleesta samaa mieltä, lopusta en ole. Se on riippuvuutta, jos omiata ongelmista tulee yhteisiä ongelmia. Eikä hyväkään kumppani jaksa ikuisesti tukea, jos toinen kiukuttelee vuosikausia keski-iän kriisissään.

Ongelma = vuosikausia kestävä keski-iänkriisi?

Vastauksestasi tulee mieleen, että ihminen ei saisi hakea tukea elämänkumppaniltaan vaikeuksiinsa ilman, että se olisi riippuvuutta. Ja toisaalta, mikäli ihminen alkaa vaiheilemaan loputtomiin jotain mikä ei enää sovi suhteeseen, eikö tilanne ole ajautunut juuri ensimmäisen kappaleen skenaarioon, missä ollaan muututtu joksikin muuksi kuin liittoon lähtiessä?

Minä olen ollut riippuvuussuhteessa, jossa imin itseeni miehen pahan olon. Se ei ollut alun alkaen minun pahaa oloa, eikä se paha olo kuulunut minulle, mutta silti otin siitä vastuun. Niin ei tapahdu hyvässä suhteessa. Tuen antajan tulee olla se vahva, eikä ongelmasta saa tulla hänen ongelmansa. Jos tulee, ei hänestä enää ole tuen antajaksi.

Toisen pahaolo ja suhteen jatkuvuus on nyt tätäkin kompleksisempi juttu. Suhteesta kannattaa lähteä, jos suhteessa voi huonosti. Näin varmaan kannattaa tehdä, riippumatta, miksi suhteessa voi huonosti. On kuitnekin aika tylyä ajatella, ettei toisen ongema voisi olla kumppaninkin ongelma ja auttajan pitäisi olla aina vahva. Entäpä, jos molemmilla on huolia yhtä aikaa?

Otetaan ihan käytännön esimerkki. Äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eikä voi pitää huolta lapsesta. Isä hätääntyy, väsyy ja kuormittuu vauva arjessa. Tulisiko hänen vain häippästä tässä vaiheessa, koska äidin pahaolo siirtyy häneen? Mielestäni ei. Pitäiskö hänen olla vahva? Toivoa sopii, mutta vaatia ei voi. 

Toisen pahasta olosta tulee molempia ongelma. Mutta ero ei poista pahanolon syytä. Se tulisi käsitellä muuten. 

Joo, näin on. Minä puhuin pikemminkin ylivastuullisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä hoidin eron jälkeen itseni kuntoon kun ketään ei ollut huutamassa, nöyryyttämässä, valvomassa syömistäni, lukitsemassa kotiini, uhkailemassa väkivalla, velkaannuttamassa, antamassa omaisuuttani pois ja pettämässä. Myönnän että minulla oli paha olo koko suhteen ajan.

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että mikä sinun omassa käytöksessä sai kumppanisi muuttumaan tuollaiseksi?

Varmaan liika kiltteys. Minä hiljaa hoidin kodin, maksoin laskut ja pelkäsin sanoa ei. En koskaan kieltänyt mitään ja annoin kävellä yli. Mieheni olikin ihan tyytyväinen suhteeseemme. Eli luultavasti mies oli liian tyytyväinen ja se aiheutti huonon käytöksen. Hän tottui siihen että saa aina kaiken haluamansa.

Minulla on samanlainen tarina, ja itse olin se oikea pikkuvaimo. Meillä mies ei vain ollut tyytyväinen suhteeseen. Elämästä edelleen puuttui jotain.

Sehän on hyvä merkki, sinulla oli kaiketi jotkin rajat? Tämä minun tapaus on joutunut kaikkien täydellisten vaimojensa jättämäksi ja kaikki jotka on pitäneet puolensa eikä ole suostuneet alistumaan on hän jättänyt itse.

Kauhistuin itsekin, kun tajusin rajani tulleen vasta pettämisen kohdalla. Rajan olisi pitänyt tulla aiemmin. Olen miettinyt sitä, olisimmeko eronneet aiemmin, vai olisiko mies kyennyt muuttumaan.

Hei, mutta hienoa että se tuli! Ei ne muutu. Teit oikein itseäsi kohtaan, vaikka omasta mielestäsi myöhässä, niin moni ei tee silloinkaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ero olisi turha jos se johtuu ihmisen omasta pahasta olosta? Jos ihmisellä on jo itsensä kanssa vaikeaa, miten hän voi olla parisuhteessa?

Turha ero on aika vaikea käsite. Ymmärtäisin kuitenkin niin, että ero on turha, jos ero ei millään tavalla ratkaise niitä ongelmia joiden takia erotaan tai eroaja kuvittelee vaikeutensa olevan puolison vika. 

Mutta sitäkään en ymmärrä, miksei ihminen, jolla on vaikeaa, voi olla parisuhteessa? Kaikilla meillä on omat haasteemme ja ongelmat voivat syntyä myös parisuhteen aikana (ilmankin, että ne johtuu parisuhteesta). Tuonhan mukaan jokaisen masentuneen/ ahdistuneen/ tms. pitäis erota heti, jos ongelmia tulee. 

Erolla ei kannata tietenkään ratkaista omaa pahaa oloa, mutta kyllähän se ratkaisee parisuhteen toimimattomuuden ja siihen kai sillä yleensä ainakin pitäisi tähdätä. Omat ongelmat voi sitten hoitaa tai jättää hoitamatta ilman parisuhdetta.

Parisuhteessa ongelmia aiheuttaa myös se että sitä omaa tai toisen keskeneräisyyttä ei hyväksytä. Silloin ei voi hyväksyä myöskään puolisoaan. Ihminen on aina keskeneräinen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset menevät edelleenkin liian nuorina naimisiin, vaikka tätä ei saisi sanoa. Kuvitellaan, että parisuhteessa kasvetaan kukoistukseen, vaikka se pohjatyö on jokaisen itse tehtävä ajan kanssa. Myöskin yhteiskunta syöttää tätä parisuhteen ja avioliiton automaattista onnea edesvastuuttomasti; sitten terapeutit ja asiantuntijat selittelevät ymmärtämistä, sietämistä, kompromissejä... Eihän tuo ole rakkautta.

Mielestäni taas vanhana kimppaan menevien on luultavasti vaikeampaa sopeutua toiseen ihmiseen ja tapoihin, jos on asunut pitkään yksin. Yksin kehittelee kaikkia outoja tapoja ja kangistuu kummallisiin kasvoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä hoidin eron jälkeen itseni kuntoon kun ketään ei ollut huutamassa, nöyryyttämässä, valvomassa syömistäni, lukitsemassa kotiini, uhkailemassa väkivalla, velkaannuttamassa, antamassa omaisuuttani pois ja pettämässä. Myönnän että minulla oli paha olo koko suhteen ajan.

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että mikä sinun omassa käytöksessä sai kumppanisi muuttumaan tuollaiseksi?

Tää on vihreille ja näille väkivaltaisille dilleille mahdotonta tajuta mutta teidän väkivaltaista käytöstä ei aiheuta kukaan muu kuin te itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset menevät edelleenkin liian nuorina naimisiin, vaikka tätä ei saisi sanoa. Kuvitellaan, että parisuhteessa kasvetaan kukoistukseen, vaikka se pohjatyö on jokaisen itse tehtävä ajan kanssa. Myöskin yhteiskunta syöttää tätä parisuhteen ja avioliiton automaattista onnea edesvastuuttomasti; sitten terapeutit ja asiantuntijat selittelevät ymmärtämistä, sietämistä, kompromissejä... Eihän tuo ole rakkautta.

Mielestäni taas vanhana kimppaan menevien on luultavasti vaikeampaa sopeutua toiseen ihmiseen ja tapoihin, jos on asunut pitkään yksin. Yksin kehittelee kaikkia outoja tapoja ja kangistuu kummallisiin kasvoihin.

Voi olla joidenkin kohdalla näin, mutta kun osaa olla itsekseen, tuntee itsensä usein paremmin. Tietää mitä tahtoo ilman muiden vaikutusta ja osaa antaa toisellekin tilaa, näkee toisen yksilönä, eikä minään parisuhteen yksikkönä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se ihan noin yksinkertaista ole. Ihmiset muuttuvat läpi elämänsä, osa kehittyy, osa taantuu. Itse olen ihan eri ihminen kuin se, joka meni naimisiin 20 vuotta sitten. Itse kun muutut ja kumppani muuttaa, voitte yhtäkkiä olla tilanteessa, jossa kumpikin seisoo eripäissä ihmettelemässä, että kuka tuo tutun näköinen ihminen on.

Lisäksi hyvässä parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia. Jos toisella on huono olla itsensä kanssa, hyvä kumppani on tukemassa ja auttamassa etsimään ratkaisua.

Ensimmäisestä kappaleesta samaa mieltä, lopusta en ole. Se on riippuvuutta, jos omiata ongelmista tulee yhteisiä ongelmia. Eikä hyväkään kumppani jaksa ikuisesti tukea, jos toinen kiukuttelee vuosikausia keski-iän kriisissään.

Varsinkaan jos niistä omista ei haluta kumppanille puhua vaan syyllistetään kaikesta huonoa parisuhdetta. 

Aikansa kutakin. Oltiin 15 vuotta yhdessä ja ihan hyviä muistoja on tuolta ajalta, mutta kyllä näin yksin on nyt mukavampi asustella. 

Tunsin oloni huonoksi, koska avioliitto oli huono. Eron myötä oloni parani ja toivuin täysin.