apua fiksun mutta vaikealuontoisen kumppanin ymmärtämiseen

Kuulostaa vähän minulta. Vuosien varrella (yhdessä 18 vuotta) olen kyllä vähän rauhoittunut. Mutta turha odottaa, että jos suhde alkaa noin, siitä joskus tulisi täysin seesteinen. Siihen ei tämä luonnetyyppi pysty. Liittyy ainakin minulla voimakkaisiin tunnetiloihin ja nidean vaihteluun, sekä huonoon itsetuntoon, ja vaikeuksiin luottaa ihmisiin (ihan kokemusperäisesti). Pariterapia saattaisi auttaa sikäli, että ainakin saattaisit oppia ymmärtämään naista paremmin - ja hän sinua - mutta veikkaan ettei auta sillä tavalla että suhteenne tulisi auvoiseksi. Kannattaa miettiä, jaksaako tällaisen ihmisen kanssa vai ei, koska sekä ne hyvät että ne huonot hetket ovat varmaankin pysyviä suhteessa, et saa toista ilman toista.

Pistäisin poikki ennenkuin on myöhäistä. Jos aikuinen ihminen saa noin omituiset hepulit turhasta, niin sitä ei rakkaudella korjata nyt, eikä myöhemmin. Pariterapiasta ei ole hyötyä, naisen pitäisi mennä ihan jollekin ammattiauttajalle ja saada ohjeet kohtaustensa tunnistamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen, mutta en takaisi, että tilanne paranee. Lapsia en alkaisi tekemään naisen kanssa, se olisi ihan kokonaan poissuljettu vaihtoehto. Sinuna siis pistäisin nätisti poikki (tai rumaksi se taitaa mennä joka tapauksessa), mutta ole sinä asiallinen ja lähde tilanteesta järkevästi ja provosoitumatta.

Kyllä nyt aikuisen ihmisen pitää osata käyttäytyä, lemppaisin kyseisen akan jos ei ala oleen ihmisiksi.

Tyypillinen kontrolloija, turha haaskata aikaa terapiaan. Manaaja voisi olla sopivampi apu :)

[quote author="Vierailija" time="19.05.2014 klo 07:43"]

Pistäisin poikki ennenkuin on myöhäistä. Jos aikuinen ihminen saa noin omituiset hepulit turhasta, niin sitä ei rakkaudella korjata nyt, eikä myöhemmin. Pariterapiasta ei ole hyötyä, naisen pitäisi mennä ihan jollekin ammattiauttajalle ja saada ohjeet kohtaustensa tunnistamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen, mutta en takaisi, että tilanne paranee. Lapsia en alkaisi tekemään naisen kanssa, se olisi ihan kokonaan poissuljettu vaihtoehto. Sinuna siis pistäisin nätisti poikki (tai rumaksi se taitaa mennä joka tapauksessa), mutta ole sinä asiallinen ja lähde tilanteesta järkevästi ja provosoitumatta.

[/quote]

Eiköhän riipu ihan siitä, miten tärkeää ap:lle on se seesteisyys, vai onko muut asiat suhteessa tärkeämpiä... Oma mieheni on kai kokenut että on sen arvoista, koska saisi kyllä halutessaan jonkun muunkin, mutta tuossa se on vielä liki 20 vuotta myöhemmin... ;-) Meillä on muuten myös 3 lasta. T: 5

Ikää n.18?

kiitos asiallisista vastauksista! 

Hän tosiaan itse mainitseekin että kokee tarpeelliseksi suunnitella kaiken tosi tarkkaan ja kokee että hän itse pitää huolen että elämänsä on täydellistä ja sitten kun mielessään jo käy läpi aina mahdollisia epäonnistumisia tulevaisuudessa, niin alkaa sitten aiheuttaa draamaa tässä hetkessä sen takia. Esim. jätti mut kun sairastuin koska pelkäsi tulevaisuutta kanssani jos en paranisikaan, ja kun paranin niin palasi takaisin. jatkuvaa sellaista mahdollisten ongelmien analysointia ja sitä kautta ne tuntuvat realisoituvan tähän hetkeen ja pahaan oloon joka taas sitten muokkaa sitä tulevaa nykyhetkeä / tulevaisuutta muttei lainkaan hyvään suuntaan!

Lapsuudessa ollut varmasti turvattomuutta ja kokenut joutuneensa olemaan vanhemman roolissa lapsena perheessä. kaipa se sieltä kumpuaa se tarve kontrolloida kaikkea ja kuvitelma että se olisi mahdollista. 

En oikein tiedä, oon itse nyt paljon pyrkinyt katsomaan kuten sanotaan, sisäänpäin asioiden ratkaisemiseksi ulkopuolen sijasta. Koska itseään helpointa muuttaa. Niin sitä kautta oon oppinu sitten olemaan provosoitumatta niin helposti, vastaamaan vihan reaktioihin rakkaudella ja antamalla anteeksi hiljaisesti asiat mutta eihän se kivaa ole, että menee tunnelmaa tällaiseen ja jotenkin itsellä se kyky luottaa vähenee kun toinen on haukkumassa ja halveksumassa ja laittamassa kaiken päreiksi vain ymmärtäessään jotain väärin vaikka olisi kuinka paljon panostanut ja hyvää tehnyt. Ja mitä olen hänen elämäänsä seurannut niin ei hän kyllä noin lapsellisesti käyttäydy kenenkään muun seurassa, ei ystävien eikä perheenjäsenten, eikä työssä. että se olen sitten minä johon ne käytökset tulee, ja usein vielä sen jälkeen kun meillä on edellisellä tapaamiskerralla ollut aivan ihanaa!

Tämä on oikeasti tosi hämmentävää!

 Lähestulkoon aina kun on tavatessamme ollut oikein ihana päivä ja sellaista yhteyden ja rakkauden säkenöintiä silmissä, niin seuraavan puhelun tms. aikana kaikki pannaan päreiksi hänen mielessään ja suusta tulee sen mukaista juttua. Yritän nyt ymmärtää kun tuntuu että tuossa on joku "missing link" että mistä tässä on kyse?? Pelottaako häntä joutua alttiiksi emotionaalisesti ja jotenkin alitajuisesti sitten alkaa kaivaa ongelmia ja suojautua mahdollisilta ongelmilta? Eikä hän tosiaan pysty oikein pyytämään anteeksi, ei ole vastannut rakkauden tunnustuksiini koskaan suullisesti. Ja nyt kun mietin niin tosi usein kuten sanoin, erityisen yhdistävien hetkien jälkeen hän "sekoaa"..onko tähän joku selkeä selitys?!

Onko nainen hyvin nuori? Olin itse kaksikymppisenä tuon tyyppinen. Usein kyse oli mustasukkaisuudesta. Omasta epävarmuudesta. Pelkäsin menettäväni  miehen, ja paradoksaalisesti käyttäydyin juuri niin, että ei olisi ollut ihme vaikka hän olisi minut jättänytkin. En tajua miten mieheni jaksoi. Kyllä minä siitä kuitenkin olen muuttunut ihan todella paljon. Nyt olen nelikymppinen, ihan tavallisen rauhallinen ei-juurikaan-mustasukkainen nainen, olemme edelleen yhdessä, meillä on kaksi lasta ja ihan normaalia perhe-elämää. Mutta minä kyllä aikoinaan itse tajusin oman mahdottomuuteni ja halusin ja päätin muttaa käytöstäni. Halusin itse kehittyä toiselaiseksi ihmiseksi. Jos sitä halua ei ole, tai kykyä siihen on vielä vähemmän kuin minulla oli, niin sitten en tiedä onko se mahdollista. Ja paha meidän muutenkaan on neuvoja antaa, kun emme teitä tunne. Menee helposti neuvot ihan päin mitä sattuu. Puhukaa asiasta rauhallisina hetkinä? 

Tuo on paha minusta että jätti sinut kun sairastuit... :-/ Itse en koskaan tekisi noin. Enkä satsaisi sinuna parisuhteeseen tuollaisen kanssa. Se, että riitaa tulee kun teillä on ollut erityisen hyvä hetki, on ehkä sitä, että nainen odottaa asioiden kuitenkin menevän huonosti ja tavallaan sabotoi ne itse siihen tulokseen; voi myös olla että hän ei kestä oikeaa yhteyttä kenenkään kanssa ja ottaa noin etäisyyttä. Jok tap kuulostaa minusta siltä, että hänellä on itseänikin enemmän psykologisia/persoonallisuuteen liittyviä ongelmia, joiden ratkaisuun yksilö- ei pariterapia voisi olla paikallaan... t: 5

Nyt luetteuani edellisne pitkän viestisi epäilen entistä enemmän, että kyse on juuri tusta menetämisen elosta. kaikki viittaa siihen. Mutta kukana meistä ei voi tietää, kuinka teille käy. (: Kuulostat tosi fiksulta ja kärsivälliseltä mieheltä. Vai olitko mies, en nyt muista sanoitko olevasi.  Liian kärsivällinen ei kuitenkaan kannata olla liian pitkään, ettei ylitsesi kävellä ihan kokonaan. 

ja sanoi jo kauan sitten että vaikka on paljon kavereita niin ei sanoisi ketään heistä oikeaksi ystäväksi että oon hänen paras kaverinsa myös. Ja aina kiire ja tukka putkella hänellä menoa on joka hetkelle. Että kauheesti ei edes ole sellasia hetkiä että ehtis rauhassa jutella ja vaan olla, että vois jotenkin edes perehtyä näihin asioihin. hän jotenkin levoton heti jos ei ole jotain tapahtumaa ja muutosta kokoajan ja pitkästyy helposti, kuulemma elokuviakaan harvoin ehtii loppuun asti näkemään kun kyllästyy jo :D  Että sillä vaan näitä asioita mainitsen, jos joku keksisi että minkälaisesta tilanteesta tässä on kyse ja voisin sitäkautta kenties löytää jonkun uuden lähestymistavan auttaakseni häntä.  Kuten sanoin, kun näitä ongelmia ei kehity niin viihdyn paremmin kuin kenenkään tytön kanssa elämässäni, ja itselläni on aika vahva välittäminen ihmisistä jotka ovat elämääni päässeet niin siksi en ole heti ollut kävelemässä pois ja toisaalta itsekin arvostaisin ettei ongelmissa luovuteta vaan tuetaan toinen toista että siihen voisi aina luottaa. 

Kuulostaa tutulta. Itsellä traumaattinen lapsuus. Parisuhde oli alussa tuollaista, jotkin tilanteet aktivoi trauman tunteet. Nykyään olen käynyt läpi noin vuoden terapian ja olen suhteessa rauhallinen oma itseni. Olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä ja elämä on lähes aina sellaista kun se oli silloin alussa parhaimmillaan.

Välillämme on syvä luottamus ja kunnioitus. Mieheni ansaitsee vain parasta. Hän oli kumminkin se, joka oli myötätuntoinen ja empaattinen sekä ennen kaikkea jaksoi vierelläni kun käsittelin lapsuuteni.

Pari juttua kumminkin, puolisosi on haluttava käsitellä traumansa ja haettava ammattiapua siihen.

Sinun on opittava tunnistamaan koska trauma aktivoituu ja tuntea aitoa myötätuntoa puolisoasi kohtaan. Omaa käytöstä ei silti pidä muuttaa. Pitää olla erimieltä,riidellä ja mennä vaikka toinen sanoisi mitä. Muutoksen on tapahduttava puolisossasi. Mutta sinun pitäisi olla se joka näyttää mikä on normaalia parisuhdetta, eikä mitään pahaa tapahdu vaikka riitelette/lähdet viikonlopuksi jonnekin, tmv.

Jos puoliso ei suostu traumaansa käsittelemään ja sinun oikeutesi elää normaalisti aiheuttaa koko ajan "kohtauksia", on ehkä parempi lähteä. Jos traumaa ei käsittele, ei koskaan voi olla terveessä parisuhteessa. Ja ennen kaikkea älä lähde vahvistamaan hänen traumojaan, lähtemällä mukaan hullutuksiin tai siihen että yrität välttää hänen "suuttumistaan". Se on pahinta mitä voit hänelle tehdä, koska se vahvistaa hänen traumakokemustaan entisestään.

Onnea matkaan. Toivottavasti teille käy niinkuin meille. Yhdessä tuollaisesta selviytyminen tekee rakkaudesta todella vahvan.

Ihan kuin minä silloin kun kärsin läheisriippuvuudesta, huonosta itsetunnosta yms. Valitsin myös heikkoja poikaystäviä, koska olin itse niin epävarma pelkäsin tasapainoisia, vahvoja ihmisiä. ja sitten mua ärsytti se heikkous. Riippuu paljon siitä kuinka syvällä nuo ystäväsi vammat ovat. Jos ovat lieviä, hyvä parisuhde auttaa, jos pahempia, vain terapia auttaa. Kannattaa myös tarkkailla sitä, oletko itse "alkoholistin puoliso", eli omalla käytökselläs sallit ja mahdollistat hänen käytöksensä.

epävakaa persoonallisuus?

Vaikuttaa mielenterveyden ongelmalta.

Multa ei tuollaiseen riittäisi sympatia, vaikuttaa ihmiseltä jonka nupissa on vinksahtanut ja pahasti. Aikuiset ihmiset eivät saa skitsokohtauksia noin vain. Hänen pitäisi saada nuppinsa kuntoon ja miettimään kunnolla mistä tuollainen käyttäytyminen johtuu. Luottamus on tärkeintä parisuhteessa ja tuollaiseen ihmisen en vain voisi luottaa. 

On olemassa fuksuja naisia, jotka eivät skitsahtele noin vain. 

Ihan kuin minä. Ja parisuhde uhkaa tuhoutua.

Jatkan vielä vähän, jospa tämä selittää asiaa: kun ihmisellä on tietyllä tavalla huono itsetunto, voi olla, että hän paradoksaalisesti halveksii niitä, jotka pitävät hänestä (=koska hän ei pidä itsestään, hän ei voi ymmärtää, miten joku muu voisi pitää hänestä olematta idiootti). Toisaalta hänellä on kauhea hylkäämisen pelko, joka saa pelaamaan erilaisia "pelejä" että ihmiset pitäisivät hänestä eivätkä jättäisi; toisaalta hän olettaa tulevansa lopulta jätetyksi, joten hän saattaa jopa jouduttaa itse asiaa riitelemällä, ja toisaalta hän myös halveksii niitä, jotka eivät näe hänen peliensä läpi vaan jäävät... Oikeastaan ainoa tapa olla pitkässä parisuhteessa - mikä on siis päätös jonka jokaisen on itse tehtävä - tällaisen ihmisen kanssa on a) pitää puolensa ja näyttää se: pahinta mitä voi tehdä on myötäillä ja antaa periksi, koska silloin ei kunnioita itseään eikä ko. ihminen myöskään kunnioita sinua ja b) olla kuitenkin pohjimmiltaan lojaali ja osoittaa ettei hylkää. Iso syy pitkään liittoomme on että oma mieheni näkee ja myös näyttää nähneensä - toisin kuin yli 90% ihmisistä - minun lävitseni sekä hyvässä että pahassa, eikä ole päällekäveltävissä, mutta toisaalta on perusluonteeltaan _erittäin_ lojaali, niin että jopa minäkin uskon että hän ei hylkää minua... Luulen, että jostain tällaisesta on ap:n tapauksessakin kyse. T: 5

Kannusta tyttöystävääsi hakemaan terapiaa. Parisuhdeterapiasta varmasti olisi apua, mutta nainen tarvitsee myös ihan yksilöterapiaa että oppii hallitsemaan noita tunteitaan ja käytöstään. Jos jaksat odottaa vierellä että auttaako terapia, se on oma päätöksesi. Ei netissä kirjoittelijat tiedä koko kuvaa eikä parisuhteenne muuta laatua ja sitoutuneisuutta. Tällä on myös yleistä huudella "jätä se" syystä kuin syystä... Mä komppaan myös sitä joka puhui menettämisen pelosta, itsekin syyllistynyt tuollaiseen joskus.

AP täällä taas..Ollaan tässä nyt yritetty rakentaa uutta vahvempaa suhdetta ja vietetty koko kesä tänne asti yhdessä ja tämä kumppanini on lähtenyt hakemaan terapiaa ja saanut siihen samantien vihreää valoa lääkäriltä ja psykologilta ja pariterapiassakin kävimme jo kerran. Koko aika tässä vain viime keväästä asti mulla on mielessä ollut myllerrystä jota en ole saanut loppumaan kuin hetkittäin, kun kysymykset kumppanin sanojen tekojen ja kertomusten välillä ovat olleet niin ristiriidassa ja tavallaan tuntuu etten ole voinut iloita kuukausiin mistään enkä keskittyä mihinkään kun alitajunta työntää vastaamattomia kysymyksiä pintaan, kun looginen ajattelu ei vaan ole voinut ratkaista hänen kuvaamiaan asioita ja sen takia ollut mahdoton päästä eteenpäin.

Hän nähnyt vierestä yhdessä tässä asuessamme mun tuskan, kuinka en oo kuukausiin nukkunut kuin muutaman tunnin yössä ja kertonut usein että en vaan voi ymmärtää asioita että voisin olla varma että hän on rehellinen ja luotettava mua kohtaan, oon voinut vasta nyt rauhottavan lääkityksen ansiosta saada toisinaan nukuttua ja vapauduttua ahdistuksesta. Ja toinen kokoajan nähnyt tän vierestä, vannonut rehellisyyttään ja rakkauttaan, ja sanonut että auttaa miten ikinä vain mahdollista että mun olo paranisi ja oppisin luottamaan koska hän on eri ihminen nyt ja on kertonut mulle kaiken!

Nyt vihdoin sitten tajusin kysyä asioista eri tavalla ja taas alkuvalheiden jälkeen alkoi paljastua uusia asioita. Alunperinhän tähän asti hänen kertomuksensa mukaan häntä alkoi huolestuttaa mun silloinen terveydentila ja ajatteli että auttaisi mua paranemaan jos ei ois kokoajan vaatimassa jotain multa, ja lähetti 18.huhtikuuta viestin että josko oltais vaan kavereita että mitä mieltä oon, ja että sen jälkeen kuulemma oli tosi ikävöivä ja viikon päästä 26. päivä tapas tinderin kautta Matin, ja tapasivat muutaman kerran ja mies kävi hänen luonaankin kahdesti, vapun jälkeen viimeisen kerran ja  sillä kertaa kuulemma sitten oli tämä mies yrittänyt suudella häntä ja hän ei ollut sitten osannut kääntää päätään pois. ja että tuntu niin pahalta ettei enää halunnut tavata häntä ikinä sen jälkeen. Ja tämä tuntu tosi oudolta mun mielestä kun tapasimme kumppanini kanssa jo 21. päivä huhtikuuta, muutama päivä kun hän toi mun tietoon hänen ahdistuksensa mun terveydestä ja silloin kaikki oli jo paljon paremmin eikä hän puhunut mitään erosta ja kertoi olevansa onnellinen että asiat näyttävät korjaantuvan. Vappunakin oli jo mun luona ja puhuttiin rakkaudesta ja oltiin niin lähekkäin kuin toisen ihmisen kanssa voi olla,  ja itseäni järkytti kovasti juuri se että senkin jälkeen kun oli kanssani vappuna ja juteltiin ja rakasteltiin ja oltiin kuin olemme aina olleet, hän saattoi kutsua viikon tuntemansa miehen kotiinsa ja hylätä puhelini kun soitin, ja puolenyön jälkeen soitti takaisin ja kertoi kuinka myös hänellä ihanaa kanssani, ja mentäisiinkö taas saunomaan yhdessä huomenna, jne. Ja voisinko varata hotellit ja järjestellä matkamme kroatiaan jota jo kuukausia oli suunniteltu, jne.

Mutta mun on ollu monia niitä juttuja vaikea tajuta, miten viikossa ehtii tapahtua niin paljon, näin sen toisen miehen kuvat ja kertomuksia hänestä enkä voinut ymmärtää juuri että miten sellanen tyyppi näkee niin monta kertaa ja pariin otteeseen on naisen luonakin viikonloppuna myöhäisaikaan, ja lopulta vaan kuulemma antaa pusun sängynreunalla heidän istuskellessaan, ja että kuinka toinen näin voi toimia kirkkain silmin mua kohtaan.

Nyt sit vihdoin kysyin että milloin oikeasti näitte ekaa kertaa, ja kuulemma muisti ei vaan toimi ettei voi olla varma, mut sit sano että tais olla 1 tai 2 päivää sen jälkeen kun ehdotti mulle kaveruutta, 4 päivää siitä ku oli vielä ollut mun sylissä ja kertonut haluavansa olla aina mun kanssa. Järkytyin tästä kyllä, mutta sitten hän alkoi paljastella lisää, että ei voi tietää milloin tapas ekan kerran, oliko se ennen vai jälkeen kun hän kertoi ahdistuksestaan ja ehdotti kaveruutta. Väitti kivenkovaan ettei sellaista vaan hän voi muistaa etteihän sillä oo merkitystä. Ja illalla eilen sit paljasti että joo, oli itseasiassa jo seuraavana päivänä meidän yhdessäolosta rekisteröitynyt tinderiin, sopi parin viestin jälkeen treffit kahville ja oma-aloitteisesti ulkopuolella suuteli miestä. Ja tästä parin päivän päästä alkoi yhtäkkiä tyhjästä mulle kertoa ahdistuksestaan ja jos oltais kavereita, ja painotti mulle niin kovin että hän rakastaa mua ja rakkaus ei häviä minnekään ja kuinka hänen suurin unelmansa on et oisin terve ja voidaan olla yhdessä et keskittyisin selvittämään mun ongelman. Ja niin tein, ja nähtiin jo heti muutaman päivän päästä, ja asiat tuntu hyvältä ja mistään erosta ei ollut puhetta kasvotusten ikinä niin tottakai mua hämmensi että miten tää kaikki on voinut olla mahdollista kun toinen anto ihan väärän kuvan asioista. Ja että tän valehtelun takia oon kärsiny niin paljon ja kadonnut koko kesä kokemuksista ja vain ahdistusta ollut eikä ole voinut olla rehellinen. Voin sanoa että nyt on paljon rennompi olo ekaa kertaa kun asioissa on enemmän järkeä loogisesti ajatellen että miten asiat on tapahtuneet, mutta pahimpia juttuja se että koen että tää pettäminen on jatkunut pahimmalla tavalla kokoajan tänne asti kun toinen tiennyt ja nähnyt mitä valheet tekee ja ei koskaan oma-aloitteisesti ole halunnut selvittää asioita. Ja pariterapiassakin korosti miten hän näkee että ongelmana on mun luottamuksen puute ja hän on tehnyt kaikkensa ja ollut rehellinen että kyse on vain siitä että mun pitäis oppia luottamaan..mut miten voi oppia luottamaan jos kuukaudesta toiseen pohdin valheita ja hän pitää mut niissä?? kokoajan sanonut että hän muuttuntu ihminen sen jälkeen kun tajus miten pahasti toimi keväällä mut sit selvis tämäkin että on ihan pokkana käynyt tapaamassa tuntematonta miestä jo tyyliin seuraavana päivänä kun meillä oli ihan ihana yhdessäolo vielä, eikä MITÄÄN puhetta ollut mistään muusta kuin yhteisestä tulevaisuudesta ym. eikä vain tavata vaan toi tosiaan vielä nyt häpeillen esille että oli itse vielä suudellutkin samantien miestä ekalla tapaamisella ja sen jälkeen joka kerta mutta että mitään pussaamista enempää ei silti tapahtunut niilläkään kerralla kun mies tuli hänen yksiöönsä parina kertana tunneiksi iltaisin.

Mulla vaan on niin huono tunne nyt siitä asiasta että toinen on valehdellut niin systemaattisesti jo monta kuukautta vaikka näkee miten se on tuhonnut mua jatkuvasti. Ja että kuinka voi parisuhteessa ollessaan ihan yhtäkkiä seuraavana päivänä jo meidän läheisen yhdessäolon jälkeen a)mennä parinhakusovellukseen b) tavata samantien, ja c) vielä siirtyä samantien omasta aloitteestaan intiimiin kanssakäymiseen jo kahvilan ulkopuolella. ja d) puhua mulle jatkuvasti aivan eri sävyyn, ottaen vastaan kaiken rakkauden ja muun mitä jaan luonnostaan, eikä silti kokenut tarvetta antaa mulle mahdollisuutta valita haluanko tällaisen jälkeen jatkaa hänen kanssaan, ei antanut mahdollisuutta valita, vaan on tässä kokoajan antanut virheellisen kuvan asiasta, ja koko kesä menty sitten hänen ehdoillaan, haettu apua ja keskusteltu hänen henkisten ongelmiensa ratkaisusta, ja nyt kun lähes VIISI KUUKAUTTA tapahtuneista ja saan oma-aloitteisesti valheiden kautta taas selvitettyä asioita jotka muuttavat asioiden luonnetta taas paljon, ja vaikkei tottapuhuen vieläkään ole kovinkaan helppo uskoa ettei pussailua enempää ois tapahtunut jos nainen on todellisuudessa tuollainen että suhteessa ollessaankin hetken mielijohteesta lähtee vain tapaamaan ja suutelemaan toista samantien, niin että sitten ravintoloiden ja yhteisten koti-iltojen ja sängyllä tv:n katsomisen ohella ei mitään oo tapahtunut varsinkin kun mies kaikinpuolin näyttää playeriltä ja tyttö itsekin totesi että "hän ei ollut kovinkaan älykäs, ei osannut puhua mistään ja vain heitti läppää kaikesta niin ei oikein kiinnostanut ees alussa ni en tiedä miksi ees tapasin sit".

Eniten täs just häiritsee se että en oikeastaan tiedä edes että minkälainen tää ihminen on, ja hän sanoo vielä itse samaa, että oli kuvitellut olevansa jotain mutta kun katsoo tekojaan niin hän ei voi ymmärtää että hän tekisi niitä, että haluaa ajatella että on niin hyvä ja välittävä ja kunnollinen nainen. Kun vaan katson alusta asti meidän keskusteluita tässä uudessa valossa uusilla tiedoilla niin entistä selvemmin näkee miten hän puhunut rakkaudesta ja välittämisestä ja yhteydestämme samalla kun tekee jotain ihan eri asioita ja valehtelee niistä kuukaudesta toiseen vaikka näkee miten hajoan ja vannottanut sitä kuinka voin häneen luottaa ja kertonut että nykyään ongelma on vain mun luottamuspula jolle hän ei voi mitään ja on valmis tekemään kaikkensa mun vuokseni. Mutta rehellinen ei kuitenkaan 

Pariterapia jatkuu ensi viikolla ja tuntuu jännältä että joka kerta sitten mennään näköjään käsittelemään asioita eri näkökulmasta kun "totuudet" vaihtelee.  Miten todennäköistä on että tästä voisi saada vielä eheän liiton, olen kyllä motivoitunut ja rakastan häntä ja hän sanoo rakastavansa minua ja kuinka oon hänelle maailman tärkein ihminen mutta raskastahan se on jos toiseen ei voi luottaa. Ehkä tuo asia oli vain hänelle tosi arka ja on nyt oppinut ettei pettäisi koskaan uudestaan, ja ei sitten välttämättä valehtelisi muissa asioissa.

Ei kyllä kannata jatkaa. Huomaathan, että oma mielenterveytesi on romahtanut liittonne myötä ja että vakaa parisuhde kyseisen henkilön kanssa ei tule onnistumaan.

Itselläni on vastaava tilanne. Luulin poikaystäväni olevan terve mieleltään, kun alettiin seurustelemaan eikä hän itse asiaa tuonut esille, ennen kuin asiat alkoivat näkyä arjessa. En jaksa luetella, että mitä kaikkea on tapahtunut, mutta jouduin itse masennuksen takia sairauslomalle ja olen ollut itkuinen useiden kuukausien ajan mieheni tekojen takia. Hän ei halua satuttaa ym., mutta en usko meidän kykenevän jatkamaan parisuhdetta hänestä kumpuavien ongelmien takia.

Rakastan häntä todella paljon, joten eroaminen on ollut ajatuksena aivan kauhea. Tunteet vie, vaikka järki sanoisi, että lähde pois. Vituttaa vaan helvetisti, että toisen ongelmat ja teot ovat aiheuttaneet minulle niin paljon surua, raivoa, hylkäämisen kokemuksia ja pettymyksiä, mutta silti olen tässä. Saa nähdä, koska saan aikaiseksi erota. Osin toivoisin sen tapahtuvan heti, mutta osa minusta ei halua.

Että siis lopputulemana ymmärrän, että rakkaus on niin voimakas tekijä, että se sitoo tunnetasolla itsensä toiseen niin tiukasti, että vaikka mitä tapahtuisi, se tunne ei vähällä anna periksi. Ehkä sinäkin voit aloittaa rakentamalla ajatusta erosta ja sen käytännöb puolista pikku hiljaa, jolloin se on vähitellen helpompaa. Itse olen noiden ajatusten kanssa jo paljon pidemmällä nyt kuin pari kuukautta sitten, jolloin aloitin asian prosessoinnin.

Tulet luultavasti jollain tasolla aina välittämään kumppanistasi, mutta myös löytämään terveen ja tasapainoisen suhteen hyvän kumppanin kanssa. Itse kuvittelen ainakin näin. :)

Tsemppiä, älä unohda kuunnella omia tarpeitasi!