Lapsuudesta asti masentunut ja ahdistunut?

Kyllähän ihminen kasvaa ja muuttuu koko ajan. Vai oletko sinä aivan sitä kaikkea mitä olit lapsena?

Minä. Olen ollut toistuvasti masentunut ja ahdistunut lapsuudesta asti. Taustalla vanhempien ongelmat, sairautta ja kurjuutta. Mitä tarkoitat kiinnijäämisellä?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen ollut toistuvasti masentunut ja ahdistunut lapsuudesta asti. Taustalla vanhempien ongelmat, sairautta ja kurjuutta. Mitä tarkoitat kiinnijäämisellä?

Esim. masennus testit ja semmoiset. Eikö terveystarkastuksessa tai muualla oltaisi huomattu, jos lapsi on masentunut tai ahdistunut? Oppiiko lapsi ensin vähättelemään vai valehtelemaan tilastaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen ollut toistuvasti masentunut ja ahdistunut lapsuudesta asti. Taustalla vanhempien ongelmat, sairautta ja kurjuutta. Mitä tarkoitat kiinnijäämisellä?

Esim. masennus testit ja semmoiset. Eikö terveystarkastuksessa tai muualla oltaisi huomattu, jos lapsi on masentunut tai ahdistunut? Oppiiko lapsi ensin vähättelemään vai valehtelemaan tilastaan?

Missä lapsille tehdään masennustestejä? Omassa lapsuudessa 1990-luvulla koulun terveydenhoitaja lähinnä punnitsi ja mittasi. Ei niitä perheen kuulumisia lapsilta silloin kyselty.

Joo ei 70-80 -luvuilla huomattu lapsessa mitään ihmeellistä vaikka ihan avoimesti revin tukan päästäni kun ahdisti.

Ja kuten sanoit, se kasvoi niin kiinteästi osaksi persoonaani, etten itsekään "huomannut" itsessäni mitään ennen kuin kolmenkympin kieppeillä, jolloin koko elämäntarinani oli tietysti jo mennyt aivan perseelleen.

Oman kokemuksen perusteella sanon, että oli järkyttävän helppoa luikahtaa kaiken läpi "jäämättä kiinni". Terv.huolto on luokattoman huono tunnistamaan ihmisen persoonaan kiinni kasvanutta ahdistusta/masennusta.

Olen vähän toipunut, en parantunut ja normaalia minusta ei varmasti tule koskaan (tai sitten en ollut edes syntyessäni normaali)

Olen ollut lapsesta asti todella ahdistunut ja ketään ei ole asia kiinnostanut missään vaiheessa, vaikka pahimmillaan oksentelin päivittäin kun piti lähteä kouluun, en pystynyt syömään ja aloin itkeä ties mistä syystä.

Itse en tietenkään osannut apua hakea ja nyt aikuisena 40 v. olen niin tottunut olotilaan, että en halua ryhtyä siihen rumbaan.

Ja tosiaan niin kuin edellinen tuossa sanoi, niin lasten (psyykkiseen)hyvinvointiin ei 70-80 eikä vielä 90-luvullakaan kiinnitetty juurikaan huomiota.

60- 80 luvulla lasten ja nuorten masennuksen hoitokeino oli selkäsauna, ei silloin mitään testejä ollut. Kun en täysi-ikäisyyden kynnyksellä jaksanut käydä koulussa tai töissä, isäpuoli heitti kadulle. Siinä oli sitten vaan pakko koittaa keksiä jotain.