Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka ovat elämässä hyvin yksin ja itsekseen?
17.12.2020 |
Olen 30-vuotias nainen. Olen sinkku ja lapsuudenperheeseeni kuuluvat vanhemmat ja veli. Perheessäni oli haasteita lapsuudessa ja minä ja veljeni emme ole tekemisissä muutoin kuin kerran vuodessa laitetaan joku Hyvää synttäriä -tekstari.
Minulla on kavereita, joita näen mutta minua painaa todella se, että aina on lopulta yksin. Useilla kavereillani on siskoja ja olen tästä aivan hurjan kateellinen. Kateellinen on ehkä väärä sana, liian "pinnallinen". Oikea termi olisi joku iso osattomuuden kokemus. Seuraan vieressä kuinka muita ihmisiä tuetaan, heidät pyydetään joulun viettoon, näiden sisarusten kanssa pohditaan elämää, mitä päätöksiä kannattaisi tehdä.. vaihtaako työtä tai alaa,/joku on kiinni ottamassa kun parisuhde kariutuu ja eri elämäntilanteissa voi aina mennä jonkun luo ja olla oma itsensä. Ja sua rakastetaan sinuna.
Mulla ei ole elämässä tällaista suhdetta ja kalvaa ja surettaa kun tulee haasteita ja kukaan ei välitä juuri minusta. Ei huolehdi korona-aikana ja kysy mitä teen jouluna. Päätän yksin missä asun, missä työskentelen, jne. ja korkeintaan infoan jotakuta tästä. Toiset saavat lämmintä, jakamatonta tukea tämänkaltaisiin päätöksiin ja surettaa ja itkettää, että mulle ei suotu tuollaista :(
Saako kukaan kiinni mun ajatuksista?
Kommentit (32)
Tunnistan hyvin tuon tunteen. Se on jokin juurettomuuden ja turvattomuuden tunne, kun sellainen läheinen perhesuhde puuttuu. Hieman asiaa on helpottanut se, että on itse perustanut perheen ja yrittää tukea omien tytärten sisarussuhdetta. En toisaalta halua valittaa, koska moni ei saa sitä puolisoakaan. Silti jokin turvattomuuden tunne on jäänyt. Jos mieheni jättäisi minut, tyttöni olisivat käytännössä ainoa perheeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan hyvin tuon tunteen. Se on jokin juurettomuuden ja turvattomuuden tunne, kun sellainen läheinen perhesuhde puuttuu. Hieman asiaa on helpottanut se, että on itse perustanut perheen ja yrittää tukea omien tytärten sisarussuhdetta. En toisaalta halua valittaa, koska moni ei saa sitä puolisoakaan. Silti jokin turvattomuuden tunne on jäänyt. Jos mieheni jättäisi minut, tyttöni olisivat käytännössä ainoa perheeni.
Veit sanat suustani, tuo juurettomuus. Ehkä siinä on häpeääkin. Häpeä siitä ettet oo tekemisissä, ihan kuin muut ajattelisi, että jotain vikaa sus nyt täytyy olla. Minäkään en ole tekemisissä.
En tiedä mitä tekisin, jos ei olisi puolisoani. Paradoksaalista kyllä, ehkä silloin olisin edelleen tekemisissä. Ja voisin henkisesti huonosti. Tämä ettei minulla oikein enää ole lapsuuden perhettä, tai ettei ainakaan olla sillä lailla instagram perfectisti, tai edes normisti, yhteydessä, sai aikaan pakottavan tarpeen perustaa oma perhe. Ihan pakottavan. Mies ymmärsi. Vaikkei sekään helppo päätös ollut, hänelle ainakaan. Nyt minulla on se ja olen ihan ällön onnellinen. Vaikkei ne ruuhkavuodet todellakaan helppoja ole. Rupean olemaan aika sinut tämän asian kanssa. Haluaisin tosin joskus uskoutua tästä. Kerran, oi sen kerran, kun hiekkalaatikon reunalla tokaisin isäni olevan alkoholusti ja kuulin ne maagiset Niin munkin. Silloin sydän pukkasi huutoitkua.
Hmm... joo, olen yksin ja olen kyllä tavallaan kateellinen juuri tuollaisesta ihmisten keskeisestä kanssakäymisestä, auttamisesta ym. Olen myös haaveillut ja kateillut läheisiä sisarussuhteita. Omalla kohdalla vaan on niin, että olen itse syypää tähän yksinäisyyteen. Ystävystymismahdollisuuksia olisi nimittäin ollut tarjolla moniakin, mutta minulla on samanaikaisesti joku ihmeen vimma olla täysin yksin ja irrallaan kaikesta. Olen jotenkin niin miellyttämishaluinen ja mukautuva ja häpeän itseäni niin valtavasti, etten pysty olemaan toisten seurassa oma itseni. Yksin voin olla juuri se, mitä olen. Ja toivoisin niin että olisi ihmisiä jotka hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen.
Toisten seurassa muutan omaa käyttäytymistä aina sen mukaan millaisesta toinen ihminen pitää. Eli muutan itseäni vähän toisen ihmisen kaltaiseksi ja heijastelen hänen arvomaailmaa. Jos olen useamman tutun kanssa yhtä aikaa, voi tulla jo hankalaa. Ikää on jo sen verran, että olen luopunut näistä haaveista, niinkuin suurperheestä, ystävistä, läheisistä naapuruusväleistä.. Tekisi mieli vaan kadota johonkin omaan mielikuvitusmaailmaan.
Olen elänyt koko aikuiselämäni yksin, omissa oloissani. Lapsena epäiltiin aspergeria, ei diagnoosia koska 90-luvulla asiasta ei tiedetty mitään. Olen koulutukseltani insinööri ja teen suunnittelutyötä, joita saan tehdä yksin omissa oloissani. Tänä joulunakin koodaan, joulu ei kiinnosta enkä sellaista koskaan toivottelekkaan kenellekään. En ymmärrä neurotyypillisiä ihmisiä eivätkä he ymmärrä minua, joten olen päätynyt sitten viettämään elämäni omissa oloissani. Kavereita ei ole ja joskus voi mennä yli puolikin vuotta etten vapaa-ajallani puhu kenellekään mitään.
M35
Voisin antaa oman siskoni, tosin se ei yhtään parempi olisi kuin ap:n oma velikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten sydämen saa lopettamaan rakkauden ja kauniiden sanojen kaipaamisen?
Yksin ollaan ja tullaan aina olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan hyvin tuon tunteen. Se on jokin juurettomuuden ja turvattomuuden tunne, kun sellainen läheinen perhesuhde puuttuu. Hieman asiaa on helpottanut se, että on itse perustanut perheen ja yrittää tukea omien tytärten sisarussuhdetta. En toisaalta halua valittaa, koska moni ei saa sitä puolisoakaan. Silti jokin turvattomuuden tunne on jäänyt. Jos mieheni jättäisi minut, tyttöni olisivat käytännössä ainoa perheeni.
Veit sanat suustani, tuo juurettomuus. Ehkä siinä on häpeääkin. Häpeä siitä ettet oo tekemisissä, ihan kuin muut ajattelisi, että jotain vikaa sus nyt täytyy olla. Minäkään en ole tekemisissä.
En tiedä mitä tekisin, jos ei olisi puolisoani. Paradoksaalista kyllä, ehkä silloin olisin edelleen tekemisissä. Ja voisin henkisesti huonosti. Tämä ettei minulla oikein enää ole lapsuuden perhettä, tai ettei ainakaan olla sillä lailla instagram perfectisti, tai edes normisti, yhteydessä, sai aikaan pakottavan tarpeen perustaa oma perhe. Ihan pakottavan. Mies ymmärsi. Vaikkei sekään helppo päätös ollut, hänelle ainakaan. Nyt minulla on se ja olen ihan ällön onnellinen. Vaikkei ne ruuhkavuodet todellakaan helppoja ole. Rupean olemaan aika sinut tämän asian kanssa. Haluaisin tosin joskus uskoutua tästä. Kerran, oi sen kerran, kun hiekkalaatikon reunalla tokaisin isäni olevan alkoholusti ja kuulin ne maagiset Niin munkin. Silloin sydän pukkasi huutoitkua.
Niin minunkin. Ihmettelen miksi se alkoholismista läheisille syntyvä paha olo on vieläkin niin suuri tabu. Ehkä jopa sanotaan että ”niin minäkin” mutta ei puhuta niistä tunteista mitä tilanne itsessä tuottaa, ollaan vaan hiljaa ja hyväksytään että melkein kaikilla on jossain vaiheessa elämää alkoholisti läheinen ellei itse ole jo sitä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi itsenäinen. Olen yh ja lapsen isä ei ole kuvioissa. Omat vanhemmat asuvat kaukana. Sisaruksia ei ole. Päivät täyttyvät töistä ja illat kotitöistä ja lapsen kanssa olemisesta. Ei ole aikaa katsoa edes TV:tä. Ystävät ovat kadonneet matkan varrella.
En osaa kuvitella, millaista olisi, jos olisi puoliso ja kaikki vastuu jaetaan. Olisi joku, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Olen kasvattanut lapsen yksin, kestänyt vaikeatkin ajat yksin lapsen kanssa. Seurusteluun ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa.Seurustelu olisi ollut hiukan haastavaa, kun en ole kuuteen vuoteen ollut yhtä yötä erossa lapsesta. En haluaisi olla pitkää aikaa, mutta joskus olisi kiva viettää vaikka yksi yö romanttisesti. Jotta tuntisi itsensä enemmän naiseksi kuin äidiksi ja kodinkoneeksi.
No tilaa itsellei sellainen miespuolinen seuralainen seuralaispalvelusta, joka vie sinut romanttiselle deitille. Edes kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä! Kiitos kaikille kommentoijille. Multa meni tämä keskustelu hukkaa ja löysin hakusanalla vasta nyt. "Kiva" kuulla että muilla on samoja kokemuksia. Joskus tekisi mieli koota joku itsekseen olevien ryhmä ja jakaa elämäntarinoita siinä. Tuntuu että ympärilläni on vain näitä ihmisiä joilla on hyvät sisarussuhteet ja omat puolisot ja lapset.
Mulla ei ole edes sitä puolisoa ja olen pelokas ja turvaton elämän suhteen niin se vaikeuttaa löytämistä.
Mulla se isoin kokemus on ollut semmoinen suuri epäreiluuden tunne. Että MIKSI joku sas onnellisen sisarusparven ja tukea ja läheisyyttä ja turvaa elämässä ja minä en. Pitkään olen kokenut syvää huonommuutta tästä. Että ihmiset jotka saavat tuollaista ovat jollaintapaa essentialistisesti parempia ihmisiä. Että heille tottakai se suodaan ja minulle ei koska olen täynnä virheitä ja huonoja asioita. Koitan nyt ehkä opetella tästä pois.. ajatella että en minä tiedä miksi elämässä joku saa enemmän kuin minä mutta että eivät he ole ihmisinä parempia vaan ollaan ihmisinä samalla viivalla. Vaikea selittää, mutta se epäreiluus ja se että en ole löytänyt syytä sille miksi näin on niin on ollut mulle jotenkin vaikea hyväksyä.
Itse myös olen ihan yksin. Olen yh-äiti eikä meitä kukaan kaipaa. Itse olen tottunut yksinäisyyteen ja viihdynkin yksin nykyään jo liiankin hyvin mutta pelkään että yksinäisyys periytyy lapsilleni kun elävät kanssani tämmöistä elämää? En haluaisi heidän joutuvan elämään näin
Ei sisko ole automaattisesti läheinen. Meillä oli huono lapsuudenkoti, isä julma narsisti joka piti sisarta kultalapsena ja minua syntipukkina. Kohtelu oli räikeän epäreilua ja narsisti peluutti meitä toisiamme vastaan. Siskokin alkoi kiusata ja nälviä.
Aikuisena ei ole välejä siskoon eikö vanhempiin. Vannhempien kanssa ei vaan voi olla väleissä kun kaltoinkohtelu jatkuu, törkeää kohtelua mua kohtaan. Sisarus samoin, kohtelee mua paskasti. Mut vanhemmat käski muuttamaan kotoa kun täytin 18 ja siihen loppui kaikki välittäminen ja tuki. Sisarelle syydetään rahaa, kalliita lahjoja, autoja, asunto. Mä en ole saanut mitään.
Joten yksin ollaan täälläkin. Ei lapsuudenperhettä elämässä mitenkään.