Masentaa..

Moi! En tiedä auttaako tämä mitään, mutta tarvitsen jonkinnäköistä vastakaikua tunteilleni, mitä päiväkirjani ei tietenkään pysty antamaan. Olen raskaana, viikkoja 37+0. Sillä saralla asiat ovat hyvin, raskaus mennyt fyysisesti hyvin, sikiö on terve ja olen innoissani esikoisesta. Mutta. Raskausaika on

ollut henkisesti yhtä helvettiä jostain syystä ja nyt loppua kohden se on vaan pahentunut, koska olen äitiyslomalla ja minulla on ns. enemmän aikaa itseni kanssa. Asun paikkakunnalla, jossa mieheni varttui eikä minulla ole ainuttakaan kaveria täällä. Ainoat ihmiskontaktit lähinnä miehen suku ja kaverit.

Olen siis aika yksinäinen ja se tuntuu pahalta. Minulla on kotiseudullani muutama hyvä kaveri, mutten ole heidä ollut tekemisissä sillä yleensä siellä liikkuessani vietän aikaa perheeni kanssa. Mieheni on lähes joka vkloppu toisena päivänä kavereiden kanssa juomassa, koska haluaa nollata työviikon jälkeen. Onhan hän kyllä kertonut oikean syyn, minun kanssani tulee vain riitaa, ei jaksa kuunnella itkuani ja huutoani. Kerran kiukuspäissään sanoi, että ei ihme ettei mulla ole kavereita, kun itken ja valitan koko ajan... En halua estää häntä pitämästä hauskaa, hän on kuitenkin avulias kotona ja täytyy hänen ystäviään nähdä. Jollain tapaa olen vain kateellinen. Ei, en haluaisi juoda ja painaa tuolla viikonloppuisin, mutta haluaisin kavereita, joiden kanssa viettää aikaa.. Haluaisin edes että asuisimme lähempänä äitiäni, jotta voisin pistäytyä hänen luonaan kylässä, kun siltä tuntuu mutta välimatka on liian pitkä... Olen vain niin kyllästynyt tähän noidankehään! Itken koko ajan ja olen surullinen->en jaksa siivota->mieliala laskee entisestään kun ympärillä pölyä, tiskejä ym.->en halua nähdä sekasortoa, joten makaan sängyssä suremassa->nälkä kasvaa pikkuhiljaa niin suureksi etten jaksa edes ruokaa tehdä->syön jotain pientä mistä en saa energiaa muuhun kuin itkeä muutaman tunnin lisää.... Tällä hetkellä ainoa iloa tuova asia elämässäni on vauva, mutta toisaalta pelkään kauheasti... Miten voin olla hyvä äiti, kun nytkin hyvä kun saan aikaiseksi hakea omenan syötäväksi keittiöstä? Tällä hetkellä kukaan ei tiedä tunteistani, koska pelkään ettei minulle anneta edes tilaisuutta pärjätä lapseni kanssa, jos kerron olostani.. Olo on tällä kamala. Tunnen olevani pohjalla, mutta kai tästä noustaan...