Lue keskustelun säännöt.
Mitä nykyään tarkoittaa avioliitto?
10.05.2014 |
Koulutehtävään liittyen mietin avioliittoa, sen historiaa ja merkitystä ja kuinka se on muuttunut. Ei tarvitse mennä montaakaan vuosikymmentä taaksepäin kun avioliitto tarkoitti vielä liittoa joka tehdään iäksi. Avioliitto tarkoitti että ollaan valmiita hyväksymään toisen virheet ("niin myötä kuin vastoin käymisissäkin").
Nykyään taas tuntuu että heti kun tulee se vastoin käyminen niin on jo eropaperit käsillä. Olen 20 vuotias ja kai siis sitä uutta sukupolvea mutta itse olen sitä mieltä että avioliitosta on kaksi hyvää syytä poistua: väkivalta ja pettäminen. Pettämisenkin antaisin avioliitossa anteeksi jos se tapahtuisi vain kerran ja mies sen minulle itse tunnustaisi heti. Avoliitossa tai seurustelusuhteessa en pettämistä hyväksyisi missään nimessä mutta avioliiton takia yrittäisin vielä.
Itse olen sitä mieltä että kun menen naimisiin niin sen miehen kanssa sitten istun vanhana kiikkutuolissa ja katselen kuvia lapsenlapsenlapsista :) Vaikeuksia on kaikissa avioliitoissa, siitä olen varma mutta miksi nykyään niistä ei enää selvitä? Kun taas 70 vuotta sitten ei olisi missään nimessä erottu vaikka mikä tulisi. Toki siihen aikaan ei ollut käytännössä mahdollista erota joten ei ollut paljoa vaihtoehtojakaan.
Onko nykyään niin että seurustelusta tehdään "virallista" menemällä naimisiin mutta silti on yhtä helppoa erota kun avoliitosta? Onko avo- ja avioliitolla edes nykyään mitään muuta eroa kun "i"?
Kertokaa mielipiteitänne :)
Kommentit (13)
Kakkosen piti lisätä se, että juridisesti toki avioliitolla on nykyaikanakin vielä merkitystä. Jos ei erikseen tehdä avioehtoa, niin avio-oikeus on tosi kattava. Koko omaisuus - siis todellakin koko omaisuus mukaan lukien myös aikaisemmat perinnöt ja ties mitkä kuolinpesäomaisuudet menevät puoliksi. Samoin esim. yritykset omaisuuksineen jne. Tämä on hyvä tiedostaa. Avoliitossa kumpikin pitää henkilökohtaisen omaisuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo toi juridinen juttu on tosiaan totta. Senkin tosiaan pystyy kyllä "kiertämään" avioehdolla. Ja aviopuolisoidenhan ei tarvitse todistaa toisiaan vastaan oikeudessa mutta se nyt ei varmaan kovin monen elämää kosketa.
Eikä tosiaan muilla ole mitään mielipiteitä? Vai osuiko arkaan paikkaan ;)
-ap
Kyllä se mulle merkitsee todella paljon, usein puhutaan siitä että kuinka monet eroavat, mutta ehkä pitäisi puhua siitä kuinka moni ei eroa nykypäivänäkään vaikka se olisi kuinka helppoa.
Äitini on nuorimmainen kymmenestä sisaruksesta, ja hän on ainoa joka on eronnut, alkoholisti-isäni kanssa joutui naimisiin kun minä olin tulollaan, ja joutui sitten lähtemään lopullisesti pakoon kun olin 2v. Kun olin 5v. äitini löysi uuden miehen ja on ollut hänen kanssaan naimisissa pian 35 vuotta, eikä varmasti eroa koskaan. Yksi äitini veli ei mennyt avovaimonsa kanssa koskaan naimisiin vaikka olivat yhdessä kymmeniä vuosia, sitten kun eno kuoli, oli vaimolla rankkaa kun ei ollut virallistettu suhdetta, ei voinut hoitaa kaikkia asioita enon kuoleman jälkeen, hän kun ei ollut sukua virallisesti.
Avoliitosta eroaminen on huomattavasti yleisempää kuin avioliitosta eroaminen, toki mukana on sitä, että pysytään taloudellisten asioiden takia, tai jopa lasten takia yhdessä, mutta kyllä varmasti suurin osa ihmisistä sitoutuu avioliittoon eri tavalla kuin avoliittoon.
Minulle avioliitto merkitsee sitä, että ollaan virallisesti perhe, me ollaan ne "Virtaset" eikä vaan porukka joka asuu yhdessä.
Kiva kun on muitakin nuoria ihmisiä jotka pitävät vielä avioliittoa arvossa. Naimisiin ei pitäisi mennä jos ei ole halukas sitoutumaan. Uskon että sellaisella asenteella, että meidät kaksi on nyt sidottu yhteen loppuelämäksi, sitä luonnostaankin on valmis tekemään yhteisen tulevaisuuden ja onnen eteen paljon enemmän. Ei se vaihtamalla parane. Erityistapaukset, kuten pettämiset ja väkivalta on sitten asia erikseen. Mutta myös virheet ja niiden anteeksi antaminen kuuluu elämään.
Itselleni oli tärkeää saada turvallisuuden tunne. Kun mieheni kosi minua (pienten vihjailujen jälkeen), minusta tuntui, ettei minun enää tarvinnut pelätä, että hän jättää minut tai että hän vielä katselee muita. Tiesin kosimisesta ja naimisiinmenosta, että hänkin on lupautunut minulle ja antanut loppuelämänsä minulle niin kuin minä hänelle. En alkaisi esim. tekemään lapsia sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tee päätöstä lupautua vain minulle. Elämästähän ei tosin koskaan tiedä, mitä tapahtuu, eikä avioero tietenkään ole poissuljettu asia tietynlaisessa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höh :( olisin toivonut keskustelua aiheesta. Myös vastaväitteitä saa esittää. Onhan se tavallaan vanhoillista ajatella näin ja voisin kuvitella monen olevan sitä mieltä että miksi sitkotella päivääkään suhteessa jossa ei ole hyvä olla kun voi vaihtaa parempaan. Vastatkaa näin ajattelevatkin jotain :)
-ap
Minäkin ihmettelen, ettei ole tullut vastaväitteitä. Puolet avioliitoistahan päättyy eroon. Eronneita pitäisi siis löytyä täältä runsain mitoin ja takuulla siis niitä, jotka ovat vain kyllästyneet väljähtäneeseen suhteeseen eivätkä ole jaksaneet yrittää saada sitä piristymään vaan mieluummin on aloitettu alusta.
Minua aihe koskettaa henkilökohtaisesti, kun sukulaiseni erosi juuri. Neljästä alle 10-vuotiaasta lapsesta tuli kerralla kahden kodin lapsia. Ero oli sopuisa, sukulaiseni oli löytänyt toisen miehen, joka muutti samantien sukulaiseni kanssa saman katon alle, kun sukulaiseni mies muutti pois. Uusi lapsikin oli jo sitten aluillaan - jo ennen kuin ero oli virallisesti selvä. Sukulaiseni kertoi eron syyksi (ja tokihan hän ei ole velvoitettu kertomaan minulle yhtään mitään mutta ihan vapaehtoisesti asiaa pui), että oli kasvanut erilleen eikä pikkulapsiarki enää kiinnostanut. Hän halusi nyt jotain omaa. Hän kertoi myös, että oli miettinyt asiaa lähes kaksi vuotta eli siitä lähtien, kun oli tämän uuden miehen löytänyt, mutta ei vain löytänyt kipinää enää liitostaan.
Minulle tuo on niin käsittämätön juttu. Käytännössä sukulaiseni ei (jos tämä tarina on totta) edes yrittänyt pelastaa liittoaan, kun seurusteli koko kahden vuoden mietintäprosessin ajan tämän uuden miehen kanssa (ja tämä on ihan fakta, koska tämä mies oli kuvioissa, vaikka kaikki luulimmekin, että he olivat vain läheisiä ystäviä, jotka viettävät paljon aikaa yhdessä). En tiedä, uskooko hän itse tosissaan, että pystyi muka antamaan kaikkensa liitolleen samalla kun seurusteli toisen miehen kanssa, mutta minä en ainakaan siihen usko. Hän ei edes yrittänyt pelastaa liittoaan, hän vain punnitsi ja laskelmoi, mistä suhteesta hyötyy eniten.
Ja koska hän sai uuden lapsen, ei totta ollut edes se, että hän oli kyllästynyt pikkulapsiarkeen. Eron syyt ovat varmasti monenlaiset, mutta en pidä siitä vähättelevästä ja kevyestä tavasta, jolla nykyään suhtaudutaan eroihin. Teeskennellään, että lapset eivät kärsi, koska isä ja äiti voivat nyt paremmin ja hymyillään ja tehdään koko prosessista kiiltokuvamainen tarina.
Ymmärrän, että eron taustalla voi olla alkoholismin ja väkivallan lisäksi henkistä väkivaltaa, psyykkisiä sairauksia jne. En siis rajoittaisi väkivaltaa vain fyysiseen vaan lisäisin mukaan henkisen puolen. Mutta miksi kummassa pitää näissä tapauksissa sitten teeskennellä ja valehdella, että arki on vain liian tylsää, kun se tekee todella pinnallisen koko erosta? Sukulaisellani ei olisi ollut mitään tarvetta valehdella minulle, koska vika oli hänen omien sanojensa mukaan hänessä. Jos siis mies olisi ollut sekopää tai narsisti, aivan hyvin hän olisi voinut sen kertoa.
Väitänkin siis, että hän itse asiassa kertoi totuuden. Nykyään onnea etsitään aina toisesta ihmisestä eikä itsestä. Kun sukulaiseni löysi itsestään uusia puolia, hän ei jakanutkaan niitä puolisonsa kanssa vaan tämän uuden miehen kanssa uskoen, että se onni löytyykin nyt tästä uudesta miehestä. Ihan samalla tavalla se arki tulee vastaan uudessa suhteessakin ja sitä kasvetaan edelleen. Jos jotain tietysti ensimmäisestä erosta opitaan, niin ehkä jäädään sinnittelemään, mutta jos ei, niin seuraava ero odottaa nurkan takana.
Kertakäyttöihmissuhteita. Kenenkään muun onnen eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa kuin vain omansa. Ei edes omien lapsien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Itselle avioliitolla on vain juridista merkitystä. Olen yhtä sitounut mieheen, olin sitten aviossa tai avoliitossa. Rakkauden takia en siis mene naimisiin, sillä ei ole tarvetta todistella sitä ulkopuolelle. Juridisista syistä saattaisin mennä. Mielestäni myös seksin vähyys on kelpo eron aihe. Itse en olisi avioliitossa, avoliitossa tai seurustelusuhteessa, ellei miehellä olisi samanlaiset seksihalut kuin minulla. Itse haluan yhdyntää joka päivä ja jos mies haluaa vain kerran viikossa, on selvää, että sellainen avioliitto/suhde toimi. Menisin naisena hukkaan ellen saisi toteuttaa seksuaalisuuttani.
Asenteet avioliittoa kohtaan on muuttuneet, enää ei ole (ainakaan niin kova) häpeä erota. Ei ole taloudellista "pakkoa" olla avioliitossa ja naiset pärjäävät ilman miehiä (asennekysymys).
Katsoin telkkarista jotain jutuntynkää rakkaudesta ja avioliitosta. Siinä sellaiselta vanhalta pariskunnalta kysyttiin, miksi niin monet päätyvät nykyään avioeroon. He vastasivat, että ihmisillä on liikaa aikaa ja he tylsistyvät. Mua jäi se mietityttämään. Tuskin on ennen, kun on kaikki tehty itse alusta alkaen, jäänyt aikaa suhteen jappasemiseen. Sillä on menty, mitä on annettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti koulutyöhön etsit ihan oikea historiaa ja faktaa, etkä ota jonkun palstan mielipiteitä oikeina tietoina ;) kannatta katsoa avioliiton historiaa vähän pidemmälle ja syitä siihen miksi ne kestivät koko elämän toisin kuin nyt. Ennen avioliitot olivat sukujen välisiä sopimuksia, joista ei edes päästy eroon, vaikka turpiin tulisi. Nykyiset rakkausavioliitot ovat aika tuoreita ideoita, jota noudatetaan joissakin maissa. Kannatan vapaaehtoisuuteen perustuvaa avioliittoa, vaikka se johtaa eroihin. Kyse on ihmisoikeuksista ja sopimisen vapaudesta.
Nykyään jokainen voi valita erilaisia tapoja elää ja se on vain hyvä juttu, ei ole pakko mennä samaan muottiin kaikkien muiden kanssa. Tärkeintä mielstäni olisi, että kumppanilla jakaa samat arvot ja jokainen on itse tyytyväinen elämänsä valintoihin.
Niin ja 12 jatkaa. Itselleni avioliitto on juridinen sopimus, joka kannattaa tehdä tietyissä elämäntilanteissa. Olemme mieheni kanssa avoliitossa ja pian saamme lapsen. Kummankin mielestä lapsi sitoo enemmän kuin avioliitto, verotuksellisesti meitä kohdellaan kuin avioparina.
Jos menisimme naimisiin, pitäisimme omat sukunimenne, emme käyttäisi sormuksia ja tekisimme avioehdon, joka pätee avioerossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te, jotka olette sitä mieltä että ainoastaan pettäminen tai väkivalta on hyväksyttävä syy eroon, olisitte tehneet tilanteessani? En halua lapsia, eikä mieskään omien sanojensa mukaan halunnut. Pari vuotta häiden jälkeen hänen mielensä muuttui, omani ei. Mielestäni meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ero. Olimme olleet ennen avioliittoa yhdessä 8 vuotta eli kyse ei ollut edes siitä ettemme olisi tunteneet toisiamme tarpeeksi hyvin ennen liittoa.
No niinpä. Moni äiti-ihminen tuntuu olevan täällä sitä mieltä, että jos liitossa vähän ahdistaa ja kumppanin naama tympii, niin se on sitten menox ja kodinkin saa samaan syssyyn viedä lasten ja eksän alta, koska jättäjälläkään ei ole mitään taloudellista vastuuta siitä, että muun perheen elo jatkuis suunnilleen ennallaan.
Mulle oli myös yllätys, kuinka vähän tosiaan avioliitto omalle eksälleni merkitsi. Jätti mut juuri tästä "ei vain enää kiinnosta" -syystä, eikä halunnut edes yrittää yhtään mitään. Ja ketjussa, jossa tästä puhutaan, niin osan syystä se on ihan ok. Edes lasten takia ei kuulemma kannata pelastaa kuollutta liittoa.
siis toki sinänsä on hyvä, ettei nykyään tarvitse enää kitua jossain väkivaltaisessa suhteessa maailman tappiin asti, mutta kyllä olen myös siinä mielessä perinteinen, että ihan vain se, että "on kyllästynyt ja arki tökkii" ei pitäisi pikkulapsiperheessä erota. Oltiin muuten miehen kanssa tästä alkuun samaa mieltä, mutta näin mielensä muuttui ja tässä sitten ollaan.