Mitäs sitten kun vaan saa tarpeekseen ikuisesta laihduttamisesta?

Niin, siinähän se kysymys jo tulikin.

Toissapäivänä se vaan tapahtui. Olen aina jojoillut painoni kanssa: lapsena pyöreä, teininä anorektinen (kiusaamisen takia), 18-vuotiaana hoikka ja urheilullinen, sitten lihoin masennuksen avittamana päälle 30kg, 22-vuotiaana aloin laihtua, paino putosi alle 60kg:n, sitten alkoi taas nousta kunnes on nyt pysähtynyt tuonne 72kg tietämille. Olen nyt 29-vuotias.

No mitä toissapäivänä tapahtui? Jotain valkeni minulle. Tässä asia pähkinänkuoressa: kroppani EI ANSAITSE jatkuvaa kyykytystä ja vihaa itseään kohtaan. Tämä upea kehoni on kantanut minua jo 29 vuotta! Se toimii, antaa minun hengittää, syödä, nukkua, urheilla, nauttia seksistä. Miksi siis vihaisin sitä? Miksi stressaisin painostani enää sekuntiakaan? Olen hyväkuntoinen ylipainosta huolimatta ja se on pääasia!

Ja sitten tulin miettineeksi lääketeollisuuden yhteyksiä terveydenhoitoon... Ajatellaanpa BMI-taulukkoa. On jo todistettu, että se on sopiva mittari vain osalle väestöstä. Entäs sitten 80cm riskiraja vyötärön kanssa? Olisiko mahdollista, että jotkut meistä ovat täysin terveitä, ja pysyvät terveinä, vaikka vyötärönympärys ylittäisi tuon maagisen rajan?

En aio enää koskaan stressata kiloistani, ellei painostani ole minulle selkeää fyysistä harmia. Kroppani muoto on pömppöpäärynä, muodin kauhistus. Eihän tällaisia kroppia saisi olla olemassa! Vatsanihan on näkyvillä ja hyllyy! Mutta tuossa se pömpöttää ja minä rakastan sitä.

Kehoni ei ansaitse enää yhtään stressiä ja halveksuntaa. Aion sen sijaan hemmotella sitä hyvällä, terveellisellä ruualla ja ihanilla ihonhoitohetkillä. Kiitos, rakas kehoni, ettet ole kapinoinut minua vastaan kun olen vihannut sinua syyttä suotta. Sinä, kehoni, ansaitset vain parasta ja aion antaa sen sinulle!