Ei ikinä miehen perhettä.

Miesystävän kanssa oltu kolme vuotta suhteessa, osa ajasta asuttu yhdessä.
Ongelmia on joitain mahtunut tuohon aikaväliin ja monet niistä miehen lähisukulaisen aiheuttamia ilkeällä mustasukkaisella käytöksellään, nämä siis lähinnä minulle ja miehelle mielipahaa aiheuttavia, ei meidän välille riitaa tekeviä asioita.

Minulla on lapsia joihin mies suhtautuu etäisen välittävästi jos noin voi kuvailla. On jossainmäärin kiinnostunut lasten hyvinvoinnista, mutta ei halua mitään lasten asioita hoitaa tai ottaa vastuuta. Joskus toki apuna jos tarvitsen jossain apua, esimerkiksi huonekalujen kantamisessa ym raskaita hommia tai pyörän korjaus.

Rahasta on enimmäkseen hyvin tarkka jos kyse on yhteisistä ostoksista, kuten talouden ruokaostokset, pelkää jäävänsä tappiolle tai tahallaan yrittää hyötyä, en osaa sanoa kumpi kyseessä. Yleensä äreä yhteisten ostosten jälkeen jos hänen maksuvuoro. Hänellä tietenkin vähemmän maksuvuoroja kuin minulla koska lapset ovat minun. Omiin hankintoihin riittää rahaa hyvin mikä on tietysti sallittua, mutta ei siis ole kyse siitä, että ei olisi varaa osuuttaan maksaa.

Lahjojen ostaminen muille kuin vanhemmilleen ei ole ilonaihe miehelle eikä hän ostakaan edes minulle aina syntymäpäivälahjaa, lapsilleni ei ollenkaan, mutta ei kyllä sisarustensakaan lapsille. Minun ostamat lahjat ovat myös joka kerta olleet huonoja, sen on sanonut.

Perhe hänelle tarkoittaa vanhempia ja sisaruksia sekä isovanhempia vaikka ei heidän kaikkien kanssa läheinen olekaan eikä luonnollisesti heidän kanssaan asu. Itse ajattelen perheen olevan puoliso ja mahdolliset lapset jotka kotona asuu. Sitten jossain vaiheessa lapset muuttaa pois ja perustaa oman perheen jolloin minä kuulun heidän lapsuudenperheeseen. Miehen ajatusmallilla me emme ole perhe enkä minäkään koskaan tule olemaan hänen perheensä tai perhettään.

On hänessä paljon hyviä piirteitä ja toki muitakin särmiä näiden lisäksi, mutta esimerkiksi noiden asioiden takia olen miettinyt voiko tästä ikinä tulla sellaista suhdetta joka tekisi minut onnelliseksi. Jatkuvasti tunnen olevani riittämätön ja vähempiarvoinen hänelle. Tunnetta ruokkii se, että hän ei huomioi minua suunnitelmissaan millään tavalla vaan minun pitäisi odottaa milloin hän tulee ja menee ja milloin minut halutaan mukaan. Lasten kanssa hän ei mielellään yhdessä käy paikoissa vaan liikun yleensä yksin lasten kanssa.