Synnytyksen psyykkinen puoli

Mulla alkoi esikoisen synnytys yöllä lapsiveden menolla. Lähdettiin sairaalaan ja matkalla alkoi supistella harvakseltaan. Olin yön jossain tarkkailuhuoneessa, ja mies lähetettiin kotiin. Aamulla lääkäri tutki ja sanoi että synnytys ei ole vielä käynnissä. Sitten lähetti kotiin, kun osastolla ei ole tilaa ja pyysi tulemaan iltapäivällä takaisin.

Kun tultiin takaisin sairaalaan, osastolla ei ollut edelleekään tilaa. Silloin supisteli jo kunnolla, mutta käskivät kävelemään pitkin sairaalan käytäviä, että supistukset eivät heikkene. Illalla osastolla vapautui tilaa, mutta mies lähetettiin kotiin ja jouduin jäädä yksin kovien supistusten kanssa kärvistelemään. Sitten kun yöllä jo oksentelin kipujen vuoksi pääsin vihdoin synnytyssaliin, sain kutsua miehen takaisin sairaalaan ja sain epiduraalin.

Aamulla pitkän ponnistelun ja välilihaleikkauksen jälkeen, pieni poikamme syntyi. Minä ja vauva olimme molemmat hyvissä voimin, vaikka koko prosessi kestikin 33 tuntia. Sairaalassa oli ruuhkaa, joten hoputtivat kovasti suihkuun ja nauttimaan onnittelukahvit nopeasti.

Synnyttäneiden osastolla meni alkuun ihan hyvin. Yöllä olikin ihan toista. Vauvani oksensi koko yön lapsivettä keuhkoistaan ja huusi. Minä olin täysin kokematon vauvan kanssa ja yöhoitaja vain tiuski vihaisena kun yritin pyytää apua. Aamulla vein vauvan itkien hoitajille, koska en ollut 3 vuorokauteen nukkunut ollenkaan. Onneksi sain lähteä kotiin 2 yön jälkeen.

Synnytyskokemus oli kauhea ja se vaivasi pitkään mieltä. Vauvanikin osoittautui mahavaivaiseksi, uniongelmaiseksi ja muutenkin keskimääräistä hankalammaksi tapaukseksi.

Nyt esikoinen on 9 kk ja yritetään uutta vauvaa. Synnytys pelottaa ja samoin vauvan ensimmäiset kuukaudet. Pitää vain toivoa, että seuraava vauva on helpompi. Synnytyksestä on kerran selvitty ja selvitään siitä vielä toisenkin kerran. Mitään fyysisiä vammoja ei kumpikaan, minä tai vauva saatu synnytyksestä. Toivuin fyysisesti todella nopeasti ja vauvakin on täysin terve.

Meillä kaikki ei mennyt normaalisti vaan tuli komplikaatioita ja 3vrk olin varma, että joko vauva, minä tai molemmat kuolemme. Päälle siis todella paljon rankempi juttu kuin kropalle.

Pelkäsin kätilöä(ilokaasu+mielikuvitus) ja pyysin toista, jonka sainkin mutta jotenkin jäi sellainen tunne että olen vain hankala ihminen.Lisäksi ärähdin sille kätilölle rumasti, ja minusta tehtiin ls-ilmoitus.

Mielenkiintoista kuulla muidenkin kokemuksia, itselle jäi vähän sellainen olo, että tästä psyykkisestä puolesta ei puhuta neuvoloissa yms, vaikka se olisi tärkeää hyvän synnytyskokemuksen vuoksi! :)

Myös kivunlievityksistä pitäisi puhua enemmän ja niiden vaikutuksista, moni osaa luetella puudutukset nimeltä, mutta miten ne vaikuttavat onkin taas monelta pimennossa. Eaim. Itse en tiennyt, että epiduraalin jälkeen ei saa heti lähteä liikkelle ja koin katetroimisen jotenkin tosi "nöyryyttävänä" kun muutenkin oli aika avuton olo.. :P

Mä todella luulin ja lähes toivoinkin lopussa kuolevani. Varsinkin suppareita kiihdyttävän lääkkeen jälkeen ja ilman kivunlievitystä tapahtuvan ponnistusvaiheen aikana. Muakaan ei otettu vakavasti, kun itkin kamalasta kivusta jo ollessani vasta 1cm auki. Eihän kukaan kuulemma voi vielä olla kipeä... No, olin, ekasta supparista alkaen, kipukynnykseni on todella matala. Pelkäsin ennen jokaista supparia hulluna, sillä oli tunne, etten enää seuraavasta hengissä selviä vaan maha räjähtää. Lopulta annoin periksi ja makasin kipurassa itkemässä. En ihan vaurioitta selvinnytkään, fyysisesti ja varsinkaan henkisesti. Toisen kohdalla pelkopolilla tärisin paniikissa kertoessani muistoistani - sain onneksi pelkosektion! Psyykkisesti kärsin peloista, masennuksesta ja inhosta koko synnytystä kohtaan monta, monta vuotta. Voi sitä naisen tuntemusten ja itsetuntemuksen vähättelyä, missään muualla ei sellaista koe kuin synnärillä.

Päässä soi Carmina Burana ja pelkäsin sieltä tupsahtavan sarvipäisen anti-kristuksen, joka tarttuisi lonkeroillaan sairaanhoitajiin, paiskaisi heidät seinään ja söisi minut.

Kaikki meni kuitenkin ihan ok :)

[quote author="Vierailija" time="29.04.2014 klo 07:45"]Päässä soi Carmina Burana ja pelkäsin sieltä tupsahtavan sarvipäisen anti-kristuksen, joka tarttuisi lonkeroillaan sairaanhoitajiin, paiskaisi heidät seinään ja söisi minut.

Kaikki meni kuitenkin ihan ok :)

[/quote]

Sarvet alkavat kasvaa vasta 3-5 ikävuoden kohdalla. Älä huokaise helpotuksesta ihan vielä. Lonkeron räplääminen tulee sitten vasta teini-iässä.

Minusta synnyttäminen tuntui henkisesti hyvältä. Ainoa mitä pelkäsin, oli henkilökunta. Pelkäsin, että minulle tehdään tai yritetään tehdä jotain vastoin tahtoani. Tuli vahva tunne että haluaisin synnyttää yksin jossain, ilman yhtäkään ihmistä lähellä. Miestä tai muita "tukihenkilöitä" en halunnut mukaan, koska tosiaan tiesin että haluan keskittyä täysin siihen synnytykseen ja että minä vaan murehtisin miehestäkin jos olisi siinä.

Mutta minulla oli koko ajan vahva tunne, että kehoni tietää mitä tekee ja että lapsi syntyy ongelmitta, kunhan saan olla rauhassa ja tehdä kuten oma kehoni käskee (osin en saanut, olisin esim. vahvasti halunnut nousta pystympään asentoon, mutta pakotettiin synnyttämään makuulla).

Eka synnytys oli kamala. Olin yksin pitkään sairaalassa, oma äitini tuli vasta saliin. Koko roska kesti puolitoista vuorokautta. Siinä oli muutenkin monennäköistä häslinkiä. Siitä sitten jäikin synnytyskammo. Toisen raskauden ajan pelkäsin kuollakseni että joudun taas synnyttämään alakautta. Rukoilin leikkausta pelkopolilla ja sanoivatkin että saisin sen viime kädessä jos tuntuu etten mitenkään pysty ja menen paniikkiin. He tekivät minulle valmiin synnytys suunnitelman, kirjoittivat tietoihin tarkat pelkoni, mitä kivunluevitystä haluan ja muut toiveet. Tiesin toki jo ensimmäisen jälkeen että eihän ne suunnitellusti tule, mutta helpotti kummasti oloa. Synnytykseni sitten käynnistettiin omasta pyynnöstäni kun olin mennyt viikon yliajalle. Jännitys kävi liian suureksi. Ja sehän ei mennyt sinnepäinkään. Sain käynnistyslääkkeistä nopeasti jatkuvan supistuksen, jota yritettiin äkkiä lopettaa salissa suonensisäisellä lääkkeellä. sitten hoitaja laittoi vielä nesteytystipan joka meni suonesta ohi ja käteni turposi palloksi. Supistukset rauhottuivat normaaleiksi. Pääsin takaisin osaatolle odottamaan. Ukko heitettiin pihlle kun kello oli jo paljon. Sanoin kokoajan hoitajille että minua supistaa oikeasti rajusti mutta hoitsu intti etteivät ole oikeita suppareita vaan lääkkeen aiheuttamia, mitkä eivät vielä avaa kohdunsuuta. Ukkoni arvasi ilmeestäni lähtiessään että taitaa olla tosi kyseessä ja ajeli hissuksiin jos vaikka soitto tulee. Lopulta huusin hoitsulle että joko mulla on paskahätä tai tää lapsi syntyy tähän, hoitsu vastasi että höpöhöpö, ota tosta unilääkettä että saat nukuttua, kohta tulee yökkö tarkistaan. Jatkoin huutoa pillereitten jälkeen ja kai se ei jaksanu enää kuunella niin sanoi katsovansa. Sanoi sitten paniikissa että soita miehelles, nyt mennään saliin, olet täysin auki ja pää tuntuu. Pidättelin saliin asti ja soitin miehelle matkalla kun hoitsu kuskas mua saliin. Onneks oli anestesia lääkäri just hollilla ja ehti laittaa spinaalin. Kätilö salissa oli täys mulkku, siihen asti kunnes mies tuli. Onneks hän ehti just paikalle. 3 ponnistusta riitti että lapsi oli kokonaan ulkona. En revennyt yhtään. Pää oli sen verran sekaisin että en muista ponnistusvaihern jälkeen mitään. Kiitos niiden unilääkkeiden. Olin kuulemma syönyt, imettänyt ja käynyt suihkussa, itsellä ei mitään tietoa. Kakka maku jäi suuhun mutta onneksi tällä kertaa synnytys oli nopea. Eniten pään päälle kävi henkilökunta. Joskus on onneks mukavia kätilöitä, harmi ettei aina....

Mä sain paniikkikohtauksen , kätilöt ei tajunnut mitään vaan oli tylyjä. Sit ku ne alkoi tunnin ponnistamisem jälkeen tsemppaa niin sit loppui paniikki ja syntyi lapsi. Koskaan en ole kärsinyt mistään tollasesta.johtui pitkästä synnytyksestä n. 2 pv ja unettomuudesta, kivusta. 2 vuotta synnytyksestä ja paniikki on ja pysyy

Kohta on 2. Synnytys edessä. En koske tällä kertaa ilokaasuun. Se laukaisi sen paniikin viimeks. Tilanne oli epätodellinen , luulin kuolevani. Toivon , et ne tsemppaa alusta asti tällä kertaa

Minulla on ollut tunne, että kaikki on ihan hallinnassa ja hyvin koko ajan. Oon synnyttänyt 2 lasta luomuna. Suosittelen kovasti synnytyslaulukurssia. Laulaminen rentouttaa ja vie pelot pois ja auttaa keskittymään. En missään nimessä olisi ottanut ilokaasua. Halusin kirkkaan mielen ja olevani koko ajan kärryillä kaikesta. Olen tosin onnellinen hienoista synnytyskokemuksistani. Aina kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta etukäteisvalmistautuminen esim. jollain kurssilla on tärkeää.

Mä olin niin valmis synnyttää, vedet meni ja lähin juoksemaan sairaalaan , olin niin innoissa. Sit 2 vuorokautta supistuksia, kohtunkaula 1 cm auki. Olin niin paskana , että näin triplana, luulin , etten selviä.