Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oletko joutunut sisaruksesi kiusaamaksi?
28.04.2014 |
Kokemuksia? En tunne ketään muuta, joka olisi kokenut tällaista.
Kymmenen vuotta vanhempi siskoni on inhonnut minua ainakin siitä asti kun itse mitään muistan. Mitä tahansa sanoin, tein tai leikin, se oli aina väärin ja selvästi mielenterveyden häiriön merkki. Lapsena viihdyin enimmäkseen yksin, eikä siskoni sietänyt sitä. Hän väitti minua jatkuvasti hitaaksi ja liian ujoksi, vaikka en ole kumpaakaan.
Sukulaisia tavatessamme hän kertoi, miten niin säälii minua ja outouttani (olin 12-vuotias ja siskoni 22). Lisäksi sain jatkuvasti kuulla olevani niin epämääräinen ja kummallinen, ettei ole ihmekään, ettei kukaan halua olla kanssani. Minulla oli kyllä monia hyviä ystäviä mutta heidät siskoni ilmoitti teeskentelijöiksi ja junteiksi, eiväthän he muuten voisi pitää minusta. Hän jaksoi usein muistuttaa, kuinka lauta ja epänaisellisen näköinen olen, enkä muuksi muutu. Siskoni tavallinen kommentti ihan mihin tahansa sanomaani lauseeseen oli: "siis aina sun jutut on niin outoja, mikähän asperger sulla on"
Nälvimistä ja piilovittuilua sain kuunnella joka ikinen päivä ja jos uskalsin vastustaa, alkoi huuto ja rääkyminen siitä miten kuriton, tyhmä ja kiittämätön kakara olen. Lapsena pelkäsin häntä ja valvoin öitä kun tiesin hänen olevan tulossa kylään. Äitini oli liian heikko puolustamaan minua siskoni raivolta, myötäili vain ja sitten jälkeenpäin lohdutti. Muille sisarillemme siskoni on mukava ja iloinen.
Siskoni on korkeasti koulutettu ja hyvässä työpaikassa. En voi sietää sitä maireaa ja nauravaa teeskenneltyä naista, jota hän esittää muiden seurassa. Minun lapsuudestani hän teki hyvin rankan. Miten kukaan voi kohdella lasta noin?! Pelkään usein, että alan muistuttaa siskoani.
Kommentit (55)
juu samantyyppisiä kokemuksia, valitti jopa siitä, että hengitän. Ruokapöydässä piti olla selkä suorana eikä saanut ääntä päästää. Jokaisen sanomisen mitätöi, edelleenkin. Kuulemma häpesi meitä muita sisaruksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sisarukset on rikkaus... not.
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 16:57"]
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 16:50"]
Isosiskoni oli lievempi versio Ap:n siskosta. Olen häntä 7 vuotta nuorempi ja aina puheeni olivat hölmöjä ja minä pilalle hemmoteltu pikku paska ja tosi itsekäs. Ainakin hänen mielestään. Hän saattoi saada pitkän raivokohtauksen jos olin vaikka jättänyt kengät keskelle eteisen lattiaa tai lainannut hänen hammastahnaansa. Näiden raivarien aikana hän haukkui ulkonäköni ja luonteeni ja ilkkui vielä heikkouksiani, esim. Nälvi lukihäiriöstäni ja lisäksi muistutti katkerana asioista jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten. Usein tämä päättyi siihen että juoksin itkien huoneeseeni ja sisko tuli perässä ja kysyi että mitä vittua murjotan ja heitti läppää itkustani koko loppuillan. Tätä siis tapahtui monta kertaa viikossa ja jos joku tuli minua häneltä puolustamaan, sisko haukkui tämän vielä pahemmin kuin minut. Kerran hänen kaverinsa tuli väliin siinä vaiheessa kun menin huoneeseeni itkemään ja sisko haukkui tämän kaverin niin julmasti että kaveri pisti heti välit poikki. Tämäkin oli minun syytäni. Kun emme riidelleet, sisko ei puhunut mulle melkein mitään, mutta suhtautui minuun halveksivasti.Joskus hän oli ihan mukava mutta minun piti silloinkin varoa sanojani koska sisko saattoi kilahtaa pienestäkin asiasta. Nykyään hän on naimisissa ja mies on hänen tossunsa alla. Heillä on kaksi pientä lasta joille siskoni on ihan ok mutta huutaa heille kyllä ihan mitättömistä asioista. Minulle hän on nykyään viileän kohtelias ja edelleen sitä mieltä että säännöt jotka koskevat muita, eivät koske häntä itseään. Varsinkin jos hän on itse ne säännöt laatinut. Noniin, tulkaahan tänne ja haukkukaa mua lellipennuksi, narsistiksi tai kermaperseeksi tai keksikää ihan joku muu haukkumanimi.
[/quote]
Siskollani on tosiaan sama, silloinkin kun hän on ”mukava”, pitää koko ajan miettiä mitä uskaltaa sanoa. Tiedän, miten kuluttavaa se on henkisesti! Nyt aikuisena olen kieltäytynyt tanssimasta hänen tahtonsa mukaan, mikä on johtanut siihen, ettemme tapaa usein. Minun nöyryyttävimmät kokemukseni ovat sellaisia, että siskoni on nauraen kertonut kavereilleni ja omille kavereilleen mm. vatsataudistani tai siitä miten kastelin sänkyni kovassa kuumeessa...tosi vaivaannuttavia tilanteita.
-ap
[/quote]
Ap, täällä myös eräs saman kohtalon kokenut. Emme myöskään siskoni kanssa ole enää nykyään tekemisissä kuin pakolliset sukujuhlat ja hyvä niin. Nuoruus meni jatkuvaa haukkumista ja nimittelyä kuunnellessa ja vuosia luulin olevani todella ruma ja vastenmielinen. En ole, mutta sen olen ymmärtänyt vasta aikuisena. Huono itsetuntoni vaikutti moneen asiaan ja valintoihini elämässäni. Kun lopulta sain tarpeekseni siskoni käytöksestä ja pidin puoleni, laittoi siskoni välit poikki, syyttäen samalla minua kaikesta. Itsessään hän ei toki nähnyt mitään vikaa. No, nyt on elämä kuitenkin rauhallista, mutta murskattua psyykeäni keräilen vieläkin ja olen todella äärimmäisen herkkä kaikenlaisella kriitikille, varsinkin aiheettomalle sellaiselle. Ehkä tästä joskus parannun. Terapiaa olen minäkin harkinnut.
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 17:47"]
5 vuotta vanhempi. Siskoni myös mursi minulta kerran neljä sormea, oven väliin. No, ei nuo ollut pahinta vaan se henkinen puoli, haudoin itsemurhaa koko teini-ikäni koska siskoni vakuutti minut siitä että kukaan perheestäni ei rakasta minua eikä kaipaisi minua jos kuolen. En muista ikävuosistani 10-15 oikeastaan mitään muuta. Onneksi en kuitenkaan ollut koko perheeni taholta niin vihattu kuin luulin vaan vanhempiini välini ovat hyvät, ja he ovatkin jopa pyytäneet myöhemmin anteeksi sitä etteivät osanneet pistää siskoni kiusaamiselle stoppia. Enkä myöskään enää usko että siskoni olisi syntynyt pahana tai että hän olisi sosiopaatti yms, rakkauden puutteesta tai koetusta puutteesta tuonhan on pakko ollut johtua. Mitä vanhempasi ovat sinun ja siskosi suhteesta mieltä?
-11 & 18
[/quote]
Olet joutunut kokemaan todella epäreilua kohtelua... :( ymmärrän, miten vaikeaa on nousta vastustamaan sisarustaan, joka on vanhempi ja voimakastahtoisempi...Mitä vanhempasi tekivät noissa tilanteissa? Muistaako siskosi noita tapahtumia vai miten nuoria olitte?
äitini vakiovastaus lapsuudessani oli "älä kuuntele", eikä hän oikein osannut tehdä mitään. Siskoni ei ole erityisen mukava äidillekään. Kun siskoni pääsi nuoruusiän ohi, hänen ja äitimme välit eivät alkoivat viiletä, ehkä siksi ettei siskoni juttuja enää voinut ohittaa "teini-iän normaalina raivoamisena." Isäni piti joskus kotona ollessaan puoliani mutta hän oli paljon poissa ja siskoni yleensä hillitsi itseään isän läheisyydessä. Parasta lapsuusaikaa olivat isän lomat, jolloin hän oli yleensä kotona.
-ap
Juu... 9 vuotta vanhempi siskopuoli. Aina olin tyhmä, outo, tunnevammainen, huumeidenkäyttäjä (en ollut) ja ties mitä. Kaiken olen tehnyt väärin, ajattelen väärin, haluan vääriä asioita ja olen jollain tapaa inhottava ja kieroutunut.
Minusta kasvoi niin ujo ja sisääpäin kääntynyt että varmasti vaikutankin joidenkin mielestä oudolta. Masennun helposti ja kuvittelen olevani hirviö, vaikka ihmiset yleisesti ottaen pitävät minua mukavana.
Jossain vaiheessa haukkuminen ja huutaminen meni niin pahaksi että sain voimaa katkaista välit. Äitini syyllisti tästä, "kyllä nyt oman siskon kanssa pitää sen verran toimeen tulla".
Nyt on taas tosi raskasta, hän ei ehkä huuda ja raivoa enää niin pahasti, mutta on muuttunut ääripersuksi. Haukkuu ulkomaalaisia ja homoseksuaaleja, sekä omaa todella outoja käsityksiä heistä. Ystäväpiiriini kuuluu kumpiakin, en ole uskaltanut kertoa.
Loukkaantuu herkästi vaikka itse laukoo totuutena todella törkeitä asioita, mutta ei koskaan näe käytöksessään mitään väärää. Silloinkin kun menee edes jotenkin mukavasti on ahdistavaa, koska ei tiedä mistä hän taas repeää.
Viimeinen puhelu tämän viisikymppisen kanssa päättyi sanoihinsa: "Syö paskaa ja tukehdu siihen, idiootti!"
Olen surullinen, en jaksaisi ilman veljen ja mieheni tukea. Olen kasvanut uskomaan hänen ylivertaisuuteensa, olen siis idiootti.
En tiedä mitä tehdä... masentaa taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
31, siskosi ei kuulosta kovin älykkäältä eikä varsinkaan mukavalta
31 tässä, valitettavasti hän on jollakin osa-alueella hyvin älykäs ja verbaalisesti lahjakas. Osaa kääntää kaikki asiat päälaelleen ja toisten syyksi.
Epäilisin narsismia, mutta hän on aina meikitön eikä korosta itseään ulkoisesti lainkaan. Eikä hän varsinaisesti leveile koulutuksellaan tai omaisuudellaan, mutta kylläkin tietää kaiken paremmin kuin muut. Jos olet eri mieltä, jakelee ivallisia letkautuksia ja muistuttaa vuosien päästä joistain pikkujutuista.
Olen ihan viime päivinä miettinyt terapiaan hakeutumista, mutta jotenkin tuntuu taas epäreilulta ja pelottavalta mennä selittämään sekavasti murheitaan. Mielestäni hän tässä hoitoa tarvitsisi.
Veljeni ehdotti että jospa kirjoitettaisiin hänelle yhdessä kirje?
Mitä mieltä ajatuksesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 18:59"]
31 tässä, valitettavasti hän on jollakin osa-alueella hyvin älykäs ja verbaalisesti lahjakas. Osaa kääntää kaikki asiat päälaelleen ja toisten syyksi.
Epäilisin narsismia, mutta hän on aina meikitön eikä korosta itseään ulkoisesti lainkaan. Eikä hän varsinaisesti leveile koulutuksellaan tai omaisuudellaan, mutta kylläkin tietää kaiken paremmin kuin muut. Jos olet eri mieltä, jakelee ivallisia letkautuksia ja muistuttaa vuosien päästä joistain pikkujutuista.
Olen ihan viime päivinä miettinyt terapiaan hakeutumista, mutta jotenkin tuntuu taas epäreilulta ja pelottavalta mennä selittämään sekavasti murheitaan. Mielestäni hän tässä hoitoa tarvitsisi.
Veljeni ehdotti että jospa kirjoitettaisiin hänelle yhdessä kirje?
Mitä mieltä ajatuksesta?
[/quote]
En tietenkään tiedä teidän siskostanne mutta minun siskoni ottaisi kirjeen varmasti vain kiittämättömien kakaroiden loukkauksena, ja pitäisi itseään kiusaamisen uhrina...jos teillä on mitään toivoa siitä että sisko ymmärtäisi niin kirje on mielestäni hyvä ajatus. Suosittelisin silti lisäksi terapeutin apua sinulle. Ei se tarkoita sitä, että joutuisit "ottamaan syyn" tapahtumista vaan helpottaa oloasi ja auttaa aloittamaan masennuksen työstämisen.
-ap
Täällä se toinen osapuoli. Eli kiusaaja.
Minä oli sisarusparven nuorin. Kaksi serkkuani (sisarukset) viettivät meillä monet kesät, kun olin alakouluikäinen. He asuivat kaukana ja heidän äitinsä oli yh, joten he viipyivät meillä lähes koko kesän, luultavasti siksi, ettei heille tarvittu hankkia hoitopaikkaa. Minusta oli lähtökohtaisesti tosi kivaa, että sain kavereita, mutta sitten kun he tulivat, aloinkin kamalaksi. Lapsista vanhempi oli minua pari vuotta nuorempi tyttö ja toinen vielä nuorempi poika.
Tuota tyttöserkkua kiusasin joskus oikein olan takaa. Pahimpana muistan, kun löin häntä paljaisiin jalkoihin hiusharjalla. Lisäksi haukuin hänen vanhempiansa tosi rumasti ja lisäksi keksin heistä asioita, jotka eivät olleet totta. Tyttö itki hiljaa, mutta minä vain jatkoin. Vanhoja mekkojanikaan en halunnut antaa serkun käyttää, vaan tungin ihan liian pienen mekon ylleni, ettei hän olisi saanut sitä. Isompana tajusin, että olin hänestä tosi mustasukkainen. Sitten kuitenkin, kun serkut lähtivät pois, itkin ikävääni.
Minun ei ollut koskaan tarvinnut jakaa mitään pienempien kanssa. Vanhempi veljeni sitävastoin kiusasi minua (mustasukkaisuuksissaan) ja sanoi, että jos kerron vanhemmille, hän hakkaa minut. En uskaltanut. Hänkin pakotti minut tekemään kotitöitä tai vaan istumaan hiljaa paikoillani yms. älytöntä voiman ja vallan näyttöä.
Äitini tietysti piti serkkuja hyvänä, koska ymmärsi heidän ikävänsä kotiin ja yritti saada heidät viihtymään. Äiti kyllä varmaan tajusi minunkin käytökseni, mutta en muista, puuttuiko hän koskaan siihen.
Nyt olemme jo lähes viisikymppisiä. Serkkuni asuu ulkomailla ja tapaamme harvakseltaan, mutta pidämme muuten yhteyttä. Hän on minulle hyvin rakas ystävä, onhan meillä yhteinen menneisyys. Olen pyytänyt häneltä nöyrimmin anteeksi ja katunut tekemisiäni. Hän on suurisydäminen ihminen ja sanoo aina, ettei hän muista sellaisia tapahtuneen eikä minunkaan pidä muistella, se on mennyttä. Silti minusta tuntuu tosi pahalta se, miten häntä kohtelin. Hän on kuitenkin menestynyt elämässään ja onnellinen. Itsetunto-ongelmia ei ainakaan näy päällepäin eikä hän ole sellaisesta koskaan puhunut. Työssä hän on sosiaalialalla, kaltoinkohdeltujen parissa. Aika kuvaavaa.
Monessa tapauksessa mustasukkaisuus tai kateus voi olla syynä, mutta aika kauheita kokemuksia täällä monella on. Kuulostaa enemmän henkiseltä sairaudelta kuin mustasukkaisuudelta.
Jaksamista kaikille uhreille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusaajalle:
Tuskin serkkusi pahoja traumoja saivatkaan, kun tapasitte kuitenkin vain osan vuodesta. Varmaan heillä oli lapsena kivojakin kavereita?
Hienoa että olet pyytänyt anteeksi.
On kauheaa kasvaa koko ajan kiusaajan kanssa. Nuorempana uskot mitä hän sanoo ja opit huonommuuden. Etkä pääse mihinkään pakoon.
Olisi oikeasti mielenkiintoista kuulla lisää sen kiusaavan osapuolen ajatuksia ja motiiveja, täällähän niitä voi anonyymisti esittää...
Olen vähän huolissani myös sisareni lapsista, miten he selviävät siitä että kotona opetetaan ahdaskatseista ja outoa maailmankatsomusta, kun kuitenkin sitten taas esim. koulussa opetetaan että rasismi on väärin eikä ketään saa syrjiä seksuaalisen suuntautumisen takia.
Entä onko joku käynyt sisaruskärsimystensä takia esim. terapiassa? Millainen terapeutti tai terapiamuoto on toimiva? Mistä lähteä apua hakemaan?
31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkaisin itse välit 5 vuotta vanhempaan siskooni, kun en enää jaksanut. Olen hänen mielestään tyhmä, pidän huonosta musiikista, elokuvista, kirjoista jne. Hänen vastaavat ovat tietysti erinomaisia. Hänellä ei ole todellisia ystäviä, joiden kanssa olisi päivittäin tekemisissä, joten olen saanut kuunnella työelämästään asioita, jotka eivät kiinnosta ja muutenkin pitkiä yksin puheluita hänen asioistaan. Minun asiani jaksavat kiinnostaa vähän, oikeastaan ei ollenkaan ja se myös näytetään. Jouduin monesti miettimään, kannattaako juttua edes aloittaa, koska jos se ei ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, saattoi jopa lause jäädä kesken, mutta hän ei välittänyt.
Samalla kuitenkin mielestelee täysin vieraita ihmisiä, ja pitää tärkeänä, että vaikka kaupan kassa pitää hänestä.
Luulin, että minussa on vikaa. Olen huono ja mielenkiinnoton. Itsetunto on ollut pohjalukemissa. Aikaisemmin oltiin tekemisessä usein, minä olen perheellinen, sisko sinkku. Ollaan jo viisissä kymmenissä. Pari vuotta sitten sain tarpeekseni ilkeilystä ja vähättelystä, ja nykyään voin todella paljon paremmin.
Nyt kun luin muiden kokemuksista, tuntuu omat vähäisiltä. En ole kärsinyt ruumiillisesti tai huutamisestakaan, mutta henkistä mitätöintiä sitäkin enemmän.Tuntuu pahalta, että ihminen, joka on todella läheinen, pystyy kohtelemaan omaa siskoaan huonosti. Eikä varmaan kuitenkaan itse tajua mitään. Minunkin siskoni on aina ollut "lapsirakas", hoiti aikoinaan naapureiden lapsia yms. Miten oma sisko sitten voi olla vähempiarvoisempi??
Sen jälkeen kun aloin toipua masennuksestani, pelkoni siskoani kohtaan muuttui ärsytkseksi ja turhautumiseksi. Minullakin on pikkusiskoja ja he ovat minulle rakkaita ja haluan suojella heitä, miksi ikinä olisin huutanut heille ilman syytä?! Riitelemme joskus mutta aina aiheesta, eikä minulle olisi ikinä tullut mieleenkään nälviä heidän painoaan tai vaatteitaan! He ovat hauskoja ja pidän heistä, hekin pitävät minusta, leikimme yhdessä lapsina ja kun siskoni olivat vielä koulussa, he kävivät usein luonani. Pikkusiskojamme isosiskoni pitää hellyyttävinä ja fiksuina, minua outona ja häiriintyneenä.Siskoni on myös ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että olen aina pärjännyt hyvin. En ole ollut koulukiusattu, olen pärjännyt urheilussa ja minulla on ollut kavereita, kaikkien siskoni ennustusten vastaisesti.
Usein toistuva pieni tapahtumasarja oli sellainen, että olimme kahdestaan kotona. Olin piirtämässä tai askartelemassa keittiössä. Siskoni tuli paikalle ja ilmoitti, että minun pitää siirtyä koska hän "siivoaa". Ok, siirryin olohuoneeseen. Heti siskoni tuli perässä ja kielsi piirtämästä siellä, koska hän nyt siivoaa kohta sielläkin. Sama toistui kaikkiin huoneisiin, kunnes lopulta siirryin omaan huoneeseeni, jossa oli huono valo eikä ikkunaa. En saanut myöskään käydä vessassa päivän aikana, koska se "oli juuri siivottu" tai hirveä raivoaminen alkoi. Siirryin ilman mitään riitaa. Illalla kun olin jo sammuttanut valot huoneestani, siskoni kertoi kovaan ääneen vanhemmilleni, ettei minulla ole mitään omaa tahtoa, kuka tahansa voisi vain pompottaa minua ihan miten vain joten minun täytyy olla jotenkin vajokki. Olin ehkä 8 ja siskoni siis 18. Hän ei millään voinut uskoa minun nukkuvan, olin sammuttanut valot ehkä minuuttia aikaisemmin. Seuraavina aamuina hän puhui minulle aina korostetun selkeästi ja hitaasti niinkuin puhuisi kehitysvammaisille ja katsoi merkitsevästi äitiäni. Tämän tyylistä tapahtui jatkuvasti. Siskoani eivät koske samat säännöt kuin muita ihmisiä.
Minä kävin pari vuotta psykologin juttusilla. Luulin meneväni puhumaan selittämättömästä masennuksestani mutta käytin kaikki tunnit siskostani puhumiseen. Sen jälkeen aloin toipua. Puhuminen auttaa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi vanhempaa veljeä, jotka kiusasivat jatkuvasti. Se oli sekä fyysistä että psyykkistä pahoinpitelyä ja sitä jatkui lähes siihen asti, kun pääsin 18-vuotiaana muuttamaan pois kotoa (sain opintolainaa ja pystyin elättämään itseni). Se oli pahempaa kuin koulukiusaaminen, koska maaseudulla ei ollut mitään muuta paikkaa minne paeta kuin metsä. Talvella metsässä oli aika kylmä. Ei päässyt pakoon minnekään. Koulukiusattu saa sentään olla kotonaan rauhassa.
Toinen veljistäni harjoitti myös seksuaalista väkivaltaa. Vaikka olin hänen mielestään ruma ja tyhmä, ei se estänyt häntä heittäytymästä päälleni, kun tein läksyjä sängyllä vatsallani maaten (ainoa oma tila joka minulla oli). Olin tietenkin pienempi ja heikompi, enkä päässyt pois. Vanhemmat olivat paljon poissa maatalon töissä, joten eivät huomanneet. Olin menettänyt luottamukseni heihin jo aiemmin, kun huomasin, että etenkin isäni valehtelee minulle ja suosii törkeästi veljiäni.
Olen käynyt terapiassa. Tärkeintä on, että löytyy terapeutti, johon syntyy luottamuksellinen suhde. Ei terapiasuunnalla ole niin suurta merkitystä enkä usko, että on olemassa sisaruussuhteisiin erikoistuneita terapeutteja.
Minuakin kiusasi isoveli, hyvinkin raa'asti välillä. Löi mm. tuolilla minulta hampaan irti, viilsi puukolla käteen, jätti pakkaseen sisävaatteissa ym. Vanhemmat olivat tietysti kauhuissaan mutta ei asialle mitään tehty, pelkäsivät perheen mainetta.
[quote author="Vierailija" time="29.04.2014 klo 19:16"]
Minuakin kiusasi isoveli, hyvinkin raa'asti välillä. Löi mm. tuolilla minulta hampaan irti, viilsi puukolla käteen, jätti pakkaseen sisävaatteissa ym. Vanhemmat olivat tietysti kauhuissaan mutta ei asialle mitään tehty, pelkäsivät perheen mainetta.
[/quote]
Tuota ei voi pitää terveen ihmisen (lapsi tai aikuinen) käytöksenä enää mitenkään! Puukolla viiltämisestä ei ole henkirikos enää kaukana, tuohan on jo oikeasti kidutusta. Uskomatonta vastuuttomuutta vanhemmiltasi, mitähän olisi pitänyt tapahtua, että he olisivat toimineet? Miten psyykeesi oikein kesti tuollaista? Ite olisin seonnut.
Mulla kiusaaja oli poikkeuksellisesti pikkusisko, meillä ei ole paljon ikäeroa. Pikkusisko oli urheilijana minua pidempi ja vahvempi, minä olin pienempi. Hän sai usein selittämättömiä raivokohtauksia.Riitamme alkoivat sanaharkkoina ja sitten jossain vaiheessa kun sisko ei enää keksinyt vastaan sanottavaa niin hän hyökkäsi kimppuuni. Kerran sitten kun olin 16 vuotias, riitelimme ja hän heitti minut lipastoa vasten ja kun haukoin lattialla henkeä hän otti sakset ja yritti lyödä niillä minua. Menin paniikkiin kun luulin että hän aikoo tappaa minut, otin häntä kaulasta kiinni ja pidin niin kauan että hän alkoi itkeä kun luuli että tukehtuu. Päästin hänet irti ja juoksin vessaan ja lukitsin oven. Soitin äidille ja naapurit olivat soittaneet poliisit kun kuulivat huutoa. Siskoni hakkasi ovea ja uhkaili minua vielä silloinkin kun he tulivat. Onneksi äiti otti tilanteen vakavasti ja uskoi kun kerroin mitä oli tapahtunut. Siskoni joutui terapiaan ja sai lääkkeitä. tai pääsi terapiaan pitäisi varmaan sanoa sillä hän voi nykyään hyvin eikä ole enää väkivaltainen. Aikuisena hän pyysi anteeksi.
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 18:34"][quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 17:47"]
5 vuotta vanhempi. Siskoni myös mursi minulta kerran neljä sormea, oven väliin. No, ei nuo ollut pahinta vaan se henkinen puoli, haudoin itsemurhaa koko teini-ikäni koska siskoni vakuutti minut siitä että kukaan perheestäni ei rakasta minua eikä kaipaisi minua jos kuolen. En muista ikävuosistani 10-15 oikeastaan mitään muuta. Onneksi en kuitenkaan ollut koko perheeni taholta niin vihattu kuin luulin vaan vanhempiini välini ovat hyvät, ja he ovatkin jopa pyytäneet myöhemmin anteeksi sitä etteivät osanneet pistää siskoni kiusaamiselle stoppia. Enkä myöskään enää usko että siskoni olisi syntynyt pahana tai että hän olisi sosiopaatti yms, rakkauden puutteesta tai koetusta puutteesta tuonhan on pakko ollut johtua. Mitä vanhempasi ovat sinun ja siskosi suhteesta mieltä?
-11 & 18
[/quote]
Olet joutunut kokemaan todella epäreilua kohtelua... :( ymmärrän, miten vaikeaa on nousta vastustamaan sisarustaan, joka on vanhempi ja voimakastahtoisempi...Mitä vanhempasi tekivät noissa tilanteissa? Muistaako siskosi noita tapahtumia vai miten nuoria olitte?
äitini vakiovastaus lapsuudessani oli "älä kuuntele", eikä hän oikein osannut tehdä mitään. Siskoni ei ole erityisen mukava äidillekään. Kun siskoni pääsi nuoruusiän ohi, hänen ja äitimme välit eivät alkoivat viiletä, ehkä siksi ettei siskoni juttuja enää voinut ohittaa "teini-iän normaalina raivoamisena." Isäni piti joskus kotona ollessaan puoliani mutta hän oli paljon poissa ja siskoni yleensä hillitsi itseään isän läheisyydessä. Parasta lapsuusaikaa olivat isän lomat, jolloin hän oli yleensä kotona.
-ap
[/quote]
Joo.. siskoni on vielä ERITTÄIN voimakastahtoista, vakuuttavaa ja äänekästä sorttia, minusta tuntuu että äitini ainakin on jopa vähän pelännyt häntä. Äiti sanoi mulle aina myös että älä välitä, yrittäkää tulla toimeen, isä taas ei osannut käsitellä tilanteita yhtään. Kiusaaminen väheni siskoni muuttaessa pois kotoa mutta jatkui aina viikonloppuisin ja milloin ikinä tavattiinkaan (jossain sukujuhlissakin hän aina jaksoi nolata minua syystä sun toisesta todella äänekkäästi, olen varma että kaikki sukulaiseni pitivät minua vielä parikymppisenäkin säälittävänä reppanana). Kun itse muutin pois kotoa, pistin välit poikki totaalisesti pariksi vuodeksi, mikä tuntui todella hyvältä. Vanhempiini välirikko sattui kamalasti, joten yritin kerran jutella asiasta siskoni kanssa mutta hän ei "muistanut" asioita eikä varsinkaan myöntänyt tai pyytänyt anteeksi mitään. Nykyään olemme tavallaan puheväleissä, aika (ja terapiani) lienee auttanut asiassa... mutta olen aina todella jännittynyt hänen seurassaan enkä halua olla hänen lähellään paria minuuttia kauempaa.
-11
Ehkä ahdistavinta on ettei hän ole läpeensä paha, olisi helppoa jättää taakseen sellainen. Tiedän hänen vaikeutensa ja osittainkin ymmärränkin. Tiedän myös että hän varmaankin välillä katuu tekojaan, ostelee lahjoja ja kutoo sukkaa. Varmaan hän jossakin sisimmässään haluaisi olla läheisempi ja tulla rakastetuksi, mutta pilaa itse aikeensa.
Veljeni sanoi tuosta kirjeen kirjottamisesta että on hänen oma asiansa miten sanoman ottaa, mutta jos aina vain pyyhitään villaisella ei-toivottu käytös silloin ollaan mahdollistajia. Hän on oppinut saamaan tahtonsa läpi olemalla ilkeä ja pelottava, jos ei kukaan edes yritä pysäyttää, ei hän pysähdy.
Eikä tässä kai ole kovin paljoa hävittävää, välien katkeaminen näyttäisi olevan edessä.
On kyllä erittäinkin mahdollista että hän ryhtyy marttyyriksi ja itkee kuinka häntä näin jokapuolelta kiusataan. On kuitenkin pieni toivonrippunen että hän ajattelisi asiaa ehkä ajan kanssa.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 17:19"][quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 16:58"]
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 07:13"]Ai niin ja vastaus kysymykseesi: sisarukseni on juuri kaltaisesi omahyväinen pikku paska, joka näytteli enkeliä vanhemmillemme, kylpi heidän suosiossaan ja pääsi kuin koira veräjästä tekemistään vääryyksistä. Häntä ei koskenut samat säännöt ja rangaistukset kuin minua. Annoin hänelle ansionsa mukaan kun vanhemmista ei siihen ollut. Narsistiperheessä paska valuu aina alaspäin.
[/quote]
Ahaa. En ole ap, mutta miten vauva voi "näytellä enkeliä" ja "päästä kuin koira veräjästä"? Isäni kertoi että reilusti vanhempi isosiskoni tiputteli minua vauva-ikäisenä sohvalta ja töni/tökki minua kun olin päiväunilla. Olinko silloin mielestäsi ansainnut kaiken mahdollisen kidutuksen? Vauvathan on tunnetusti omahyväisiä pikku paskoja ;) Olen kauhulla katsonut mm.vanhoja kotivideoitamme joissa olen tyyliin 2 vee, en tajua maailmasta vielä v*ttuakaan ja siskoni tönii minua ja huutaa naama punaisena kun olen niin tyhmä.
[/quote]
Herranjestas! Kuinka paljon siskosi on sinua vanhempi?
-ap
[/quote]
5 vuotta vanhempi. Siskoni myös mursi minulta kerran neljä sormea, oven väliin. No, ei nuo ollut pahinta vaan se henkinen puoli, haudoin itsemurhaa koko teini-ikäni koska siskoni vakuutti minut siitä että kukaan perheestäni ei rakasta minua eikä kaipaisi minua jos kuolen. En muista ikävuosistani 10-15 oikeastaan mitään muuta. Onneksi en kuitenkaan ollut koko perheeni taholta niin vihattu kuin luulin vaan vanhempiini välini ovat hyvät, ja he ovatkin jopa pyytäneet myöhemmin anteeksi sitä etteivät osanneet pistää siskoni kiusaamiselle stoppia. Enkä myöskään enää usko että siskoni olisi syntynyt pahana tai että hän olisi sosiopaatti yms, rakkauden puutteesta tai koetusta puutteesta tuonhan on pakko ollut johtua. Mitä vanhempasi ovat sinun ja siskosi suhteesta mieltä?
-11 & 18