Kiinnostavatko ihmisten masennus- ja aspergerdiagnoosit oikeasti ketään? Miksi ihmiset avautuvat niistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sulle tuli mieleen kysyä tämmöstä?

Hesarin Enbuske-jutusta, joka on käsittääkseni laaja. Enbuske katosi julkisuudesta ja on nyt Hesarissa kertomassa, että on masennus ja asperger.

https://www.vauva.fi/keskustelu/3923200/aldicarb-joku-kaipasi-tietoa-si…

kerro hänellekin.

Eihän mikään muu niin kiinnostakaan kuin muiden ongelmat ja viat, etenkin ne pimeät puolet.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan kiinnosta ja hyvesignalointiahan se on. Koska trendi.

No niin, mä yritän nyt tosissani ymmärtää tän:

1) joko tämän kommentoijan mielestäkyse on siitä että diagnooseista ei tule puhua missään yhteydessä koska ne ovat häpeällinen puute ihmisessä, ja heikkouksia ei tule paljastaa, etenkään mielenterveyteen tai neurologisiin erityispiirteisiin liittyviä

2) tai sitten on kyse siitä että tämä kommentoija ei usko näiden diagnoosien olevan todellisia, vaan käyttäisi diagnosoiduista henkilöistä ihan omia nimityksiään joita lienee turha tänne arvailla

3) tai sitten tämä kommentoija ajattelee että diagnoosin hakeminen on joku yritys saavuttaa "erilaisen nuoren" asema ja helpottaa elämäänsä, samalla kun muut raatavat otsa veressä.

Osuinko lähellekään?

Vierailija kirjoitti:

Siks ku niitå håvettåä mennyt käytöksensä - avautuminen on vaan oman egon tyynnyttelyä.

Parin kuukauden päästä niitå håvettåä avautuminen.

Vaikka on Vaasasta, pitää osata ääkköset.

Sinäkin olet tietämättäsi hullu.

Miksi minä haen diagnoosia, ja miksi puhun ongelmistani?

Kotini on kaatopaikka. Työni ei ole kovin vaativaa, mutta kohta en pysty sitäkään vähää tekemään mitä ennen. Jos menen kokonaan raiteiltani, lapseni jäävät huoltamatta ja laskut ja asuntolainat maksamatta.

Diagnoosi on hoidon väline, ja jos tähän on olemassa joku diagnoosi ja toimiva hoito, niin otan ne vastaan riemusta kiljuen. 39 vuotta olen yrittänyt pärjätä enemmän tai vähemmän omillani, mutta koska ei näemmä onnistu, olen hakemassa apua.

Miksi puhun tästä avoimesti? Koska merkkejä tästä ongelmien kulminoitumasta on ollut nähtävillä koko ikäni. Jos olisin saanut apua aiemmin, en olisi ihan näin pahassa liemessä kuin nyt.

Toisaalta siis haen vertaistukea kun puhun ongelmistani, mutta sitten toisaalta taas haluan auttaa muita samantyyppisten ongelmien kanssa painivia hakemaan apua ajoissa.

AP: tuomitseva suhtautumisesi näyttää tähän suuntaan siltä että sinun kannattaisi tarkastella omaa elämääsi tarkoin ja miettiä että olisiko itselläsi diagnoosin ja hoidon paikka.

Ilmeisesti valtaosalle elämä _ei_ ole tuskaisen vaikeaa punnertamista koko ajan. Jos sinulle on, niin ethän turhan päiten jatka pään hakkaamista seinään vaan haet itsellesi sopivaa apua ja kevennät taakkaasi niin että voit jatkossa keskittyä rauhassa omaan hiihtoon. 😊

Avautumisen tarkoitus on varmaankin selittää omaa käytöstä ja sen omituisuuksia. Eli en tiedä onko avautumisen tarkoitus sinänsä edes olla kiinnostavaa.

Sen voin kyllä sanoa, että ihmisten ruokavaliot ja niistä jankkaaminen ei kiinnosta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sulle tuli mieleen kysyä tämmöstä?

Hesarin Enbuske-jutusta, joka on käsittääkseni laaja. Enbuske katosi julkisuudesta ja on nyt Hesarissa kertomassa, että on masennus ja asperger.

Jaa. No voihan sillä ollakin. Tekikö se jutun itse vai haastateltiinko sitä? Enbuske on kuitenkin ollut pitkään esillä toimittajana, niin ei sinänsä erikoista, jos joku kollega haluaa haastatella ja kysyä syitä hiljaiseloon.

Jos ei yksinkertaisesti ole muuta kerrottavaa enää?

Vierailija kirjoitti:

Halutaan olla erityisiä, erikoisia, uniikkeja, massasta poikkeavia, kerätään kehuja ja sääliä ja huomiota "kun on niiiin rankkaa".

Sori, mut totuus, suurella osalla.

Hiukan eri mieltä, olen tavis joka suhteessa, silti jotain hahmotushäiriötä ja autismia.  Hyvä että tietämättömyyttä ja taikauskoa vähennetään.  Mistään en ikinä ole niin ahdistunut kuin huomion kiinnittämisestä.  Mutta en ole saanut suutani auki, silloin kun olen tahtonut sanoa, että en erityisesti välitä jostakin henkilöstä.  Että on lapsellista odottaa edes jonkun tuntevan jollet ole kymmeniin vuosiin tavannut.

Voisiko AP perustella meille sen miksi näistä ei saisi puhua?

Ja mistä oikein sitten pitäisi puhua? Säästä? Lämpimikseen?

Vierailija kirjoitti:

Voisiko AP perustella meille sen miksi näistä ei saisi puhua?

Ja mistä oikein sitten pitäisi puhua? Säästä? Lämpimikseen?

Suurin osa ihmisistä ovat pinnallisia diipadaapatyyppejä. Täysin turhia.

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä haen diagnoosia, ja miksi puhun ongelmistani?

Kotini on kaatopaikka. Työni ei ole kovin vaativaa, mutta kohta en pysty sitäkään vähää tekemään mitä ennen. Jos menen kokonaan raiteiltani, lapseni jäävät huoltamatta ja laskut ja asuntolainat maksamatta.

Diagnoosi on hoidon väline, ja jos tähän on olemassa joku diagnoosi ja toimiva hoito, niin otan ne vastaan riemusta kiljuen. 39 vuotta olen yrittänyt pärjätä enemmän tai vähemmän omillani, mutta koska ei näemmä onnistu, olen hakemassa apua.

Miksi puhun tästä avoimesti? Koska merkkejä tästä ongelmien kulminoitumasta on ollut nähtävillä koko ikäni. Jos olisin saanut apua aiemmin, en olisi ihan näin pahassa liemessä kuin nyt.

Toisaalta siis haen vertaistukea kun puhun ongelmistani, mutta sitten toisaalta taas haluan auttaa muita samantyyppisten ongelmien kanssa painivia hakemaan apua ajoissa.

Sinulla on työpaikka, omistusasunto, olet saanut lainaa. Ok, sinulla on liikaa tavaraa, etkä vie roskia ja lehtiä pois. Osta jätesäkkejä ja koloa säkillinen tai pari joka päivä, eiköhän vähene.

Mua kiinnostaa vain siinä tapauksessa, että asialla olisi jotain tekemistä mun ja kyseisen ihmisen kommunikoinnin kannalta. Vähän sama kuin on aika olleellista tietää, jos keskustelukumppani kuulee huonosti. Aspergereillehan on aika tavallista, että he eivät tunnista ilmeiden ja eleiden merkityksiä kommunikoinnissa, joten heidän kanssaan esimerkiksi huumori, itseironia yms  pitää ilmaista toisella tavalla, koska he ottavat kaiken sanatarkasti 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä haen diagnoosia, ja miksi puhun ongelmistani?

Kotini on kaatopaikka. Työni ei ole kovin vaativaa, mutta kohta en pysty sitäkään vähää tekemään mitä ennen. Jos menen kokonaan raiteiltani, lapseni jäävät huoltamatta ja laskut ja asuntolainat maksamatta.

Diagnoosi on hoidon väline, ja jos tähän on olemassa joku diagnoosi ja toimiva hoito, niin otan ne vastaan riemusta kiljuen. 39 vuotta olen yrittänyt pärjätä enemmän tai vähemmän omillani, mutta koska ei näemmä onnistu, olen hakemassa apua.

Miksi puhun tästä avoimesti? Koska merkkejä tästä ongelmien kulminoitumasta on ollut nähtävillä koko ikäni. Jos olisin saanut apua aiemmin, en olisi ihan näin pahassa liemessä kuin nyt.

Toisaalta siis haen vertaistukea kun puhun ongelmistani, mutta sitten toisaalta taas haluan auttaa muita samantyyppisten ongelmien kanssa painivia hakemaan apua ajoissa.

Sinulla on työpaikka, omistusasunto, olet saanut lainaa. Ok, sinulla on liikaa tavaraa, etkä vie roskia ja lehtiä pois. Osta jätesäkkejä ja koloa säkillinen tai pari joka päivä, eiköhän vähene.

Ja lähde lenkille, eikö niin?

Kas kun kyse on siitä että minulla on toimivat aivot. Sinun on hyödytöntä kertoa mitä pitäisi tehdä. Minä tiedän jo, mutta en kykene toimimaan.

Vaihtoehtona on joko se että joku muu ylläpitää ja siivoaa elämäni, tai sitten minä haen diagnoosin ja apua niin että pystyn itse ylläpitämään ja siivoamaan elämäni. Tarjoudutko vapaaehtoiseksi, vai ymmärrätkö nyt kupletin juonen?

Vierailija kirjoitti:

AP: tuomitseva suhtautumisesi näyttää tähän suuntaan siltä että sinun kannattaisi tarkastella omaa elämääsi tarkoin ja miettiä että olisiko itselläsi diagnoosin ja hoidon paikka.

Ilmeisesti valtaosalle elämä _ei_ ole tuskaisen vaikeaa punnertamista koko ajan. Jos sinulle on, niin ethän turhan päiten jatka pään hakkaamista seinään vaan haet itsellesi sopivaa apua ja kevennät taakkaasi niin että voit jatkossa keskittyä rauhassa omaan hiihtoon. 😊

Tuomitseva?

Kaikki muut diagnoosit kiinnostaa - masennus ei.

Perustelut:

• oireet voivat olla mitä hyvänsä ”potilaasta” riippuen

• ”taudin” aiheuttajat voivat olla mitä hyvänsä lääkärin tieteellisestä viitekehyksestä riippuen

• mikään lääkitys ei paranna ”tautia”

• lääkitys yhdessä terapian kanssa voi joskus harvoin auttaa, jos potilas saadaan tajuamaan että vain hän itse omilla toimillaan voi saada elämänsä järjestykseen

• ”tautia” hoidetaan turruttavilla (passivoivilla) lääkkeillä, joiden pitkäaikaisvaikutuksia aivoihin ei vielä tunneta; potilailla tehdään ihmiskokeita

• kaikilla on traumoja

• täydellistä lapsuutta ei ole ollut kellään

• valittavat ihmiset ovat rasittavia ja jäävät sen vuoksi usein yksin

Monet tekevät tätä murtaakseen stigmoja. Kuinka moni päivittelee täällä, miksi julkkikset kertovat diabeteksesta tai syövästään? Ei kovin moni, koska sitä pidetään normaalina.

Mielenterveysongelmat sen sijaan ovat vielä joissain määrin tabuja nykyäänkin, vaikka masennus on niin yleinen, että viidesosa suomalaisista sairastaa sitä elämänsä aikana.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki muut diagnoosit kiinnostaa - masennus ei.

Perustelut:

• oireet voivat olla mitä hyvänsä ”potilaasta” riippuen

• ”taudin” aiheuttajat voivat olla mitä hyvänsä lääkärin tieteellisestä viitekehyksestä riippuen

• mikään lääkitys ei paranna ”tautia”

• lääkitys yhdessä terapian kanssa voi joskus harvoin auttaa, jos potilas saadaan tajuamaan että vain hän itse omilla toimillaan voi saada elämänsä järjestykseen

• ”tautia” hoidetaan turruttavilla (passivoivilla) lääkkeillä, joiden pitkäaikaisvaikutuksia aivoihin ei vielä tunneta; potilailla tehdään ihmiskokeita

• kaikilla on traumoja

• täydellistä lapsuutta ei ole ollut kellään

• valittavat ihmiset ovat rasittavia ja jäävät sen vuoksi usein yksin

Ai terapia voi auttaa "joskus harvoin"? Tiesitkö, että psykoterapian tuloksellisuutta on tutkittu. Kelan tilastojen mukaan kolmevuotisen kuntoutuspsykotetapian jälkeen yli 80% terapiaa saaneista on kiinni opiskelu- tai työelämässä. Terapialla on todettu siis olevan merkittävän hyvä vaste psyyken ongelmiin. Masennus on ahdistuneisuushäiriöiden ohella yleisimpiä terapiaan hakeutumisen syitä.