Hei käsityöihminen, armahda jouluna läheisiäsi!

Älä anna niitä käsitöitäsi lahjaksi, ellet ole AIVAN varma siitä, että teillä on lahjansaajan kanssa yhteinen maku. Jos et tiedä lahjansaajasi lempivärejäsi tai tyyliä, voit luottaa siihen, että et tunne hänen tyyliään. Älä siis yritä vaatettaa häntä tai hänen perhettään tai sisustaa hänen kotiaan. Ja tällä tietämisellä tarkoitan sitä, että ellei sinulla ole hajuakaan tyylistä tai lempiväreistä, et ole ihminen, joka kiinnittää sellaiseen huomiota, joten todennäköisyys, että osut oikeaan, on siinä tapauksessa pieni.

Minulle ei ole se ja sama, mitä päälläni ja kodissani ja lasteni päällä on. En ole tarkka ja nipo tai snobi, muttA olen herkkä virikkeille. Toisin sanoen mielivärini tuottavat minulle jatkuvaa iloa ja päinvastoin. Tyylini on aika hillitty. Pukeudun itse melko monokromaattisesti, en pidä itseni päällä kuvioista kauheasti.

Saan joka joulu hel...isti omasta mielestäni kamalia käsitöitä. En ole pyytänyt, en käytä juurikaan neuleita. En ole kutsunut näitä ihmisiä luokseni, mitenkään rohkaissut tähän. Käsitys suvussani ja sukuni tätien ystövissä tuntuu olevan, että koska olen nuorehko leski, me hengitämme, syömme, kaluamme neuleita ja villasukkia. Ja millaisia, kirjavia, kaikenkarvaisissa väreissä. Meitä on kaksi lasta ja minä. Emme me tarvitse joka joulu noin 20 villasukkaparia, ihan menee ne entisetkin. Emmekä villatakkeja. Kirjavissa väreissä. Emmekä päiväpeittoja, emmekä pannulappuja.

Ajatus on kaunis. Mutta minä olen minimalisti, rauhallinen ihminen, joka sisustaa rauhallisesti. Jolle oma koti on tärkeä. Tuntuu pahalta, että joku käyttää paljon aikaa ja vaivaa ja luonnovaroja tehdäkseen minulle jotakin, joka on minusta niin ruma, että itku tulee. Ja minun odotetaan esim laittavan tällaisen torkkupeitom olohuoneeni näkyvimmälle paikalle. Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen.

Ikävintä on, että vastalhjoja odotetaan. Että joulun pitäisi olla aika, jolloin laitan kauhesti rahaa, vaivaa ja aikaa lahjoihin ihmisille, joiden kanssa en ole läheinen. Ja saan kotini täyteen huolellisesti tehtyä, mutta itselle tarpeetonta ja omaan silmään rumaa.

Vien ne hyväntekeväsiyyteen. En ala uhriutua ja antaa kylän tätien pukea minua. Käyttäisin, jos edes joskus olisi itselle sopivaa. Pukeudun paljon Melko vaaleisiin väreihin. Niin sitten tulee säkillinen tummanoranssi-kirkuvanvihreä-hippikuvioista neuletta. Miten joku on niin sokea?

Vatsustan turhaa kulutusta omassa elämässäni. Minusta tuntuu pahalta se turhuus. Muutnekin minusta Suhteellisen etäisen veljeni anoppi ei kuulu lähipiiriin, jota mun kuuluisi muistaa lahjapaketilla jouluna tai muulloinkaan. Häntä vain koskettaa mieheni kuolema.

Ahdistaa olla jossain kiitollisuudenvelassa asioista, jotka tuottavat mulle päänvaivaa, raahaamista ja kurjaa mieltä. Joku muu saa ne käyttöönsä, en tietenkään roskiin heitä. Mutta eivätkö he tajua. He kaikki tietävät, että he kaikki neulovat ja ompelevat meille. Luulevatko he, että me jotenkin hiotaan jollain sahalla sukkiamme, että ne kuluvat yhdessä talvessa käyttökelvottomiksi. Käytän niitä kahta paria villasukkia, jotka sain neljö joulua sitten. Mitä teen niillä muilla. En mitään.

Ahdistaa, siksi tällainen rönsy tästä aiheesta. Ja koska täällö kuitenkin luetaan väärin: tiivistelmäksi se, että älä pakota puolituttuja kiitollisuudenvelkaan äläkö lahjoita puolitutuille tai läheisillekään vaatteita ja sisustusta, josta et varmaksi tiedä, että toinen a) pitää siitä ja b) tarvitsee sitä. Viime jouluna tuli ikea-säkillisen verran turhia Neuleita, meille epämieluisia värejä. Kukaan oranssin ja kuviollisuuden ystävä ei sisusta yksivärisellä,mustalla eikä kukaan kermanvärisiin paitoihin pukeutuva tai Marimekon ystövä pukeudu oranssi-vihreisiin hippi-tonttulakkeihin ja tossuijin. Väsyttää se kaikki turha vaiva.