Lue keskustelun säännöt.
Meidän pitäisi varmaan erota, mutta mitä vikaa minussa on?
05.12.2020 |
Tällä hetkellä tuntuu vain jatkuvasti, että olen aivan väärän miehen kanssa ja yksin olisi parempi. Mielestäni mies on sysipaska ja syvältä perseestä, mutta täytyy kai minussa itsessänikin vikaa olla. Tässä välissä tekee mieli miettiä vähän omaa osaani tilanteeseeni, mutten oikein hahmota sitä. Siksi kuulisin mielellään jotain laajempaa näkemystä tähän. Yritän pysytellä anonyyminä, joten ehkä kaikkea taustatietoa en silti voi kertoa. Tiedän kyllä, että oma kokemus ei ole kattava, mutta miksi näen asiat näin ja mikä tässä on omaa vikaa, miesvalinta tietenkin on, mutta muuten.
Esimerkki tästä aamusta, joka sai minut tuntemaan, että haluan helvetin kauas miehestä:
Nuorin lapsi (kaikki lapset yhteisiä) heräsi aikaisin. Mies oli mennyt nukkumaan nuorimman kanssa aikaisin ja minä isompien kanssa myöhään. Kuitenkin mies kiroili ja ärisi todella epäviehättävästi ja minä sit nousin lapsen kanssa. Ihan ok, ihan sama. Alettiin katsoa hiljaisesti piirrettyjä ja vähän myöhemmin rakennella legoilla.
Kaikki lapset oli jo ylhäällä ja menin miehen luokse. Pyysin häntä auttamaan venyttämään olkapäätäni koska tehtyäni nyt muutaman vuoden toimistohommia, on hiirikäden liikkuvuus huonontunut yllättävän paljon verrattuna vasempaan. Eilen illalla mies jo lupasi, mutta ei sit jaksanut ja nyt aamulla pyysin, että voisiko auttaa venyttämään sitä. Kohta...
Lopulta mies herää ja alkaa luetella kuinka lasten itkut, valitukset, tönimiset on kaikki minun syytäni ja eivät tappelisi koskaan jos puuttuisin paremmin. Meillä ei siis lapset tappele paljon, ei edes päivittäin vaan leikkii nätisti, mutta joskus lähinnä nuorin menee vaikka telkkarin/piirrettyjen eteen tai hajottaa väärän Lego-tornin. Ja minä saatan hyvin katsella sitä touhua sivusta hetken, että loppuuko napina reilusti vai ei enkä joka välissä mene sanoittamaan ja hosumaan. No mies teki kyllä selväksi myös lapsille, ettei äiti välitä (siitä että joku seisoo vähän aikaa telkkarin edessä!)
En jaksakaan selittää kaikkea, mut joka tapauksessa. Mies lähti sitten kauppaan hakemaan aamupalaa ja soitti sieltä, että mitä pitää ostaa. Joka perkeleen kerta pitää ostaa samat asiat, joten loukkaantuneena vastasin sitten, että osta mitä sun mielestä tarvii. No mieshän jätti sitten ostamatta kaikki perustarvikkeet, mitä minä yleensä tarvitsen kaupasta kuten jogurttia ym, minkä kyllä tiesi olevan loppu.
Mies tulee kotiin ja on toinen ääni kellossa. Hän onkin hyvällä tuulella ja vitsailee lasten kanssa jotain viatonta paitsi, että vitsin aiheeksi eksyy aika paljon myös äiti ja kuinka äiti tekee sitä ja tätä, vaikkapa mököttää isille murrrr tms... Pakko sanoa, että aika heikko huumorintaju (miehen mielestä ihan tosissaan hyvää huumoria), miksei voi vitsailla vaikka siitä kuinka iskä käy kaupassa ruokaostoksilla ja kotiin tullessa sanoo äitille "unohdin ostaa ruokaa" tms. No en sanonut tästä miehelle, mutten kyllä nauranutkaan.
Nyt on ilmeisesti minun syyni, että lauantai on pilalla ja mies lähti isompien lasten kanssa ulos. Niin siis minun oli tarkoitus käydä tässä lenkillä, mutta tässä sitä nyt palstaillaan sitten kun nuorin nukkuu päikkäreitä ja on vähän tulossa kipeäksi niin en viitsi ottaa rattaissa lenkille (tämän suhteen huono tuuri, mutta vähän tylsää silti).
Kommentit (16)
Jotenkin te ärsytätte toisianne. Ei se tarkoita, että kummassakaan mitään ”vikaa” ole, mutta jokin tuossa dynamiikassa on killellään.
Ei auta kuin istua saman pöydän ääreen ja keskustella, mitä haluaisi, että toinen tekisi toisin.Siis konkreettisia ehdotuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ilmeisesti se on paljon mukana arjessa, kun menee lapsen kanssa nukkuun, käy kaupassa ja ulkoilee lasten kanssa. Ihmettelen kyllä että sinne kauppaan pitää lähteä lauantai - aamuna hakeen aamupalaa?!
Suhteenne on muuttunut miehen puolelta naljailevaksi kaverisuhteeksi. Puhu hänelle. Sano miltä sinusta tuntuu.
Voiko tuossa olla ero huumorintajussa?
Vääränlainen nainen :D niin mäkin oon, oon aina ollu ja luultavasti naiseus ylipäätään on sellainen asia, jossa on aina vääränlainen. Kun siis pitää olla uranainen ja kotiäiti, laiha ja kurvikas, siveä eikä pihtari..
Oo se mitä oot, jos ne ei tykkää niin painukoon hel vet tiin.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin te ärsytätte toisianne. Ei se tarkoita, että kummassakaan mitään ”vikaa” ole, mutta jokin tuossa dynamiikassa on killellään.
Ei auta kuin istua saman pöydän ääreen ja keskustella, mitä haluaisi, että toinen tekisi toisin.Siis konkreettisia ehdotuksia.
Näin se tuntuisi olevan. Kumpikin mennyt omaan poteroonsa eikä näe toisen kannalta, ei edes halua nähdä., itse on oikeassa, virheet on toisessa. Samat toimintamallit toistuu koko ajan. Kun sitten ei kunnolla keskustella, niin ei edes pystytä näkemään toisen kantilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta kertomuksesta löydän yhden ”vian” sinussa. Siis asian, jota voisit itsessäsi tutkailla enemmän.
Tuo, miksi et enää lähde pariterapiaan. Onko sinulla tapan vetää herne helposti nenään? Oletko uhriutuja? Etkö pysty käsittelemään asioita asioina? Yms.
Ap, et halua kuulla, mitta mä tiedän, mikä vika sussa on: sä et sano, mitä ajattelet, toivot ja tarvitset. Aamulla et sanonut miehelle, että sen vuoro on nousta aikaisemmin, nousit vaan ja olit siihen tyytymätön. Et sanonut, että sun mielestä lapset saa ihan hyvin pitää ääntä ja seistä hetken telkkarin edessä, vaan kiukustut kun mies siitä arvostelee. Et sanonut miehelle, että tuo kaupasta jugurttia ja leipää, vaan kiukkuat vaan siitä, ettei tämä itse tajua. Ylipäänsä, sä et sano, vaan oletat, että toinen tietää, ”koska sen pitöisi tietää”. Mutta kylmä totuus on, että suurin osa ihmisistä ei tiedä eikö tajua suurinta osaa niistä asioista, joita heidän pitäisi tietää - ja siitä seuraa ongelmia, jollei tärkempiä asioita sanota selvästi ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsytämme toisiamme kyllä. En pidä kumpaakaan meistä erityisen yksinkertaisina, mutta aika epäsopivana parina. Halutaanko me edes samoja asioita? Ainakin mies haluaa minulta paljon ja mielestäni hän yrittää aika paljon, pyytää jatkuvasti kaikenlaista ja haluaa ohjailla elämäämme. Itsellänikin on toiveita tietysti, mutta en niihin ole mitenkään pakottamassa. Tuo nyt esimerkiksi, että pyydän miestä venyttämään olkapäätäni kun olimme sopineet, että ok. Eikö se ole ok? Kai mun pitää nyt jotain jooganaruja hankkia, että onnistuu yksin kun miestä ei ehkä sittenkään kiinnosta. mutta hän kyllä kuulemma rakastaa eniten tässä maailmassa... Jos itse kieltäytysin jotenkin vastaavasti hieromasta miehen lihaksi jos on jotain vaivaa niin kyllä vaan alkaisi haukkumaan ja painostamaan. Ei riitä syyksi, ettei mua huvita eikä saa pakottaa.
Miehellä on esimerkiksi toiveita liittyen työntekooni ja opiskeluuni. Toivoisin minäkin, että miehelle kelpaisi normaali päivätyö, mutta ole siihen mitään sanomassa millä alalla hänen sopisi mielestäni tehdä töitä. Minulla oli ennen miestä isommat tulot ja silloin yhdessä oli kivempaa. Nyt ei enää ole ja miehestä on tullut ilkeä, esimerkiksi saattaa mistä vaan turhautuessaan vetää kortin, että kun hän nyt maksoi sen ja senkin laskun ja haukkua, että minä en muka pärjää, minun pitäisi arvostaa (eli olla kaikesta samaa mieltä) kun mies kerran maksoi jonkun oman laskunsa... Vaikka miten se nyt mun ongelma on jos miehellä on jotain laskuja maksettavana, joita en itse olisi ottanut kun kerran en raaskisi maksaa niitä. Sitten vähän ajan päästä se tulee pyytämään anteeksi, että ei olisi pitänyt sanoa niin. No ei todellakaan! Miehellä tuo jonkinlainen vihanhallinta- ja syyllistömisongelma tuntuu olevan.
Nyt koronan takia ei pystytä käymään ja tapaamaan tuttavia yhtä paljon (ihmiset eristäytyy täysin omien riskien tai esim. ammatin takia) ja kyllä kyllästyttää kotikaranteenipäivät kun lasten kanssa niitä tulee paljon ihan nuhankin takia. Tänään oltiin suunniteltu pitävämme koko perheen teemailta, mutta tuntuu inhottavalta, että iltaa odottaessa saa fiilistellä vain miehen haukkuja taas. Eniten inhottaa just tuo miten käyttäytyy lasten kanssa eli jotenkin se osallistaa lapset meidän riitoihin. Esim. vaikka noin, että lasten pitää joko nauraa isän kanssa vitseille äitiä vastaan tai lasten pitää joko lähteä isän kanssa pihalle pitämään hauskaa tai jäädä äidin kanssa. Ei se niitä mitenkään muuten ulkoiluta, tosi harvoin ja lähes aina kun huippufaija lähtee lasten kanssa ovesta ulos, on siinä pistetty valitsemaan isä tai äiti. Mun mielestä ihan perseestä!
Ap.
Pariterapiaan en jaksa lähteä enää. Joka kerta alkoi niin, että salaman nopeasti mies vastasi mitä meille kuuluu eli otti viimeisimmän asian esiin, mikä minussa on vikana ja lähdimme sitä puimaan. Terapeutti pysyi tiukasti miehen määräämässä aiheessa ja näkökulmassa ja oli mielestäni puolueellinen ja mieheni hurmasi sen jo ihan alussa eikä mulla taida olla enää motivaatiota ottaa suhteen rakentamiseen mukaan mitään ulkopuolista ihmistä.
Haluaisin vähintään, että mies lopettaa ton perheenhajottamisperseilyn pistämällä lapset valitsemaan isän tai äidin. Se ei ymmärrä tekevänsä sitä ollenkaan, vaan vastaukseksi saan anteeksi pyynnön ja rakastan sua pus pus... Sitten seuraavana päivänä viimeistään tulee joku tilanne, kuten että annoin lapselle vettä samasta juomalasista mistä itse join. Mies tulee puuttumaan tilanteeseen, että hei tuo lasi on likainen! Lapsi katsoo mua ihan hämmentyneenä, että mitäh. Sanon, että juo vaan, vettä siitä vaan on juotu. Mihin mies päti jotain, että hänen mielestä tuo ei ole ok, isi pesee puhtaan lasin sulle kulta... Mulla meni kyllä hermot ja kävelin helvettiin tilanteesta eli meidän makkariin... Siinä se lapsi sai taas jäädä miettimään, että miksi isä ja äiti vihaa toisiaan ja miksi äiti halusi myrkyttää hänet likaisella juotavalla...
Mä en kestä näitä tilanteita enempää. Meillä olis varmasti ollut tulossa hauska teemailtakin jos ei ärsytettäisi toisiamme eikä mies kans pitäisi lapsia jonain pelinappuloina. Ehkä se pelkää eroa ja haluaa olla lasten suosiossa, en tiedä... Mutta kamalaa tää musta on ja saa tosissaan tunteet kuohuaan pään sisällä parisuhteen päättämisestä.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teen siis varmasti muutakin väärää kuin sen, etten saa miestä tajuamaan mikä on minulle tärkeää (eniten tuo, ettei heikentäisi minun ja lasten luottamusta tai välejä). Mielestäni se on miehenkin vastuulla kun olen sanonut näistä asioista. Ehkä mun pitäisi kommunikoida se jotenkin paremmin tai etsiä itse terapeuttia itselleni tai molemmille. Tai pitäisi osata tunnistaa paremmin tilanteet jolloin noin käy. Yksi asia mitä ainakin haluaisin osata olisi vastata oikein noissa tilanteissa kun lapsella on ristiriita, että totteleeko isää vai jääkö äidin kanssa. Koska luulen että niitä tilanteita tulee oltiin yhdessä tai erottiin. Ei sekään varmaan ole hyvä, että kävelen vaan pois jonnekin piiloon. Tuntuu pahalta, että joudun sitten miettimään miten saan lasten luottamuksen palautettua itseeni ilman että arvostelen isää, kun ihan hyvin voisi elää kokonaan lähtökohtaisesti ilman tollaista sabotointia ja kurjia kokemuksia. Ja tämä varmaan kaikista eniten saa inhoamaan miestä kun se ei vaan ymmärrä eikä kunnioita minun ja lasten suhdetta.
Ehkä koitan vielä kirjoittaa tänne puhtaaksi ja vääntää rautalangasta mitä tarkoitan ja tunnistaako mies samoja juttuja.
Jos näitä tilanteita ei olisi ja mies vielä kaiken lisäksi auttaisi mua kun on luvannut (olkapää), niin meillä olisi mielestäni ihan unelmaparisuhde. Olemme ihmisinä muuten aika samanlaisia ja mistään käytännön asioista esim ei tule riitaa, harvoin ollaan puhuttaessa ero mieltä. Mutta jotenkin tämä on mennyt tähän, että mielestäni tuo ikäänkuin jahtaa mua täällä kodin seinien sisällä päästäkseen purkamaan kaiken rasitteensa muhun. Ja sit sori, sori, olet paras...
Jos tämä ei muutu niin kai se on sitten lähdettävä koska ei näinkään voi kovin pitkään elää.
Ap.
Miehesi on stressaantunut perhe-elämän ja työelämän puristuksessa. Kommunikaationne ei enää toimi, yhteys on katkennut. Sinä oletat asioita ja mies taas toivoo sinun sanovan ne suoraan jotta ei tarvitse ajatella ylimääräisiä stressaantuneena. Tähän vielä se, että mies purkaa stressiään vitsailemalla sinusta lapsille ja sinä taas mököttämällä ja eristäytymällä.
Tunnistan aika paljon näitä elementtejä koska ne muistuttavat hyvin paljon tilannetta ennen eroani. Tarvitsette omaa aikaa ja parisuhdeaikaa yhdessä. Tähän viittaa myös tuo, että mies oli paremmalla tuulella palatessaan kaupasta kotiin oli saanut hetken hengähtää yksin ja koota ajatuksiaan. Yksinkertaisetkin asiat kärjistyvät kun molemmat ovat väsyneitä ja stressaantuneita.
Sanoisin että teillä on vielä mahdollisuus kun rakkaus ei ole kuollut kokonaan. Onko teillä tukiverkkoja jotka voisivat hoitaa lapsia niin, että saisitte kahdenkeskistä aikaa ja omaa aikaa? Isovanhemmat? Kavereita? Viime kädessä vaikka palkattu lastenhoitaja muutama kerta kuukaudessa. Ja puhukaa. Paljon. Syyllistämättä toisianne. Kertokaa suoraan mikä tuntuu nykytilanteessa pahalta ja mikä hyvältä.
T. eronnut M40+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun muijassa ei ainakaan ole koskaan mitään vikaa. Sana anteeksi ei kuulu hänen sanavarastoonsa.
Vierailija kirjoitti:
Miehesi on stressaantunut perhe-elämän ja työelämän puristuksessa. Kommunikaationne ei enää toimi, yhteys on katkennut. Sinä oletat asioita ja mies taas toivoo sinun sanovan ne suoraan jotta ei tarvitse ajatella ylimääräisiä stressaantuneena. Tähän vielä se, että mies purkaa stressiään vitsailemalla sinusta lapsille ja sinä taas mököttämällä ja eristäytymällä.
Tunnistan aika paljon näitä elementtejä koska ne muistuttavat hyvin paljon tilannetta ennen eroani. Tarvitsette omaa aikaa ja parisuhdeaikaa yhdessä. Tähän viittaa myös tuo, että mies oli paremmalla tuulella palatessaan kaupasta kotiin oli saanut hetken hengähtää yksin ja koota ajatuksiaan. Yksinkertaisetkin asiat kärjistyvät kun molemmat ovat väsyneitä ja stressaantuneita.
Sanoisin että teillä on vielä mahdollisuus kun rakkaus ei ole kuollut kokonaan. Onko teillä tukiverkkoja jotka voisivat hoitaa lapsia niin, että saisitte kahdenkeskistä aikaa ja omaa aikaa? Isovanhemmat? Kavereita? Viime kädessä vaikka palkattu lastenhoitaja muutama kerta kuukaudessa. Ja puhukaa. Paljon. Syyllistämättä toisianne. Kertokaa suoraan mikä tuntuu nykytilanteessa pahalta ja mikä hyvältä.
T. eronnut M40+
Olen kyllä samaa mieltä, meillä on ollut paljon todella ihania aikoja aiemmin ja vasta viimeisten kahden vuoden aikana on ollut jyrkempää alamäkeä. Tulipa spämmittyä ketju täyteen, mutta kiva että joku sai tilanteesta kiinni.
Kahdenkeskinen aika on kortilla koska miehellä työt usein myöhään iltaisin. Siihen on ehkä odotettavissa parannusta ensi kesään mennessä.
Tukiverkkomme ovat valitettavasti eristäytyneet koronan myötä ja haluavat pitää yhteyttä enimmäkseen skypellä, ovat enimmäkseen iäkkäitä. Toisinaan voimme viedä lapset äidilleni ja se helpottaa kyllä hieman ja treffeillä on aina hauskaa ja rentouttavaa. Yritimme palkata lapsenvahtia, mutta emme löytäneet luotettavaa ja monet treffi-illat jäikin välistä. Nyt ollaan alettu yrittää keksiä monipuolisempaa tekemistä perheenä ja sovittu molemmille omia hetkiä arkeen, mutta niistä ei aina pidetä kiinni. Minäkin aiheutan ärsyyntymistä miehessä vetäytymällä omiin oloihin kun olen saanut tarpeekseni kotona olosta. Esimerkiksi omat harrastukseni ovat olleet tauolla koko syksyn eikä kukaan lähde kanssani minnekään paitsi oma veli (joka ei kuitenkaan voi vahtia lapsia, jotta voisin käydä ulkona miehen kanssa. Käyn sitten joskus veljeni kanssa ja mies on siitä ihan suorastaan kateellinen.) Taidetaan siis olla vähän kyvyttömiä järjestämään tätä parisuhdeaikaa.
Kotonakökkiminen tekee negatiivisemmaksi muutenkin ja minutkin on vaikeampi saada mukaan hauskanpitoon (kun haluan pois tai omiin oloihin). Pyörittelen päivittäin mielessä sellaisia juttuja, mitkä eivät nyt onnistu ja mies taitaa ottaa siitä lisää paineita. Haluaisi siis minun olevan iloinen itseni.
Ja kun tunnelma kiristyy ja sanotaan ikäviä asioita minun tuntuu olevan vaikeaa päästä yli niistä varsinkin kun koen, että epäonnistun lasten kanssa. Jään siis helposti suremaan jonnekin nurkkaan sitäkin että suhteeni lapsiin on kärsinyt. Välillä huomaan muistuttavan paljon omaa isääni, joka lannistui surkuttelemaan ja soimaamaan itseään epäonnistumisista ja oli vaikea nousta korjaamaan asioita. Silloin ihmettelin miksi hän ottaa asiat niin vakavasti, mutta huomaan itsekin suhteen lapsiin olevan se arka paikka, minkä koettelemista inhoan. Jään suremaan paljon pienempiäkin kolhuja enkä luota mieheen. Siis juuri tässä tilanteessa kun ei pääse juuri kulkemaan ja haukkaamaan happea
Yksinolosta haaveilen eniten kun koen miehen jotenkin loukanneen minua. Silti tällä hetkellä yritän tähdätä siihen, että saisimme nuorimman lapsen isommaksi ja katsoisimme miltä tilanne silloin näyttää. Jos emme saa liikaa tuhoa aikaan näin yhdessä. Jos selviäisimme sinne asti uskoisin asioiden helpottavan kun voimme käydä treffipaikoissa ja kävelyillä kahdestaan jättäen lapset hetkeksi keskenään. Silloin tuskin kukaan kävelee enää telkkarin eteen ja aiheuttaa hälyä tämän tästä. Tottakai teini-ikä voi olla sitten omalla tavallaan haastavaa, muttei kuitenkaan sido kotiin samalla tavalla, että jos pää sitten kestäisi sen helpommin. Sen verran yhteensopivia tunnuimme miehen kanssa olevan aluksi, etten uskoisi menestyväni yhtään paremmin kenenkään toisenkaan miehen kanssa enkä kaipaa muita.
Pitää varmaan alkaa krepata tukkaa ja tehdä soittolistaa iltaa varten. Mietin sitten jotain katkerasuloisia vitsejä, joilla piikitellä miestä ja itseäni lempeästi niin saataisiin sopu aikaan ja lapset molempien puolelle mukaan pelleilyyn. Ja sitten taas huomenna voisin vähentää mököttömistä.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa siltä, että teillä on ollut ongelmia jo aikaisemminkin, mutta korona-aika on pahentanut niitä. Mitä tekisitte toisin, jos koronaa ei olisi? Voisiko niitä kuitenkin tehdä koronasta huolimatta? Jos riskiryhmiin kuuluvia sukulaisia ei voi pyytää nyt lastenhoitoavuksi, voisitteko harkita esim MLL:n lapsenvahtia?
Ja noin muuten kannattaa sanoa suoraan, mitä haluaa. Eikä niin, että kun aina ennenkin halusit jugurttia aamiaiseksi, puolison pitää ymmärtää, että haluat sitä nytkin. Ennen pandemiaa, kun ihmisillä oli "muutakin elämää", tällaisilla itsestäänselvyyksillä kuten jugurtti ei ollut merkitystä. Nyt, kun sosiaalisten kontaktien määrä on vähäisempi ja elämä mahdollisesti muutenkin muuttunut, toista ei kannattaisi pitää missään asiassa itsestäänselvyytenä. Ei edes siinä, että tajuaa tuoda jugurttia kaupasta. Toiselle voi ihan hyvin sanoa, että "toisitko minulle mansikkajugurttia, lapsille puuroainekset ja mitä vaan niiden lisäksi, mitä haluaisit itse aamiaiseksi.". Kannattaa myös käyttää konditionaalia: toisitko, ostaisitko, voisitko jne. Jo pelkästään koditionaali on toista kohtaan huomaavaisempa kuin käyttää imperatiivia eli käskymuotoa. Nyt jos koskaan on tärkeää tehdä tiimityötä eikä antaa toisen ymmärtää, ettei välitä enää paskaakaan ("tee mitä haluat").
Parisuhdeterapiaan voi mennä myös yksin. Se voisi olla yksi vaihtoehto. Pääsisit purkamaan ajatuksiasi jonkun ammattilaisen kanssa.
Selvästikin teillä on ongelmia. Yksi ongelma vaikuttaa olevan kommunikaatiossa. Tekstien perusteella vaikutat ottavan helposti marttyyrin roolin (miestä väsytti aamulla, sinä "uhrauduit" nousemaan, sinun piti mennä lenkille mutta lapsi onkin kipeänä), mikä varmaankin ruokkii pahaa oloasi ja epäreiluuden tunnetta. Ehkä voisit yrittää työstää tätä. Omalla äidilläni ja siskollani on sama tapa ja huomaan sen välillä myös itsessäni - siitä kasvaa vain pahaa mieltä. Miehelläsi taas on kertomasi mukaan todella myrkyllinen tapa vähätellä ja haukkua sinua lapsille. Jos menette yhdessä pariterapiaan, niin tämä olisi ehdottomasti yksi tärkeä keskustelunaihe. Ehkä miehesi ei ole tajunnut, miten hän puhuu tai kokee sen kevyenä vitsailuna, vaikka se loukkaa sinua ja hämmentää lapsia.
Vaikuttaa siltä, että korona-aika on vaikuttanut teihin molempiin. Ehkä voisitte miettiä yhdessä pelisääntöjä, jotta jaksaisitte arjessa. Laittakaa kauppalista johonkin sovellukseen, josta molemmat pääsevät helposti lisäämään tuotteita tai katsomaan kaupasta, mitä pitikään ostaa (esim k-ruokas-sovelluksessa on tällainen palvelu, varmasti muitakin on vaikka ihan google docs toimii). Miettikää arkeen niitä henkireikiä, mitkä auttavat jaksamaan. Voisiko veljesi vahtia lapsia esimerkiksi niin, että pääsette miehen kanssa rauhassa päiväsaunaan tai kävelylle? Ei sen kahdenkeskisen ajan tarvitse olla välttämättä sen kummallisempaa tai kestää tuntitolkulla. Entä onko miehelläsi mitään mahdollisuuksia päästä hengähtämään kodin ulkopuolelle muuten kuin töihin, jos hän on kateellinen ajasta mitä vietät veljesi kanssa? Jos molemmilla olisi omaa aikaa viikossa vaikka pari tuntia, niin jo se voisi auttaa jaksamaan arkea.
Joka päivä toi mies on kimittämässä ja tyytymätön tapaani olla nainen ja äiti ja ihminen ja painostamassa hänen mieleiseensä tekemiseen. Parisuhdeterapiaan en enää mene koska olin ihan vääränlainen nainen sen terapeutinkin mielestä ja vain minä en vetänyt yhtä köyttä (miehen köyttä). En olisi ikinä arvannut, että elämän jakaminen yhtään kenenkään kanssa voisi olla näin pyllystä. Jos ei olisi lapsia niin mieluummin jättäisin elämättä kuin olisin tän ääliön kanssa. Kohta se tulee kotiin ja kertoo taas nöyrästi ymmärtävänsä ja rakastavansa (mies kertoo rakastavansa ehkä 10-100 kertaa päivässä. Onko normaalia?) Kuinka usein näyttää sen teoin, en oo varmaan onko kertaakaan.
Siis tymähän varmaan olen kun aloin tähän suhteeseen. Tosi pitkään ajattelin, että aiheuttanut itse ongelmia, mutta nyt on alkanut tuntua että en ole yksin niihin syypää.
Ap.