Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään ymmärrä mitä hyötyä on menna kouluun tai töihin jos on ajatukset ihan muualla ja pitää juosta yhtenään vessaan itkemään.

Jos joku ei tunne mitään ihmeellistä vaikka joku läheinen ihminen tai rakas lemmikki menehtyy, tulee ero tai vastaavaa niin pitää ottaa huomioon, että joillekin se on kova paikka.

Enemmän olisin huolissani tässä tapauksessa jos poika olisi ihan ihan tavallisesti ja mitään tunteita ero ei olisi aiheuttanut.

Miettisin miksi hän on niin tunteeton, olenko ollut itse huono näyttämään ja sallimaan erilaisia tunnetiloja.

Myös olisin enemmän huolissani itsestäni ja omasta tilanteestani, jos mikään ei hetkauttaisi. Töihin tai opiskelemaan mennään vaikka kuka tai mikä olisi sairastunut tai menehtynyt tai ero olisi tullut rakkaasta ihmisestä. Heille elämä on suorittamista ja ihmisellä ei ole arvoa jos joka hetki ei jaksa tai pysty suorittamaan elämäänsä.

Tosin tuskin nämä ihmiset edes rakastavat ketään tai tietävät miltä rakastaminen tai empatia tuntuu.

Oletko kuullut muotitermin Resilienssi?

Ihmisen olisi hyvä kestää elämän vastoinkäymisiä. Jos menettää toimintakykynsä kriisitilanteessa, on se huolestuttava merkki henkilön henkisten voimavarojen puutteesta. Teini- ikäisen ero jos jo vie toimintakyvyn, ei voi paljon vaatia elämän kovemmissa paikoissa.

Olen eri, mutta resilienssiin kuuluu olennaisena osana omien voimavarojen rajallisuuden tunnistaminen ja joustaminen tilanteen mukaan. Se ei ole resilienssiä, että painaa sata lasissa, kunnes ajaa päin seinää. Jos ap:n poika on sitä ihmistyyppiä, joka tarvitsee pienen tauon rutiineista käsitellääkseen tunteensa ja voidakseen palata nopeasti arkeen, niin ap ja hänen poikansa ovat nyt toimineet hyvin resilientisti.

Osa inhimillisyyttä ja osa vahvuutta on myös tunnistaa ja tunnustaa heikkous. Niin itsessään kuin muissa.

Kerro ap itkeekö luuseri taas?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään ymmärrä mitä hyötyä on menna kouluun tai töihin jos on ajatukset ihan muualla ja pitää juosta yhtenään vessaan itkemään.

Jos joku ei tunne mitään ihmeellistä vaikka joku läheinen ihminen tai rakas lemmikki menehtyy, tulee ero tai vastaavaa niin pitää ottaa huomioon, että joillekin se on kova paikka.

Enemmän olisin huolissani tässä tapauksessa jos poika olisi ihan ihan tavallisesti ja mitään tunteita ero ei olisi aiheuttanut.

Miettisin miksi hän on niin tunteeton, olenko ollut itse huono näyttämään ja sallimaan erilaisia tunnetiloja.

Myös olisin enemmän huolissani itsestäni ja omasta tilanteestani, jos mikään ei hetkauttaisi. Töihin tai opiskelemaan mennään vaikka kuka tai mikä olisi sairastunut tai menehtynyt tai ero olisi tullut rakkaasta ihmisestä. Heille elämä on suorittamista ja ihmisellä ei ole arvoa jos joka hetki ei jaksa tai pysty suorittamaan elämäänsä.

Tosin tuskin nämä ihmiset edes rakastavat ketään tai tietävät miltä rakastaminen tai empatia tuntuu.

Oletko kuullut muotitermin Resilienssi?

Ihmisen olisi hyvä kestää elämän vastoinkäymisiä. Jos menettää toimintakykynsä kriisitilanteessa, on se huolestuttava merkki henkilön henkisten voimavarojen puutteesta. Teini- ikäisen ero jos jo vie toimintakyvyn, ei voi paljon vaatia elämän kovemmissa paikoissa.

Se, että ihminen (teini tai aikuinen) suree eroaan itkemälläyhden yön ja lepäämällä päivän, ei kerro mitään resilienssin huonoudesta. Tuo yö ja päivä voi olla juurikin merkityksellinen siinä eteenpäin pongahduksessa. Resilienssihan ei tarkoita palaamista samaan vanhaan, vaan uuden reitin löytämistä vaikean koettelemuksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

No kyllä ottaa. Eräs tuttava oli yli 2kk töistä pois kun tuli avioero ja oli niin rankkaa! Tai ei ottanut vapaata, vaan oli sairauslomalla. Jos olisi pitänyt olla palkattomalla, tuskin olisi ollut töistä pois päivääkään.

Joten tuohon verraten, ei teinipojan yksi koulupäivä tunnu missään.

Työkaverilta kuoli mies. Päivääkään ei ollut pois töistä. Kerran kävi lääkärillä valittelemassa oloaan mutta sanottiin, että suru ei ole töistä poissaolon syy.

Meidän työpaikalla on yksi nuorehko nainen ollut poissa lähes puolitoista vuotta, masentui avioeron takia. Välillä tulee käymään ja jää saman tien pois, ei jaksa kun on niin rankkaa. Itse en vaan pystyisi tuollaiseen. Lähtisin opiskelemaan uutta, vähemmän kuormittavaa alaa sen sijaan, että saikuttaisin kuukaudesta ja vuodesta toiseen yhteiskunnan varoilla.

Ehkäpä tämän naisen kohdalla avainsana on nimenomaan se masennus eikä avioero. Kuinka paljon tiedät hänen elämästään ja taustoistaan, että olet pätevä arvioimaan hänen tilannettaan? Onko hänellä muita kuormittavia tekijöitä tai diagnooseja? Millaisen elämän hän on elänyt, millainen parisuhde, millainen ero oli? Kuinka syvä masennus, onko se ensimmäinen episodi vai toistuva? Onko joutunut osastolle? Onko löydetty toimivaa lääkitystä? Veikkaanpa, ettet tiedä vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä.

Kirjoitat, että "itse en vain pystyisi tuollaiseen". Oletko itse ollut masenunut? Jos olet, tiesitkö ettei sinun parantumisprosessisi olisi mikään universaali totuus, jonka mukaan kaikki paranevat?

Antakaa lapsen surra, mitä sitä arvostelemaan enää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään ymmärrä mitä hyötyä on menna kouluun tai töihin jos on ajatukset ihan muualla ja pitää juosta yhtenään vessaan itkemään.

Jos joku ei tunne mitään ihmeellistä vaikka joku läheinen ihminen tai rakas lemmikki menehtyy, tulee ero tai vastaavaa niin pitää ottaa huomioon, että joillekin se on kova paikka.

Enemmän olisin huolissani tässä tapauksessa jos poika olisi ihan ihan tavallisesti ja mitään tunteita ero ei olisi aiheuttanut.

Miettisin miksi hän on niin tunteeton, olenko ollut itse huono näyttämään ja sallimaan erilaisia tunnetiloja.

Myös olisin enemmän huolissani itsestäni ja omasta tilanteestani, jos mikään ei hetkauttaisi. Töihin tai opiskelemaan mennään vaikka kuka tai mikä olisi sairastunut tai menehtynyt tai ero olisi tullut rakkaasta ihmisestä. Heille elämä on suorittamista ja ihmisellä ei ole arvoa jos joka hetki ei jaksa tai pysty suorittamaan elämäänsä.

Tosin tuskin nämä ihmiset edes rakastavat ketään tai tietävät miltä rakastaminen tai empatia tuntuu.

No huhhuh viimeistä virkettäsi. En viitsi edes kommentoida siihen.

Mikä saa sinut ajattelemaan työn pelkkänä suorittamisena? Kautta aikojen ihmiset ovat tehneet töitä; pelloilla, työmailla tai kotona. Joskus ruuan saaminen on ollut kiinni siitä, lähteekö metsästämään vai jääkö luolaan suremaan koska ei vaan jaksa lähteä. Työ voi auttaa saamaan ajatuksia välillä muualle ja antaa toivoa siitä, että elämä jatkuu.

Onko muka kautta aikojen ollut niin, että koskaan ei voi pitää yhtäkään vapaapäivää? Tutustupa vähän esim. metsästäjä-keräilijäkulttuureihin ja tyypilliseen työrytmiin niissä. Lue vaikka antropolgi Marshall Sahlinsin kirja "The original affluent society". Sitten voi yrittää miettiä, kuinka "luontaista" ihmiselle tämä ajattelu on, että on koko ajan painettava niska limassa ja pää kainalossa töitä.

Missä minä olen noin sanonut? Vapaapäiviä on sitä paitsi viikossa kaksi, lisäksi lomat. Eli aika ruhtinaallista verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin.

Sinä kirjoitit "Joskus ruuan saaminen on ollut kiinni siitä, lähteekö metsästämään vai jääkö luolaan suremaan koska ei vaan jaksa lähteä." Oletin, että kirjoitit tämän, koska mielestäsi se oli jotenkin relevantti vertaus tässä keskustelussa. Ja kritisoin tätä oletustasi. Mutta ehkäpä otitkin asian puheeksi, vaikka/koska sillä ei ole mitään tekemistä ketjun aiheen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monessa viestissä otettu esiin myös töistä saikuttamista. Te yleisesti saikuttamisen puolestapuhujat, olisitteko poissa töistä silloinkin, jos olisitte itse yrittäjiä?

Jos ei kykene omasta mielestään töihin oman herkkyytensä takia, jää sitten pois, koska eihän kukaan voi ketään väkisin töihin raahata. Mutta sen pitäisi tapahtua omalla kustannuksella. Itse olen työskennyt vuosia freelancerina, enkä oikein ymmärrä tätä saikuttamiskulttuuria, kun olen tottunut itse vastaamaan töistäni ja tuloistani.

En ole kyllä itse yrittäjä, mutta tunnen muutamia. Osa on pystynyt rakentamaan prosessinsa niin, että siinä hieman pelivaraa ja pystyy silloin tällöin pitämään vapaata (sairastaa, tai vaikka ihan vaan lomailla). Tämä vaatii etukäteissuunnittelua ja yleensä hieman pienempään liksaan tyytymistä. Sitten on niitä, jotka ovat koko hommansa rakentaneet alusta alkaen siten, että deadlinet paukkuu ja sopimukset purkautuu heti, kun tulee pienikin mutka matkaan. He ovat kireitä kuin viulunkielet, koska jokainen liikenneruuhka, flunssa ja lapsen hammaslääkäriaika meinaa suistaa työt raiteiltaan viikoiksi. He tekevät älyttömän pitkää päivää eivätkä ota oikein koskaan lomaile ainakaan kokonaan. Osa heistä sitten palaa ihan totaalisesti loppuun.

Joko poika voi paremmin?

Et minusta ole huono mutsi, vaikka teini varmaan vihaakin. 16-vuotiaiden suhteet (jos katkeavat eroon) ovat aika ... noh. "Suhteita". Turha niiden vuoksi on ketään paijata.

Paitsi jos on todella kypsä 16-vuotias joka ei ole tajunnut ettei se toinen seurusteluosapuoli ole yhtään henkisessä kehityksessä niin pitkällä. Sitten kannattaisi enemmän auttaa teiniä ymmärtämään että suurin osa 16-vuotiaista on ihan höttöä. Opeta poikaasi tähtäämään korkealle eikä tyytymään johonkin perussutturaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

No kyllä ottaa. Eräs tuttava oli yli 2kk töistä pois kun tuli avioero ja oli niin rankkaa! Tai ei ottanut vapaata, vaan oli sairauslomalla. Jos olisi pitänyt olla palkattomalla, tuskin olisi ollut töistä pois päivääkään.

Joten tuohon verraten, ei teinipojan yksi koulupäivä tunnu missään.

Työkaverilta kuoli mies. Päivääkään ei ollut pois töistä. Kerran kävi lääkärillä valittelemassa oloaan mutta sanottiin, että suru ei ole töistä poissaolon syy.

Meidän työpaikalla on yksi nuorehko nainen ollut poissa lähes puolitoista vuotta, masentui avioeron takia. Välillä tulee käymään ja jää saman tien pois, ei jaksa kun on niin rankkaa. Itse en vaan pystyisi tuollaiseen. Lähtisin opiskelemaan uutta, vähemmän kuormittavaa alaa sen sijaan, että saikuttaisin kuukaudesta ja vuodesta toiseen yhteiskunnan varoilla.

Ehkäpä tämän naisen kohdalla avainsana on nimenomaan se masennus eikä avioero. Kuinka paljon tiedät hänen elämästään ja taustoistaan, että olet pätevä arvioimaan hänen tilannettaan? Onko hänellä muita kuormittavia tekijöitä tai diagnooseja? Millaisen elämän hän on elänyt, millainen parisuhde, millainen ero oli? Kuinka syvä masennus, onko se ensimmäinen episodi vai toistuva? Onko joutunut osastolle? Onko löydetty toimivaa lääkitystä? Veikkaanpa, ettet tiedä vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä.

Kirjoitat, että "itse en vain pystyisi tuollaiseen". Oletko itse ollut masenunut? Jos olet, tiesitkö ettei sinun parantumisprosessisi olisi mikään universaali totuus, jonka mukaan kaikki paranevat?

Tiedän jotain, koska tämä nainen on itse kertonut. Ei ole ollut osastolla. Lisäksi on koko ajan päivittänyt ahkerasti julkista instagram- ja twitter-tiliään. Ei todellakaan niiden perusteella vaikuta vakavasti masentuneelta, vaan hänen elämänsä tuntuu paljon sosiaalisemmalta kuin omani. Jos itse olen vähänkään allapäin tai masentunut, en kykene olemaan somessa lainkaan. Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta tässä on kuitenkin kyse aika pitkästä poissaolosta töistä.

Miksi erosivat?

Resilienssi ei tarkoita tunteettomuutta tai kykenemättömyyttä ymmärtää omia voimavarojaan. Ihmisen pitää aina tunnistaa oma kestokykynsä ja oma itsensä.

Ihminen voi jopa kestää erilaisia vastoinkäymisiä juuri sillä, että suo itselleen silllon luvan levätä tai kohta ajatuksia kun siihen tuntee tarvetta. Eli tämä keino juuri lisää tämän ihmisen resilienssiä.

Itse huomaan hyvin kun on monta vaikeata asiaa yhtaikaa tai joku iso, että nyt pitää hetki rauhoittua, levätä ja miettiä.

Jos vain menisin koko ajan päättönmästi ja äärimmäisillä voimilla eteenpäin tekisin ensiksikin ehkä tai melko varmaan huonoja ratkaisuja.

Toiseksi tuloksena olisi äkkipysähdys, sairastuminen joko fyysisesti tai henkisesti tai molempia.

Silloin ainakaan asioita ei pysty hoitamaa eikä töitä tekemään.

Jokaisella on omat selviytymiskeinonsa. Resilienssi ei tarkoita, että ihminen on murtumaton ja kaikkivoipa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

No kyllä ottaa. Eräs tuttava oli yli 2kk töistä pois kun tuli avioero ja oli niin rankkaa! Tai ei ottanut vapaata, vaan oli sairauslomalla. Jos olisi pitänyt olla palkattomalla, tuskin olisi ollut töistä pois päivääkään.

Joten tuohon verraten, ei teinipojan yksi koulupäivä tunnu missään.

Työkaverilta kuoli mies. Päivääkään ei ollut pois töistä. Kerran kävi lääkärillä valittelemassa oloaan mutta sanottiin, että suru ei ole töistä poissaolon syy.

Meidän työpaikalla on yksi nuorehko nainen ollut poissa lähes puolitoista vuotta, masentui avioeron takia. Välillä tulee käymään ja jää saman tien pois, ei jaksa kun on niin rankkaa. Itse en vaan pystyisi tuollaiseen. Lähtisin opiskelemaan uutta, vähemmän kuormittavaa alaa sen sijaan, että saikuttaisin kuukaudesta ja vuodesta toiseen yhteiskunnan varoilla.

Ehkäpä tämän naisen kohdalla avainsana on nimenomaan se masennus eikä avioero. Kuinka paljon tiedät hänen elämästään ja taustoistaan, että olet pätevä arvioimaan hänen tilannettaan? Onko hänellä muita kuormittavia tekijöitä tai diagnooseja? Millaisen elämän hän on elänyt, millainen parisuhde, millainen ero oli? Kuinka syvä masennus, onko se ensimmäinen episodi vai toistuva? Onko joutunut osastolle? Onko löydetty toimivaa lääkitystä? Veikkaanpa, ettet tiedä vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä.

Kirjoitat, että "itse en vain pystyisi tuollaiseen". Oletko itse ollut masenunut? Jos olet, tiesitkö ettei sinun parantumisprosessisi olisi mikään universaali totuus, jonka mukaan kaikki paranevat?

Tiedän jotain, koska tämä nainen on itse kertonut. Ei ole ollut osastolla. Lisäksi on koko ajan päivittänyt ahkerasti julkista instagram- ja twitter-tiliään. Ei todellakaan niiden perusteella vaikuta vakavasti masentuneelta, vaan hänen elämänsä tuntuu paljon sosiaalisemmalta kuin omani. Jos itse olen vähänkään allapäin tai masentunut, en kykene olemaan somessa lainkaan. Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta tässä on kuitenkin kyse aika pitkästä poissaolosta töistä.

On kertonut itse jotain? Jos ette ole läheisiä, et luultavasti tiedä koko tarinaa.

Ja twitter- ja instatilit? Oletko koskaan kuullut, että suurin osa ihmisistä laittaa sinne kiiltokuvamaisia juttuja, joilla on hyvin vähän tekemistä heidän arkitodellisuutensa kanssa? Et voi päätellä noista postauksista mitään muuta kuin sen, millaisen kuvan elämästään hän _haluaisi_ antaa ulospäin.

Käytännössä resilienssi tarkoittaa siis kykyä selvitä vaikeista tilanteista, tyyli vapaa

Vierailija kirjoitti:

Kerro ap itkeekö luuseri taas?

Älkää kiltit enempää näyttäkö nolouttanne.

Jos tarkoituksena on nolata ja väheksyä muita ja nostaa itseänne, niin pilkka kääntyy kyllä omaan nilkkaan.

Kouluun meneminen voi tuntua nöyryyttävältä kun muut näkee että on itkenyt. Voi tulla kiusatuksi.

Opeta vaikka miten selvitään sydänsuruista ihan itse. Tärkeä taito sekin.

Jos sitte jatkuvasti ois eroja, nii sitte pitäis ohjata jo jonnekin.

En jaksa lukea kuin pari ekaa kommenttia mutta 3 aikuisen pojan äitinä sanon että teit oikein. Teini-iän ongelmat on teinin mielestä suuria mutta aikuisena tajuaa että ne ovat opettelua elämää varten. Ei voi aina jäädä sänkyyn makaamaan joka vastoinkäymisen takia. Koulumatkalla voi tavata jo uuden ihanuuden.

Ja juu, olisin mennyt töihin eron jälkeen. Ja olen mennytkin..

Pitää sitä opetella kuulostelemaan omaa oloaankin. Muuten masentuu tai tuiee burnoutteja elämässä.

Toki pitää opettaa myös se että jossain vaiheessa on mentävä kouluun eli huomenna.

Muista ettei teineillä ole vielä välineitä sydänsurun käsittelyyn. Se on heille ihan uusi asia/tunne. Kun aikuiset eroaa, ne on oppineet käsittelemään tunteita ja tietää ettei se ole maailmanloppu. Teinit elää monia asioita ihan ekaa kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä resilienssi tarkoittaa siis kykyä selvitä vaikeista tilanteista, tyyli vapaa

Kyllä. Se ei tarkoita sitä, että ihminen ei koskaan voi pitää edes yhtä päivää toipumiseen jostain vaikeasta tilanteesta.

Silti hänellä on tallella kyky selvitä, se pieni lepohetki ei nollaa ihmisen resilienssiä iäksi kaikeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

No kyllä ottaa. Eräs tuttava oli yli 2kk töistä pois kun tuli avioero ja oli niin rankkaa! Tai ei ottanut vapaata, vaan oli sairauslomalla. Jos olisi pitänyt olla palkattomalla, tuskin olisi ollut töistä pois päivääkään.

Joten tuohon verraten, ei teinipojan yksi koulupäivä tunnu missään.

Työkaverilta kuoli mies. Päivääkään ei ollut pois töistä. Kerran kävi lääkärillä valittelemassa oloaan mutta sanottiin, että suru ei ole töistä poissaolon syy.

Meidän työpaikalla on yksi nuorehko nainen ollut poissa lähes puolitoista vuotta, masentui avioeron takia. Välillä tulee käymään ja jää saman tien pois, ei jaksa kun on niin rankkaa. Itse en vaan pystyisi tuollaiseen. Lähtisin opiskelemaan uutta, vähemmän kuormittavaa alaa sen sijaan, että saikuttaisin kuukaudesta ja vuodesta toiseen yhteiskunnan varoilla.

Ehkäpä tämän naisen kohdalla avainsana on nimenomaan se masennus eikä avioero. Kuinka paljon tiedät hänen elämästään ja taustoistaan, että olet pätevä arvioimaan hänen tilannettaan? Onko hänellä muita kuormittavia tekijöitä tai diagnooseja? Millaisen elämän hän on elänyt, millainen parisuhde, millainen ero oli? Kuinka syvä masennus, onko se ensimmäinen episodi vai toistuva? Onko joutunut osastolle? Onko löydetty toimivaa lääkitystä? Veikkaanpa, ettet tiedä vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä.

Kirjoitat, että "itse en vain pystyisi tuollaiseen". Oletko itse ollut masenunut? Jos olet, tiesitkö ettei sinun parantumisprosessisi olisi mikään universaali totuus, jonka mukaan kaikki paranevat?

Tiedän jotain, koska tämä nainen on itse kertonut. Ei ole ollut osastolla. Lisäksi on koko ajan päivittänyt ahkerasti julkista instagram- ja twitter-tiliään. Ei todellakaan niiden perusteella vaikuta vakavasti masentuneelta, vaan hänen elämänsä tuntuu paljon sosiaalisemmalta kuin omani. Jos itse olen vähänkään allapäin tai masentunut, en kykene olemaan somessa lainkaan. Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta tässä on kuitenkin kyse aika pitkästä poissaolosta töistä.

On kertonut itse jotain? Jos ette ole läheisiä, et luultavasti tiedä koko tarinaa.

Ja twitter- ja instatilit? Oletko koskaan kuullut, että suurin osa ihmisistä laittaa sinne kiiltokuvamaisia juttuja, joilla on hyvin vähän tekemistä heidän arkitodellisuutensa kanssa? Et voi päätellä noista postauksista mitään muuta kuin sen, millaisen kuvan elämästään hän _haluaisi_ antaa ulospäin.

Niin, ei se elämä minullakaan aina pelkkää juhlaa ole. Olen itsekin ollut masentunut ja hyväksynyt sen osana elämää. Olen tehnyt silloin töitä, joita olen kyennyt tekemään, töitä, jotka eivät vaadi minulta liikaa voimavaroja. En pystyisi saikuttamaan noin pitkää aikaa, vaan kuten jo sanoin, alkaisin opiskella jotain muuta, vähemmän kuormittavaa alaa.