Lue keskustelun säännöt.
Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.
03.12.2020 |
16v poika kyseessä. Ei suostu nousemaan sängystä. Oon kuulema paska mutsi.
Kommentit (1004)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työpaikallani OLI nainen, jonka kissa kuoli.
Otti sairaslomaa reilun viikon.Pomo tokaisi, kun nainen palasi töihin, että mitä h-ttiä? Raato roskikseen ja uutta kattia tilalle. Kun seuraava tehostamiskierros tuli, niin arvatkaapa kuka joutui lähtemään tuotannollis-taloudellisin syin?
Eli surut surraan, mutta hommat hoidetaan, tycker jag.
Minä olin jopa kolme päivää sairauslomalla koirani yhtäkkisen kuoleman takia. Edelleen työpaikan tehokkaimpia työntekijöitä. Pomo ymmärsi hyvin, kun muuten olen erittäin tehokas eikä minulla kuole koiria yhtenään. Ja ylennykset napsahtaa tasaiseen tahtiin.
Ilmeisesti työkaverisi ei ollut erityisen tehokas muutenkaan? Saiko olla saikulla viisi päivää ilman lääkärintodistusta? Meillä pitää olla todistus kolmen päivän jälkeen, mutta ilmeisesti joissain paikoissa voi olla jopa viisi päivää?
Taisi olla kaksi peräkkäistä pätkää, yhteensä ne reilun viikon.
Siinä osuit oikeaan, että ei ehkä ollut nappirekrytointi alun eikä perin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä etätyölusmuilu liittyy ap:n pojan sydänsuruihin? :D
Siten, että koululusmuilusta siirrytään erittäin helposti työelämä-/etätyölusmuiluun?
Selitä mulle miten apn poika lusmuili tänään?
Etkö ole lukenut ketjua? Jäämällä kotiin alakuloisuuden takia!
- Eri
Olisiko ollut parempi että teini olisi mennyt kouluun mutta itkenyt silmät päästä oppitunnilla häiriten muiden opiskelua? Kuitenkaan ei olisi mitään saanut aikaiseksi
T. Yläkoulun ope
No huhhuh, eikö nykyään koulussakaan tarvitse olla paikalla, jos ei viitsi ilmestyä paikalle?
Se on se paljon kehuttu vapaakasvatus. Lapsen pitää saada valita, milloin menee kouluun :D
Sulla ei taida olla lapsia joten älä puutu tähän. Kerro sitten näkemyksesi kun sun lapset on aikuisiksi kasvatettu
No eikö nuo kommentit kuvasta sitä ajatusta, että ei ole pakko mennä kouluun, jos ei huvita?
- Eri
Ei. Ehkä itse olet lintsannut koulusta, koska et ymmärrä lukemaasi. Opettajahan sanoi, että ei tarvitse tulla jos ei voi keskittyä ja häiritsee muita sen takia, mutta kos lintsaa siksi että ei huvita, siihen puututaan.
No miten se ope voi tietää milloin oppilas lintsaa, ja milloin "hän on surullinen"? Teinit on todella hyviä valehtelemaan opettajilleen!
Ja opettajat on todella hyviä näkemään, kuka kuuluu mihinkin porukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä kavereiden seura selvästi auttaa. Lähtivät joku aika sitten pyörähtämään kylällä. On noilla ystävillä näköjään tosi suuri merkitys.
Ja teille jotka ajattelette että pojasta nyt tulee lusmu, en usko. Aina on ennenkin hommat hoidettu ja koulussa käyty. Mulla ja miehellä on hyvät ammatit eikä lusmuilla. Eiköhän siinä sitä kodin mallia. Pikkuveli (14v) kyllä aamulla kysyi että saako hänkin jäädä mutta en todellakaan antanut. Tätäkin poissaoloa oikein jouduin miettimään (mikä nyt hävettää. Pojalla oli oikeasti tosi huono olo. Toivottavasti nyt oppi huomaamaan että omaa vointia pitää kuunnella ja että äiti ja iskä on aina tukena, kävi mitä kävi).
Ja mitä tohon seksikirjoitteluun tulee, musta on sairasta että mietitte mun lapsen seksielämää. Toivottavasti teillä on oma johon keskittyä, kiitos :)
Ap
Lähti ottamaan ryyppyä murheeseen.. sano minun sanoneen
No minnepä muualle teini menisi kun ryyppäämään, jos on suruissaan?
Ei ehkä ole tarvetta lähteä hukuttamaan surua viinaan, kun on saanut tilaa käsitellä suruaan terveellä tavalla? Tuo oletus ryyppäämisestä kertoo vain ja ainoastaan teistä ja teidän "selviytymiskeinoistanne", ei ap:n pojasta.
Ja mitähän muuta ne olis menneet tekemään?
No jos esim. mietin itseäni ja omia kavereitani tuon ikäisinä, niin luultavasti oltaisiin menty pienelle kävelylle ja juteltu samalla. Ehkä istuskeltu paikallisella uimarannalla hetki, siellä käytiin puimassa monia juttuja kylmäänkin vuodenaikaan, ihan vaan penkillä istuttiin ja juteltiin. Ilman mitään "virvokkeita" ja päihteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.
Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua.
Ei olisi tullut mieleenkään, että saikulle pitäisi jäädä. Eroaminen oli noin viiden vuoden harkinnan tulos ja kun lopulta sain sen toteutettua, ei ollut mitään syytä jäädä kotiin murehtimaan.
Oliko eksälle myös viiden vuoden harkinnan tulos vai tuliko vähän yllättäen kuitenkin?
Jos noin monta vuotta harkittu, toinen ei kyllä ole ollut ajan tasalla. Erottu olisi jo paljon aiemmin.
Ei välttämättä. Yhdet ystäväni, siis pariskunta, ovat yhdessä olleet kahden vaiheilla aika monta vuotta. Nämä asiat ei ole aina mustavalkoisia, eikä ero kepeä ratkaisu, vaan siihen vaikuttaa sata eri asiaa. Kun on hyviä asioita ja sit on huonoja asioita, miten ne milloinkin painottuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tulee surullinen olo lukea näitä viestejä ja tajuta kuinka kylmiä ja tunteettomia vanhemmat voivat olla. Ap:n poika ei ole mikään lusmuilija, ja yhden päivän takia kaikki tuomitsevat hänet vaikka on raskas ero koettu. Ei edes yhtä päivää voisi tukea ja antaa lohdutusta.
Aika nopeasti toipui kuitenkin.
No eikö se ole vain hyvä asia? Ap kyllä aisti, että huonosti ovat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi nuorta onnetonta! Jos ajattelen oman tyttäreni kohdalle, niin todennäköisesti lähettäisin kouluun, koska lapsi voisi huomata, että ei tämä niin kamalaa ollutkaan. Yksin kotona sureminen ei ole herkkua sekään, tiedän omasta kokemuksestani. TIETENKIN lapsi voi palata kotiin, jos tuntuu että ei pysty olemaan itkemättä jne. Ei siitä yksittäisestä ylimääräisestä lepopäivästäkään kannata huonoa omaatuntoa pitää. Oppivelvollisuus on, joo, mutta ei tämä suoraan opeta töistä saikuttamiseen, toisin kuin joku taisi jo tuoda esille. Työnantajan kanssa tehdään henkilökohtaisesti sitovat sopimus, joten sen rikkominen on aivan eri asia. Tsemppiä nuorukaiselle ja äidille!
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju kyllä selventää kovasti sitä, miksi nuorisopsykiatrialla kamppailemme sen kanssa, ettei lapset mene kouluun, kouluun meno ahdistaa ja vanhemmat ovat pulassa kun lapsen opinnot eivät enää etenekään. Kouluun lähtiessä sanotaan taikasana lopulta vaan että ”ahdistaa, ei pysty” ja jäädään kotiin. Ikäviä asioita ei haluta vaatia lapselta, ettei tule paha mieli, vaikka se olisi yksi kasvattajan tärkeimmistä tehtävistä kaiken muun hyvän ja rakastavan lomassa.
Yli puolet tässäkin keskustelussa antaisi lapsen jäädä kotiin erotilanteessa, joita nuorille tulee usein näissä ensimmäisissä parisuhteissa. Hieman eriasia jos aikuisena erotaan pitkästä liitosta, jossa on jaettu pitkä historia, ehkä myös talous ja lapsia.
Kotona on hyvä että voidaan keskustella asioista ja erityisesti tunteista. Ehkä se hali ja vaikka lohtusuklaata pahimman yli. Kavereille asian purkaminen on useille myös luontevampaa kuin vanhemmille, kouluun meno tukee kaverisuhteiden ylläpitämisessä myös enemmän kuin kotiin yksin asioiden kanssa jääminen. Pyörivä, mahdollisimman normaali arki on harvinaisen eteenpäin vievä voima traumaattisemmissakin tilanteissa.
Joo, varmasti on tällaisiakin tilanteita, joissa ollaan liian lepsuja. Mutta jos olet oikeasti nuorisopsykiatrialla töissä, niin varmaan tiedät, että sinne päätyy myös niitä toisen ääripään nuoria, joille vanhemmat eivät ole suoneet minkäänlaista hengähdystauko edes todella traumaattisissa tilanteissa. Tai no, ehkä nämä pystyvät usein sinnittelemään nuoruusvaiheen yli, ja ovat sitten kuormittamassa enemmän aikuispsykiatriaa...
Äläkä nyt sano, ettei tällaisia tapauksia ole, koska minä olen itse sellainen ja oman hoitoprosessini aikana olen tutustunut moneen kohtalotoveriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole "padkamutsi" vaan vastuullinen vanhempi ja oikeasti aikuinen. Heikkoluontoisesta pojastais voi tulla sivari, tanssitaiteilija, hömö, miimikko tai muu velttis joka luulee että raha tulee seinästä ja varallisuus tekemättömyydestä. Olet hyvä tyyppi.
Luultavasti olen kuvaamasi kaltainen "velttis", joka ensi kertaa aikoo suorittaa korkeakoulututkinnon loppuun kun nyt 28v pääsin opiskelemaan. Toinen vanhempani ei ollut vastuullinen vaan vahingoitti minua emotionaalisesti. Masennuin niinä vuosina kun piti mennä eteenpäin ja kuvainnollisesti minua potkittiin vielä maassa kun olin heikoimmillani.
Totta kai monen vuoden henkinen kaltoinkohtelu on eri asia kuin se, että laitetaan kerran menemään kouluun, vaikka hieman suruttaakin. Ei kai kukaan lapsi oikeasti mene rikki siitä, että joutuu kerran ulos epämukavuusalueeltaan? Tai sitten ei ole nykyihmisestä mihinkään, jos ei muutamaa tuntia epämukavuutta kestä.
Jos olisin ite itkenyt ja valvonut koko yön, niin menisinkö aamulla töihin vai hakisinko sen päivän sairaslomaa? Todellakin saikulla, ja niin olis myös lapsi vastaavassa tilanteessa. Ei se siellä koulussa mitään sinä päivänä muutenkaan oppisi, jos ei ole nukkunut.
Tietty asia pitää käydä lapsen kanssa läpi, kun se herää. Seuraavana päivänä sitten kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka oletatte, että yhdestä poikkeuksellisesta poissaolopäivästä seuraa elinikäinen töistä lusmuilu, olette varmaan samoja, jotka ajattelee, että etätöissä oleva ihminen ei tee töitä vaan lusmuilee vain kaiket päivät Netflixin parissa?
Nythän keväällä monelle firmalle olikin ylläri, et kato sentäs, jengihän tekee töitä vaikka ovatkin etänä ;) Vielä isompi ylläri oli se, et jengi tekee jopa tehokkaammin töitä, kun ei ole kollegat vieressä höpöttelemässä ja häiritsemässä.
Voitko oikeasti sanoa, että kukaan ei lusmuile etätöissä? Sehän se pointti tässä onkin, että moni käyttää sen tilaisuuden hyväkseen, ei kaikki, mutta hyvin suuri osa. Ja sitten pitäisi olla näille ihmisille ymmärrystä, kun onhan se niin vaikeaa ottaa itsestään niskasta kiinni ja avata läppäri ajallaan! Fakta on, että myös etätöissä lusmuilijoita on, ja lusmuilullaan saavat koko firman kuseen.
En tietenkään. Veikkaan et etätöissä lusmuajat lusmuilevat ihan lähitöissäkin ;) Joko työmoraalia on tai sitten sitä ei ole.
Siis tästä oli ihan juttuakin, että ihmiset on odotettua tehokkaampia etätöissä, mutta ainahan poikkeuksia löytyy.
Meilläkin jotkut lähettävät viestejä myös myöhään illalla tai jopa viikonloppuna. Itse olen yrittänyt pitää raja työaikoihin. Tuntuu, että vähän liikaakin tehdään niitä etätöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet ne on teinilläkin, joten olisin ehkä antanut jäädä kotiin. Paskaa mutsia ei kenestäkään kuitenkaan yhden asian vuoksi tule.
No tämäkin pa$ka mutsi olisi laittanut kouluun. Pahan mielen vuoksi ei jäädä kotiin. Itse sain syöpädiagnoosin, ja kävin kyllä töissä leikkaukseen asti. Vaikka olin itsekin valvonut yöni, oli paha mieli ja välillä itkettikin. Ei ollut tehokkaimpia työpäiviä, mutta miksi ihmeessä olisi pitänyt jäädä kotiin? Mitä se olisi auttanut?
Olisi auttanut siihen, että muodostuu parempi kuva elämästä ja maailmasta ja siitä, mutä häneltä odotetaan ja miten hänen tunteisiinsa suhtaudutaan. Ap:n ja sinun tavallasi kasvatetaan burn outista ja masennuksesta kärsiviä ihmisiä, koska he eivät enää anna itselleen lupaa kokea asioita ja tunteita, koska ne ovat "väärin" ja tärkeintä on pystyä olemaan tehokas koneiston osa, vaikka oma mieli huutaisi muuta.
Opin vasta myöhään (kärsineenä) aikuisena, että paskat tuolle kasvatusmetodille, olen itse oikeassa ja saan itse asettaa rajani ja riitän ja tunteilleni on paikka ja oikeus.
Ajatteletko noin kaikista tunteista, vihastakin? Jos vihaa pystyy hallitsemaan, eikö silloin suruakin voisi jossain määrin pystyä hallitsemaan? Vai onko okei ryhtyä raivoamaan ympäriinsä, koska jokainen saa asettaa itse rajansa?
Itse taas ajattelisin, että tunteiden hallitseminen on osa aikuisuutta ja työssä ammattilaisuutta. Että vaikka kuinka suututtaisi tai itkettäisi, on tärkeää pykiä käyttäytymään rationaalisesti ja säilyttää toimintakykynsä. Esim. asiakaspalvelutyössä tai hoitotyössä pitää työntekijän pokan pitää, vaikka asiakas olisi vähän aasi tai potilaan tila säälittäisi.
No, teiniltä ei tietenkään voi vaatia samaa kuin aikuiselta. Olisin kuitenkin herättänyt teinin ja yrittänyt tsempata.
Satuin huomaamaan tämän viestisi, jolla kommentoit aiempaa viestiäni.
Olin vasta nelikymppinen, kun ensimmäistä kertaa tunsin aidosti vihaa ja pettymystä läheisiäni kohtaan, niin alistettu ja tukahdutettu olin. Tein sen mitä minulta odotettiin, olin kiltti ja huomamaton ja oireilin kropallani (migreenit, tulehdukset, säryt, IBS, autoimmuunitaudit jne) ne asiat, jotka olisi pitänyt käsitellä tunteina ja keskusteluina, mutta joille ei ollut tilaa eikä paikkaa. Toinen vanhempi piti kyllä huolen vaatteista ja vähän ruuastakin, toinen ei mistään ja aiheutti hylkäämisiä ja miinusmerkisen itsetunnon.
Olen aina hoitanut koulun ja opinnot ja työuran, vaikka pää kainalossa. En ole saanut raivokohtauksia, en ole vaatinut oikeuksiani, olen ollut korrekti, olen aina yrittänyt jaksaa, vaikka voimat olleet täysin loppu.
Ei hyvä, ei yhtään hyvä. Toivoisin toisen elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole "padkamutsi" vaan vastuullinen vanhempi ja oikeasti aikuinen. Heikkoluontoisesta pojastais voi tulla sivari, tanssitaiteilija, hömö, miimikko tai muu velttis joka luulee että raha tulee seinästä ja varallisuus tekemättömyydestä. Olet hyvä tyyppi.
Oikein sanoit, sivarit, tanssitaiteilijat, hömöt ja miimikot on hyviä tyyppejä <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole "padkamutsi" vaan vastuullinen vanhempi ja oikeasti aikuinen. Heikkoluontoisesta pojastais voi tulla sivari, tanssitaiteilija, hömö, miimikko tai muu velttis joka luulee että raha tulee seinästä ja varallisuus tekemättömyydestä. Olet hyvä tyyppi.
Luultavasti olen kuvaamasi kaltainen "velttis", joka ensi kertaa aikoo suorittaa korkeakoulututkinnon loppuun kun nyt 28v pääsin opiskelemaan. Toinen vanhempani ei ollut vastuullinen vaan vahingoitti minua emotionaalisesti. Masennuin niinä vuosina kun piti mennä eteenpäin ja kuvainnollisesti minua potkittiin vielä maassa kun olin heikoimmillani.
Totta kai monen vuoden henkinen kaltoinkohtelu on eri asia kuin se, että laitetaan kerran menemään kouluun, vaikka hieman suruttaakin. Ei kai kukaan lapsi oikeasti mene rikki siitä, että joutuu kerran ulos epämukavuusalueeltaan? Tai sitten ei ole nykyihmisestä mihinkään, jos ei muutamaa tuntia epämukavuutta kestä.
Taitaa täällä moni ajatella, että lapsi menee ensimmäisestä epämukavuuden kohtaamisesta rikki. Mutta sellaista se vaan on nykyään, ei sille mitään voi :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet. Menisitkö itse töihin?
Reps. En ole ap, mutta siis vastaan että tietysti menisin.
Erosuru ei ole syy olla poissa töistä ainakaan mun duunissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet. Menisitkö itse töihin?
Reps. En ole ap, mutta siis vastaan että tietysti menisin.
Erosuru ei ole syy olla poissa töistä ainakaan mun duunissa.
Ei minunkaan. Aika outoa, että ilmeisesti suurimmassa osassa työpaikkoja annetaan saikkuja/sallitaan saikut heti kun hieman kolottaa, tai ärsyttää olla töissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole "padkamutsi" vaan vastuullinen vanhempi ja oikeasti aikuinen. Heikkoluontoisesta pojastais voi tulla sivari, tanssitaiteilija, hömö, miimikko tai muu velttis joka luulee että raha tulee seinästä ja varallisuus tekemättömyydestä. Olet hyvä tyyppi.
Luultavasti olen kuvaamasi kaltainen "velttis", joka ensi kertaa aikoo suorittaa korkeakoulututkinnon loppuun kun nyt 28v pääsin opiskelemaan. Toinen vanhempani ei ollut vastuullinen vaan vahingoitti minua emotionaalisesti. Masennuin niinä vuosina kun piti mennä eteenpäin ja kuvainnollisesti minua potkittiin vielä maassa kun olin heikoimmillani.
Totta kai monen vuoden henkinen kaltoinkohtelu on eri asia kuin se, että laitetaan kerran menemään kouluun, vaikka hieman suruttaakin. Ei kai kukaan lapsi oikeasti mene rikki siitä, että joutuu kerran ulos epämukavuusalueeltaan? Tai sitten ei ole nykyihmisestä mihinkään, jos ei muutamaa tuntia epämukavuutta kestä.
Olen eri, mutta eihän se yksittäinen päivä koulussa/kotona sydänsurujen takia vielä välttämättä hetkauta vaakakuppia suuntaan eikä toiseen.
Mutta kumpikaan ääripää ei ole hyvä: että saa olla pienimmästäkin syystä poissa tai että ei saa olla poissa edes aiheesta. Jostain syystä tässä ketjussa on paljon sellaisia, jotka kannattavat jälkimmäistä ääripäätä "varmuuden vuoksi", koska pelkäävät pienenkin jouston johtavan automaattisesti sinne toiseen ääripäähän. He siis ajattelevat mustavalkoisesti. Ja jos joku systemaattisesti kasvattaa lapsensa tuon ankaramman ääripään mukaan, niin siitä voi seurauksena olla tuo mainitsemasi "monen vuoden henkinen kaltoinkohtelu" (ts. lapsi ei ole koskaan saanut tilaa käsitellä tunteitaan ja vastoinkäymisiään). Siksi ihmiset reagoivat täällä niin voimakkaasti siihen tunteiden mitätöintiin ja vähättelyyn, jota ketjussa on ollut. Varsinkin kun kyse on vasta keskenkasvuisesta, joka on uuden tilanteen edessä ja vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ts. kyse voi olla teinille aidosti kuormittavasta tilanteesta. Mielestäni sinunkin viestissäsi on tätä vähättelyä "vaikka hieman suruttaa" jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole "padkamutsi" vaan vastuullinen vanhempi ja oikeasti aikuinen. Heikkoluontoisesta pojastais voi tulla sivari, tanssitaiteilija, hömö, miimikko tai muu velttis joka luulee että raha tulee seinästä ja varallisuus tekemättömyydestä. Olet hyvä tyyppi.
Luultavasti olen kuvaamasi kaltainen "velttis", joka ensi kertaa aikoo suorittaa korkeakoulututkinnon loppuun kun nyt 28v pääsin opiskelemaan. Toinen vanhempani ei ollut vastuullinen vaan vahingoitti minua emotionaalisesti. Masennuin niinä vuosina kun piti mennä eteenpäin ja kuvainnollisesti minua potkittiin vielä maassa kun olin heikoimmillani.
Totta kai monen vuoden henkinen kaltoinkohtelu on eri asia kuin se, että laitetaan kerran menemään kouluun, vaikka hieman suruttaakin. Ei kai kukaan lapsi oikeasti mene rikki siitä, että joutuu kerran ulos epämukavuusalueeltaan? Tai sitten ei ole nykyihmisestä mihinkään, jos ei muutamaa tuntia epämukavuutta kestä.
Taitaa täällä moni ajatella, että lapsi menee ensimmäisestä epämukavuuden kohtaamisesta rikki. Mutta sellaista se vaan on nykyään, ei sille mitään voi :(
No onko siitä haittaa, ettei se teini mene kouluun? Ei tarvitse mennä rikki, mutta mitä haittaa on, jos nyt yhdeksi päiväksi jää kotiin?
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju kyllä selventää kovasti sitä, miksi nuorisopsykiatrialla kamppailemme sen kanssa, ettei lapset mene kouluun, kouluun meno ahdistaa ja vanhemmat ovat pulassa kun lapsen opinnot eivät enää etenekään. Kouluun lähtiessä sanotaan taikasana lopulta vaan että ”ahdistaa, ei pysty” ja jäädään kotiin. Ikäviä asioita ei haluta vaatia lapselta, ettei tule paha mieli, vaikka se olisi yksi kasvattajan tärkeimmistä tehtävistä kaiken muun hyvän ja rakastavan lomassa.
Yli puolet tässäkin keskustelussa antaisi lapsen jäädä kotiin erotilanteessa, joita nuorille tulee usein näissä ensimmäisissä parisuhteissa. Hieman eriasia jos aikuisena erotaan pitkästä liitosta, jossa on jaettu pitkä historia, ehkä myös talous ja lapsia.
Kotona on hyvä että voidaan keskustella asioista ja erityisesti tunteista. Ehkä se hali ja vaikka lohtusuklaata pahimman yli. Kavereille asian purkaminen on useille myös luontevampaa kuin vanhemmille, kouluun meno tukee kaverisuhteiden ylläpitämisessä myös enemmän kuin kotiin yksin asioiden kanssa jääminen. Pyörivä, mahdollisimman normaali arki on harvinaisen eteenpäin vievä voima traumaattisemmissakin tilanteissa.
Enpä usko, että yksi lepopäivä lukion aikana ja vanhemman lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen vie ketään nuorisopsykiatrialle. Ennemmin meillä koululla on pulmana se hysteerisesti koululla päivästä toiseen itkevä, myös nuorisopsykiatrialla käyvä väki, jonka vanhemmat eivät hyväksy minkäänlaisia helpotuksia. Opintoaikaa ei saa pidentää, kursseista ei saa saada heikkoja arvosanoja ja varsinkaan ei saa olla koulusta tuntiakaan poissa.
Itse sanon aina nuorille, että yksi päivä on vaan yksi päivä. Se seuraava päivä on se merkityksellinen. Silloin pitää tehdä se päätös lähteä koululle vaikka vaikealta tuntuu. Sitten yhdessä mietitään miten sinne kouluun pääsee ahdistuksesta tms. huolimatta.
En arvota aikuisten eroja sen tunteikkaimmiksi tai merkityksellisemminsi kuin teinin. Kyllä se voi oikeasti olla tosi kova paikka. Kun on kuvitellut yhteistä onnellista tulevaisuutta ja sitten kokeekin se hylkäämisen. Kelpaako koskaan kenellekään? Onko loppuelämänsä yksin? Saako koskaan lapsia? Tällaisia nuoret miettivät.
T. Koulupsykologi
Ps. Lohtusyömistä en suosittele, jännä jos nuorisopsykalla suositellaan.
Luultavasti olen kuvaamasi kaltainen "velttis", joka ensi kertaa aikoo suorittaa korkeakoulututkinnon loppuun kun nyt 28v pääsin opiskelemaan. Toinen vanhempani ei ollut vastuullinen vaan vahingoitti minua emotionaalisesti. Masennuin niinä vuosina kun piti mennä eteenpäin ja kuvainnollisesti minua potkittiin vielä maassa kun olin heikoimmillani.